Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus 2020

”Mä en jostakin syystä osaa tehdä sellaista bilebiisiä ilman, että se aiheuttaisi myötähäpeää” – Timo Rautiainen kertoo ajatuksiaan kansanmusiikista ja kotimaisesta musiikkimaailmasta Kaaoszinen haastattelussa

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 20.3.2020
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus 2020

Suomenkielisen metallin pioneeri Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus julkaisi tänään 20. maaliskuuta uuden albuminsa ”Mahdoton yhtälö”. Kaaoszinella oli ilo jututtaa vuonna 2017 tauoltaan palanneen yhtyeen solisti Timo Rautiaista Jyväskylän Mustassa Kynnyksessä.

Miten vuosi on lähtenyt käyntiin?

Timo: Jos ajatellaan musiikillista rintamaa, niin olemme lähinnä kasailleet tuota uutta albumiamme. Alkuvuodesta levyä miksailtiin, ja sen jälkeen mietittiin noita pakollisia hommia, kuten kansikuvaa ja muuta. Jalkaa on tuossa leikelty ja paranneltu, joten sille on tietoisesti varattu tätä alkuvuotta. Jonkinlaista pakkolomaa on ollut tässä, niin on joutunut lepuuttelemaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Antaako jalan toipuminen sitten taas uudenlaista potkua esiintyä?

Timo: Toivottavasti. Kun useamman viikon istuu neljän seinän sisällä ja johonkin sieltä pääsee, niin olen kavereillenikin sanonut, että se on vähän kuin linnasta pääsisi ulos. Ja todella mukavaa on taas lähteäkin esiintymään, ei siinä mitään.

Uusi albumi ”Mahdoton yhtälö” julkaistiin juuri. Millainen prosessi albumin tekeminen oli?

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Timo: Se meni aika pitkälle samalla tavalla kuin edellinenkin levy, jonka teimme muutama vuosi sitten. Musapuoli oli kitaristien vastuulla, ja basisti oli siinä myös mukana. Laulumelodiat tehtiin periaatteessa porukalla, ja minä tein ne tekstit siihen. En siis varsinaisesti ollut tälläkään kertaa musapuolessa varsinaisesti mukana, ja se järjestely sopii meille. Olen varmaan siitä hevikelkasta pudonnut jo vuosia sitten, mutta mikäs siinä, jos toisilla tuota tavaraa tulee, niin ei siinä sitten mitään. Oma hommansa toki niissä teksteissäkin on, ja ainakin olen itse tyytyväinen.

Eli ei tuntunut ihan niin hankalalta taas lähteä tekemään?

Timo: Noh, ainahan se on vähän hankalaa. Varsinkin tuo tekstien tekeminen, koska en ole omasta mielestäni varsinaisesti mikään tekstinkirjoittaja. Se on aina ollut aikaisemmin vähän sellainen homma, että olen odottanut, että taivaalta tulisi se suuri flow, mutta ei se niin mene. Olen kuitenkin ehkä oppinut sellaisen työskentelytavan, joka itselle sopii. Sehän on yksinkertaisesti vain työtä. Pitää vain istua alas ja tehdä, ja pitää aikataulusta kiinni. Se on aina sellainen asia, mikä hirvittää, ettei rupea liikaa miettimään, että milloin näiden nyt pitää olla valmiina. Ottaa vain viikon kerrallaan ja tekstin kerrallaan.

Tokihan mä olin jo noiden edellisten sessioiden jäljiltä kirjoitellut aika paljon kaikenlaista ylös, mutta ei siellä yhtään valmista tekstiä ollut. Tavallaan ne on sitten vapaamuotoisen kirjoituksen pohjalta laadittu ne statementit, mitä siellä on. Tämähän alkoi jo kuulostamaan niin suureelliselta [naurua]. Mutta se on laulettua musiikkia, niin pitäähän siellä olla sanat. Minun mielestäni kannattaa sitten miettiä tarkkaan, että mitä sanoo.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Olisiko mahdollista, että julkaisisitte joskus instrumentaalista musiikkia?

Timo: Ei minulla siihen varsinaisesti mitään erityistä intressiä ole. Kuuntelen kyllä itse paljon instrumentaalista musiikkia, kuten 70-luvun alkupuolen progea. Ihmettelen aina sitä, että missä se musiikkimaailmakin on silloin ollut, kun nuo King Crimsonit ja Emerson, Lake & Palmerit ovat olleet silloin ihan listamusiikkia, ja nykyään ne menevät ihmisiltä yli ymmärryksen.

Millaisia aiheita albumilla käsitellään?

Timo: Sitä samaa jurnutustahan se on kuin aina ennenkin, eihän sitä nyt karvoistaan pääse. Ainahan ne ovat eräänlainen kokoelma niistä asioista, mitä on päässä pyörinyt ja ympärillä ollut. Ei tarvitse kovin suuri arvuuttelija olla otaksuakseen, etteikö siellä levyllä olisi myös noita ympäristöasioita tällaisena aikana, ja kyllähän sitä siellä on. On siellä myös kannanottoa suomalaiseen kaivosteollisuuteen ja näkemystä sellaisesta ”seuraa johtajaa” -teemasta ja siitä, millaisia eväitä tämän päivän nuorilla aikuisilla on elämän rakentamiseen. Maailma muuttuu niin hirvittävää vauhtia tällä hetkellä, ja elämme mielenkiintoista aikaa maailman historiassa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Koetko siis päässeesi käsittelemään tämän hetken tärkeitä kysymyksiä?

Timo: Minä en oikeastaan ajattele sitä asiaa sillä tavalla. Olenkin sitä jo kyllästymiseen asti sanonut, että jos asiakysymykset olisivat meidän hommassamme tärkeimpänä, niin silloin niistä pitäisi kirjoittaa kirja tai pyrkiä kansanedustajaksi. Lähtökohtahan on aina se, että lauletussa musiikissa pitää olla sanat, ja minun tapauksessani sen pitää olla suomen kieltä. Omalla kohdallani paremmin toimii se, että laulan itselleni tärkeistä asioista. Mä en jostakin syystä osaa tehdä sellaista bilebiisiä ilman, että se aiheuttaisi myötähäpeää. Minä en sellaisia osaa tehdä, mutta myös niitä lauluja tarvitaan. Minulle annetut palikat ovat niin pieni kasa, että yritän niistä rakennella sitten. Eihän niistä mitään kauhean monipuolisia taloja tule.

En tiedä, mistä se johtuu, että kun suunsa aukaisee, niin en koe lähteväni valistamaan tai sivistämään. Tarkoituksena on ehkä enemmänkin jollakin tavalla herätellä. Kyllähän siitä voi vähän julistava kuva tulla, ja itsekin olen säikähtänyt, kun olen jotakin pitkästä aikaa kuunnellut, että ”jumalauta kyllä tulee mielenkiintoinen kuva tästä kaverista, joka nämä suustaan päästää” [naurua]. Mutta ei sitä samalla tavalla itse ole nähnyt. Onhan meillä sitä huumoriakin ollut, mutta kun sen esittää tällä tavalla, niin se voi olla vähän hankalaa löytää sieltä. Vahvasti olemme maalanneet itsemme nurkkaan.

Jos ajatellaan vaikka niitä ympäristöasioita, niin kyllähän minäkin olen saatana ihan yhtä mukavuudenhaluinen kuin kaikki muutkin. Mutta ehkä minä olen juuri sellainen tyyppiesimerkki henkilöstä, joka kaipaisi sellaista ylhäältä päin tulevaa säätelyä ja johtamista. Uskon, että ihmiset eivät tee muutosta, ellei ole pakko. Ja kyllähän se omalla kohdallanikin on vähän pitkissä kantimissa, että saisi tehtyä jonkin eettisesti kestävän päätöksen, jota itse arvostaa. Se on hankalaa, jos ei ole pakko.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Mainitsit tuossa äsken, että et oikein osaa tehdä bilebiisejä tai rakkauslauluja, mutta onko Niskalaukauksella jotain kappaletta, joka liippaisi edes läheltä?

Timo: Hmm, jos ajatellaan äidin rakkautta, niin sitä löytyy esimerkiksi ”Elegiasta”, mutta se onkin Jarkko Martikaisen teksti. Niin, ja olenhan minä tehnyt silloin aikanaan soololevylleni ”Sarvivuorelle” kappaleen ”Sinulle”, ja sitä olin vaimolleni tekemässä. Yritin sitä tekstiä tehdä, ja siitä tuli niin myötähäpeää herättävä, etten uskaltanut sitä siihen laittaa. Soitin sitten Martikaiselle, ja hän teki sen tekstin. Ihmettelimme sitä, että onko tämä oikein, että hän on tehnyt rakkauslaulun nyt minun vaimolleni. Mutta totesimme, että kyllä se teksti käy suomalaisen miehen suuhun.

Ja kyllähän tämän levyn kohdalla sinkkubiisi ”Kolme vuotta sitten” kertoo pariskunnasta, joka on mennyt naimisiin. Maailmahan on kuitenkin täynnä hienoja rakkauslauluja, joissa asiaa on käsitelty hyvin. Sellainen kappale pitäisi vain osata tehdä oikealla tavalla ja niin, että se teksti sopisi solistin suuhun. Mutta jos sellainen löytyy, niin ehdottomasti olen valmis tekemään ja meidänkin levyllemme sellaisen laittamaan.

Oletko seurannut kotimaista metallikenttää tänä päivänä?

Timo: En oikein tiedä, että olenko ihan seuraamalla seurannut. En varmaan ole. Jos ajatellaan suomalaisia metallibändejä, niin Stam1naa kyllä olen kuunnellut, mutta se on ollut jo olemassa varmaan parikymmentä vuotta. Mutta en ole sitä skeneä sillä tavalla seurannut. Minulla tuo musiikin kuuntelu meni vähän sillä tavalla, että ennen näitä Niskalaukaus-hommia tuli sellainen metallivaihe, että kuuntelin hirveän monipuolisesti. Alitajunta tavallaan pisti kuuntelemaan paljon kaikkea. Ja on sieltä jäänytkin paljon sellaista musiikkia, johon on tullut palattua sitten myöhemmin.

Onko jotain esimerkkiä?

Timo: No In Flames nyt ainakin ja… perkele! Tämä on nyt vaikea paikka. Olisi pitänyt varustautua ennakkoon ja tehdä lista. Hmm, Slayeriin on tullut ihastuttua tuolla keikkabussissa, kun siellä yöajoilla on aina milloin kenenkin pitämänä ollut jonkinlaista discoa. Omasta mielestäni aika monipuolisesti kuitenkin kuuntelen musiikkia. Ja otan sellaisia haasteita vastaan, että jos on joku suosittu bändi, joka jotenkin osuu silmään, niin lähden sitten kuuntelemaan sitä, että mikäs tämä juju tässä on.

Onko noista haasteista jäänyt sitten jotain kuunteluun?

Timo: Sanotaanko niin, että minulla oli Jukka Nousiaista kohtaan perusteeton mielikuva siitä, että se on jotain suhinaa ja naksutusta. Se viimeisin levy, se ”Ei enää kylmää eikä pimeää”, niin se on ihan saatanan hyvä levy. Sitä olen kuunnellut todella paljon. Ja sitten sellaista naisartistia kuin Kanerva olen kuunnellut. Sekin lähti siitä, että olin kuullut yhden biisin radiossa, ja rupesin etsimään, että mikäs tämä on. Ja mietin, että minkä ihmeen takia minä, melkein kuusikymppinen ukko kuuntelen reilu kaksikymppisen naisen parisuhdetilitystä. Että onko tämä oikein [naurua]. Mutta kuuntelen musiikkia aina ennen kaikkea se musa edellä.

Mitenkäs sitten, kun joku tämän päivän nuori päätyy selailemaan Spotifyta, ja siellä tulee vastaan Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus? Miten luulet musiikkinne uppoavan nuoriin?

Timo: Minä sitä tuossa jokin aikaa sitten mietin, että mitä enemmän ikää tulee, niin sitä nopeammin aika tuntuu menevän. Sinäkin tulet sen sitten joskus huomaamaan. Se, mikä nykyään on vuosi, niin se sama aika tuntui vilahtavan penskana viikossa. Olen miettinyt yleisöä sillä tavalla, että silloin, kun olimme edellisellä kierroksella melkein kaksikymmentä vuotta sitten, niin jos joku kolmekymppinen tulee keikoillemme nyt, niin hän on ollut silloin edellisellä kerralla noin kymmenenvuotias. Eli on todennäköistä, ettei hänellä ole mitään muistikuvaa koko hommasta.

Uusia naamoja on selkeästi kyllä tullut, ja kuulijakunnan ikähaitari on myös levinnyt. Myös naispuolta on tullut enemmän mukaan. On paljon nuoria naisia keikoilla, jotka jopa osaavat kappaleidemme sanat. Mutta jos ulkopuolisena ajattelee tätä hommaa, niin me olemme kohta sellainen eläkeläisten orkesteri, jolla on joku radiohitti joskus ollut, jonka joku nuorukainen on saattanut kuulla. Maailma on nyt niin toisenlainen joka suhteessa, ja ei siinä mitään. Jos miettii sitä syytä, että minkä takia alettiin taas soittelemaan ja edelleen tätä tehdään, niin jotenkin se yhdessä tekeminen on sellainen asia, minkä takia me tätä tehdään. Sillä ei ole mitään merkitystä, että onko ihmisiä kaksikymmentä tai kaksisataa. Se ei ole se juttu, vaan se, että me saamme itse tehdä tätä hommaa omalla tahdillamme.

Teit vuonna 2017 kansanmusiikkia Kansanmiehet-kokoonpanon kanssa. Mitenkäs tämän projektin kanssa oikein lopulta kävi?

Timo: Siinähän kävi siis sillä tavalla, että siitä jäi tiedote kummittelemaan moneen paikkaan, ja olen siitä sitten joutunut vastuuseen aika monet kerrat. Sinkku julkaistiin, mutta albumin tekeminen jäi kesken. Se myöhästyi ja myöhästyi. Siinä oli teknisiä syitä ja paljon sellaista, että se meni mielestäni sellaiseen suuntaan, että voin ihan itsekin katsoa peiliin, että sitä ei valmiiksi saatu. Minä sitten löin henkselit siihen projektin päälle, eikä se varmasti ollut mitään ylpeimpiä hetkiä urallani, mutta se opetti paljon. Kyllä minä niitä omia biisejäni siitä olen varmasti jossain vaiheessa julkaisemassa.

Mutta intoa kansanmusiikkia kohtaan löytyy vielä?

Timo: Ilman muuta! Ja kyllähän minä niitä keikkoja olen tässä enemmän tehnyt kuin rokkikeikkoja. Tällaisia kansanmusiikkiin kallellaan olevia akustisia keikkoja on ollut parhaimmillaan varmaan 50-60 vuodessa. Tässä on pari vuotta ollut niin, että olen lähes pelkästään tehnyt soolokeikkoja.

Voidaanko metallimusiikki mielestäsi laskea osaksi kansanmusiikkia, kun etenkin näin Suomen tapauksessa kyse on niin merkittävästä tyylilajista ja kulttuurista?

Timo: Jonkun mielestä varmaan, mutta itse ajattelisin, että ei. Mutta aina kun jostakin marginaalijutusta tulee iso juttu, niin sitä yritetään sitten tunkea maan rakoon. Ja kyllähän se 2000-luvulla oli jotenkin naurettavaa, että jokainen festivaali oli suurin piirtein hevifestari ja kaikki Katri Helenasta ja Matti Vanhasesta lähtien näyttelivät pedonmerkkejä. Liika on liikaa.

Ei ole olemassa hyvää eikä huonoa genreä, vaan hyviä ja huonoja biisejä. Ennen kaikkea, kun pieni kansakunta olemme, niin jollain tavalla pitäisi saada se tämän päivän kansanmusiikki ihmisten tietouteen. Se on ollut minulle missio soolokeikoillani. Kolmasosa setissäni olevista kappaleista on vanhoja kansanlauluja, joita suurin osa ei ole kuullut, ja aina keikan jälkeen tullaan kysymään, että mikä se ja se kappale oikein oli. Ja kun ajatellaan vaikka irlantilaista kansanmusiikkia, joka on hyvin suosittua myös Suomessa: on olemassa niin monia irkkubaareja, niin minkä takia ei voisi olla baareja tai pubeja, jotka ovat vihkiytyneet kotimaiseen kansanmusiikkiin? Olen ihan varma siitä, että yhdeksän ihmistä kymmenestä yllättyisi musiikista, että jaa, onko tämä tällaista. Niin minulle itselleni kävi aikanaan.

Kansanmusiikkiin ei jostain syystä voi törmätä, vaan sitä pitää hakemalla hakea tässä maassa. On hienoa, että on olemassa näitä kansanmusiikkifestivaaleja, mutta sitä musiikkia pitäisi saada ”normaaleillekin” festivaaleille. Syyttävä sormi osoittaa tässä tapauksessa ehkä enemmän niihin rahoja laskeviin festivaalien järjestäjiin. Sen verran pitäisi riskiä ottaa niiden JVG:iden lisäksi ihan sen takia, että taas löytyisi jotain uutta. Kansanmusiikissa se osaamisen taso on niin järjettömän kova, ja se on sellaista oikeanlaista isänmaallisuutta, että pidetään niistä perinteistä kiinni ja pidetään sitä yllä. Kun arvostaa sillä tavalla itseään, niin arvostaa muitakin.

Jos saisit muuttaa kotimaisella musiikkikentällä yhden asian, mikä se olisi?

Timo: No ainakin se, että sillä tavalla pitäisi mennä ajassa taaksepäin, että olisi sellaisia levy-yhtiöitä, jotka eivät hae yhden hitin ihmeitä tai toimisi ”tulos tai ulos” -metodilla. Lompakkoa ei saisi viedä studioon. Pitäisi antaa niiden mielenkiintoisten artistien kasvaa muutaman levyn verran, sillä niinhän ne isot nimet ovat aina löytyneet. Tänä päivänähän tehdään se biisi ja video, jota hulluuteen asti soitetaan ja tungetaan joka paikasta, ja sitten odotellaan, että koska se seuraava iso biisi tulee. Ja pitäisi mennä taas siihen, että se artisti tekee myös itse musiikin, eivätkä levy-yhtiöiden biisintekijät. Ehkä se johtuu siitä, että kun kaiken yläpuolella on se, että pitää tulosta tehdä ylikansallisille firmoille, niin sitten sitä tulosta haetaan. Bänditoimintaa pitäisi elvyttää, kun Suomessa kuitenkin noita bändejä on. Otto Donner sanoi aikanaan fiksusti, että soittolistat eivät ole se ongelma, vaan se, mitä niillä soittolistoilla on. Musiikkia pitäisi olla monipuolisesti esillä niin, että myös normaalit ihmiset törmäisivät siihen ilman, että pitää etsimällä etsiä.

Kiitos paljon ajastasi! Onko sinulla vielä tähän loppuun jotain, mitä haluaisit sanoa kuuntelijoille?

Timo: Jaa-a, mitähän sitä sitten sanoisi. Tulkaahan keikoille!

Luetuimmat

Uusimmat