Muistan Linkin Parkin 2000-luvun alusta järisyttävän kokoisten stadionrockhittien ansiosta. Keskikokoista kaupunginosaa suuremmat osumat olivat täynnä huiman tarttuvia pop-koukkuja sekä melodioita ja kakku oli kuorrutettu hip hopin sekä metallin silloisilla valtavirtasävyillä. Nämä täkyt soivat aikoinaan sen verran tiheästi joka paikassa, että lopputulos oli väistämätön hylkimisreaktio. Yliannostuksen lisäksi muovinen kokonaisvaikutelma on pitänyt minut kauempana tästä oikeasti suurta kokoluokkaa olevasta yhtyeestä. Draama ja angsti on vaikuttanut tämän bändin kohdalla saippuaoopperalta.

Käydessäni läpi Linkin Parkin historiaa joudun kuitenkin toteamaan, että vaikka karsastan sieluttomuutta, niin samalla peittelemättömän rehellinen iso meininki kiehtoo jollain omituisella tasolla. Ja kovatasoisin materiaali ei ole vanhentunut tippakaan. Voidaan siis puhua modernimman aikakauden klassikoista.

Ensimmäisen kahden levyn jälkeen Linkin Parkin musiikki on ilmeisesti venynyt ja paukkunut moneen suuntaan perustan pysyessä samana. ”The Hunting Partylla” iskevät ensimmäisenä tajuntaan hälyäänet ja mutkaisemmat biisien rakenteet. Kokonaiskuva on muuttunut raskaammaksi kuin myös rankemmaksi. Kitarat ovat vallanneet reviiriä konematoilta. Kehityssuunnassa on hyvät ja huonot puolensa.

Murjomisen vastapainoksi levyltä löytyy yhä tarttuvuutta ja kevyempää materiaalia. Tarjolla on siis kontrastia ja vaihtelevuutta yhden levyn sisällä aiempaa enemmän. Vaarana on sillisalaattimaisuus, joka vältetään rimaa hipoen. Ilmassa leijuu ajoittain liian yrittämisen maku, lopputuloksena muutama selkeä huti. Vaivautunein hetki koetaan ”Warin” kumartaessa teennäisesti ja muka rankasti hardcoren suuntaan. Aloituskappale ”Keys To The Kingdom” onnistuu paremmin äärimurjomisen toimittamisessa. Ehkä siksi, että kappale on muuten kokonaisuutena monipuolinen, jopa moninkertainen hybridi.

Linkin Park on yhä omimmillaan luodessaan areenatunnelmia ”Until It’s Gonen” suurella melodialla ja ”Mark The Gravesin” vastustamattomalla vyörytyksellä. Ja kerrankin vierailijoilla on jotain merkitystä. Daron Malakianin ja Tom Morellon läsnäolo ei jää pelkäksi namedroppingiksi, he tuovat mukanaan oikeasti jotain omaa kokonaisuuteen. Morellon värittämä ”Drawbar” instrumentaali raivaa mukavasti tietä levyn lopussa tarjottaville täysosumille ”Final Masquerade” ja ”A Line In The Sand”. Molemmat ovat taas kerran vastustamatonta stadion-aallokkoa, jälkimmäisen pistäessä samojen raamien sisään kaikki tämän päivän Linkin Parkin raaka-aineet onnistuen olemaan samanaikaisesti melodinen, eeppinen ja jopa aavistuksen rankka.

”The Hunting Party” jättää hyvän jälkimaun. Ilman muutamaa harha-askelta kokonaisuus voisi olla erinomainen. Linkin Park on ollut aina parhaimmillaan olemalla ainoastaan Linkin Park ja nousemalla karsinoiden ulkopuolelle. Näin soisin yhtyeen toimivan jatkossakin ja jättävän turhat alleviivaukset pois repertuaaristaan. Ihmettelen lopuksi uutuuden vaisuja myyntilukuja, sillä levyltä löytyy kyllä hittipotentiaalia, tosin ei ehkä niin ilmeisenä kuin aiemmin. Vai onko näennäisestikin rankempi yleisote liikaa formaattiradioille?

7/10

Kappalelista:
1. Keys To The Kingdom
2. All For Nothing (Feat. Page Hamilton)
3. Guilty All The Same (Feat. Rakim)
4. The Summoning
5. War
6. Wastelands
7. Until It’s Gone
8. Rebellion (Feat. Daron Malakian)
9. Mark The Graves
10. Drawbar (Feat. Tom Morello)
11. Final Masquerade
12. A Line In The Sand

Linkin Park Facebookissa

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen