”Maailman merkittävin punk rock -albumi?” Klassikkoarvostelussa The Clashin 40 vuotta täyttävä ”London Calling”

Lontoolaisen punkin pioneeri The Clashin kolmas ja tyylillisesti moneen suuntaan pois suoraviivaisesta punk rockista rönsyilevä ”London Calling” julkaistiin 14. joulukuuta 1979. Albumin julkaisijana Briteissä ja Euroopassa toimi CBS Records ja Yhdysvalloissa Epic Records. Jo toisella albumillaan, vuonna 1978 julkaistulla ”Give ’Em Enough Ropella” yhtye alkoi erkaantua suoraa linjaa sahaavasta punk rock – soundista. Alkuvuodesta 1979 tekemillään kahdella Yhdysvaltain promootiokiertueella yhtye valitsi lämmiottelijöikseen muun muassa vanhoja, paikallisia blues-velhoja. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Bo Diddley, Screamin’ Jay Hawkins ja Lee Dorsey. Välillä The Clash kiersi Jenkkejä myös punkia ja rockabillya villisti yhdistelleen The Crampsin kanssa. The Clashin musiikillinen jalostuminen ja kypsyminen piti sisällään innoittumista juuri rock ’n’ rollista, jonka vaikutus ”London Callingin” biiseillä oli ilmeinen. Albumin nimibiisin kantava teema oli senhetkisen maailman hälytystila ydinvoimalaonnettumuuksien ja monisyisten sosiaalisten ongelmien varjossa; niiden kasautuessa alati vaurastuvan läntisen maailman ympärille. Siinä missä nykyään vaurastunut maailma kuluttaa aikaansa vedonlyönnin ja uhkapelien parissa esimerkiksi bet365 -sivustolla valitellen milloin mistäkin asiasta tuntuvat entisaikojen ongelmat paljon aidommilta ja suuremmilta.

Albumia äänitettiin The Clashin mittakaavassa poikkeuksellisen pitkään ja hartaasti kolmen kuukauden ajan elo-marraskuussa 1979.

Syynä albumin äänityssessioiden venähtämiseen olivat yhtyeen managerin vaihdoksen mukanaan tuomat logistiset ongelmat sekä biisinteosta vastanneita bändin jäseniä, kitaristi-laulaja Joe Strummeria ja kitaristi Mick Jonesia, yli vuoden ajan vaivannut luovuusblokki. Manageri Bernard Rhodesin väistyttyä sivuun ”Give ’Em Enough Rope” -albumin äänitysten jälkeen yhtyeen tuli luopua Lontoon Camden Townissa sijainneesta treenistudiostaan ja etsiä pikapikaa uusi paikka ”London Callingin” esituotantopaikaksi. Lopulta uusi koti The Clashille löytyi kevään 1979 aikana erään autohallin takahuonetiloista, Pimlicon kaupunginosasta. Paikka tunnettiin nimellä Vanilla Studios. Alkukesästä 1979 julkaistu välityö ”Cost Of Living” -EP sisälsi kolme jo ilmestyessään vuoden vanhaa yhtyeen omaa kappaletta sekä yhden The Clashin kuuluisimmaksi tulevista hiteistä, Sonny Curtisin kädenjälkeä olevan ja Bobby Fueller Fourin tunnetuksi tekemän vankilalaulun”I Fought The Law”. Kun The Clash astui ensi kertaa Vanilla Studiosiin toukokuussa 1979, ei sillä ollut käytännössä yhtään valmista kappaletta tulevaa albumijulkaisua silmällä pitäen. Yhtyeen luomiskyvyn oltua epävarmalla pohjalla jo pidemmän aikaa tuota ennen, sen oli kaikesta tästä huolimatta uskottava itseensä ja mentävä eteenpäin kohti seuraavaa albumia. Koko albumin tuotantoprosessi tuli kuitenkin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Kesällä 1979 yhtye otti sävellystyönsä tueksi liudan rockabilly-, rock ’n roll – ja rhythm ’n blues -kappaleita, joita se soitti biisinteon ohessa lämmitelläkseen ennen sessioita. Kyseisistä cover-kappaleista ”London Callingille” päätyi lopulta The Renegadesin ”Brand New Cadillac”. Poikkeuksena aiempaan toimintatapaansa The Clash esti pääsyn kaikilta ulkopuolisilta treenistudiolleen. Nelikko ei halunnut kenenkään punk-rock -orioituneen kaverinsa tai yhtyeen fanien reaktioiden vaikuttaa heidän vaistonvaraiseen luomistyöhönsä. Yhtye muodosti albumin teostaan erittäin kurinalaisen työskentelyperiodin. Puolen päivän jälkeen alkanut työpäivä katkaistiin yleensä myöhään iltapäivästä, että yhtye pääsi viettämään siestaa sosiaalistuen jalkapallon potkinnan ja parin oluen nauttimisen merkeissä. Mukaan otettiin koko tuotantotiimi levy-yhtiön edustajia myöten. Illasta tuotantotyöt albumin materiaalin kimpussa jatkuivat sitten aina myöhään yöhön saakka Vanilla Studiosilla. Samalla The Clash -nelikko kasasi samalla itseluottamusta tehdäkseen musiikissaan entistä epätavanomaisempia ratkaisuja. Edellä mainitut höntsä-jalkapallopelit osoittautuivat lopulta erittäin tärkeiksi intensiivisiä äänityssessioita tasapainottaneiksi aktiviteeteiksi yhtyeen jäsenistön omasta mielestä.

Noihin samoihin aikoihin klassinen punk-musiikki laveni mm. post punkin taiteellisuuteen ja uusromantiikan hienostelevaan ja synkistelevään estetiikkaan. The Clash halusi puolestaan laajentaa musiikillista reviiriään viemällä uuden albuminsa soinnin yli useamman genrerajan kuin yksikään punk-bändi koskaan aiemmin. Valtavirtaa mukailevista ratkaisuista poiketen yhtye hyödynsi mm. reggaen, skan, rockabillyn, viihteellisen jazzin, hard rockin, bluesin ja americanan suuntiin kallistuvia elementtejä uuden albuminsa sävellystyössä.

”London Calling” äänitettiin Highbury New Parkissa, Lontoossa sijainneella Wessex Sound Studiosilla elo- ja marraskuun välisenä ajanjaksona vuonna 1979. Tupla-albumin 19 kappaleen sävellyksistä vastasi hyvin pitkälti kitaristi Jones. Tästä selkeimpänä poikkeuksena on upealla uholla ja erittäin tehokkaasti tarttuvalla bassolinjalla varustettu, uhmakas reggae-biisi ”Guns Of Brixton”. Simononin ylpeästi cockneyn aksentilla epälaulama kappale on eräs hienoimpia ja periksiantamattomimpia hetkiä punk rockin historiassa. Se on samalla lajissaan ensimmäinen basisti Simononin millekään The Clash -albumille kelpuutettu sävellys. Alun alkujaan Simonon oli varsin epävarma kappaleen lyyrisen annin laadusta, mutta siitäkin huolimatta yhtyeen keulahahmo Strummer kannusti tätä kehittämään ja valmistamaan biisin albumille. Rockabilly-orientoitunut ”Clamptown” oli puolestaan alun perin instrumentaali ja totteli työnimeä ”Working And Waiting”. ”Lost In The Supermarket” oli taas Strummerin tulkinta Jonesin lapsuudesta, jolloin tämä asui äitinsä ja mummonsa kanssa Lontoossa eräässä vaatimattomassa kellarikerroksessa sijainneessa asunnossa. Itse sessioissa Strummer, Jones ja basisti Paul Simonon olivat erityisen viehättyneitä rumpali Topper Headonin korkeatasoisista rumpalin taidoista, jotka ulottuivat musiikillisesti punk rockia paljon laajemmalle sektorille. Sitä ominaisuutta he halusivat myös hyödyntää ”London Callingin” kappaleissa.

Strummerin rooli ”London Callingin” kappaleiden työstövaiheessa oli puolestaan keskittyä lyriikoiden tekemiseen. Albumin lyyriset teemat pidättäytyivät yhtyeen aikuismaisesta ilmaisusta huolimatta punkin eetoksen ja estetiikan mukaisesti yhteiskuntakriittisissä teemoissa. Aihepiirit sivusivat sosiaalista eriarvottumista, syrjäytymistä, työttömyyttä, rasistista väkivaltaa, teknologian hallitsemattomuutta, suurkaupunkielämän yksilöön lietsomaa, vainoharhaista maailmankatsomusta ja huumeongelmia.

Huumeongelmiin yhtye sai myös konkreettisen kosketuspinnan albumia äänittäessä. CBS Recordsin kovaksi mielipahaksi yhtye pestasi mm. Mott The Hooplen menestyksen takana olleen DJ:n, tuottaja ja musiikin yleismies Guy Stevensin albumin tuottajaksi. Guylla oli noina aikoina oikein reheväksi kasvanut huume- ja alkoholiongelma, joka sai hänet käyttäytymään levyn äänitystilanteissa varsin sekopäisesti. Kitaristi Jones muisteli albumin teosta tehdyssä dokumentissa ”The Last Testament” Stevensin nostaneen studiossa olleet remonttitikkaat päänsä päälle ja pyöritelleen niitä muiden väistelessä häntä ja suojautuessa parhaansa mukaan osuman ottamiselta. Sen jälkeen hän saattoi ottaa kuusi tai seitsemän tuolia ja viskata ne palasiksi päin studiohuoneen takaseinää ilman sen merkittävämpää ulkoista syytä. Jonesin mukaan ei ollut myöskään epätavallista, että Stevens otti studiossa nujakointimatsia äänittäjä Bill Pricen kanssa. Miksausvaiheessa Stevens taas intoili The Clashin uudesta materiaalista niin paljon, että Pricen täytyi pidellä häntä toisella kädellään aloillaan samalla kun istui miksaajan tuolissaan ja yritti säätää toisella kädellään miksauspöydän namiskoita oikeaan asentoon. Jollakin käsittämättömällä logiikalla kaikki tämä kaaos ja sekoilu antoi vain lisää energiaa ja intoa The Clashille studiotyöskentelyyn. Erityisesti Simonon koki Stevensin kanssa tehdyn yhteistyön erityisen hyödylliseksi ja luomisvoimaiseksi niin yhtyeen yhteissoitannon kehittymisen kuin myös yhtyeen studiotyöskentelytaitojen kehittymisen kannalta. Tupla-albumin mittainen, yli tunnin kokonaiskestoltaan oleva järkäle äänitettiin yhteensä 5-6 viikon aikana, jolloin yhtye työskenteli hurjat 18 tuntia vuorokaudessa. Huomionarvoista oli myös, että albumin esituotanto oli tehty lopulta niin hyvin, että useat albumin kappaleista äänitettiin ainoastaan yhdellä tai kahdella otolla studio-livenä.

Brittiläisen rock-valokuvaaja Pennie Smithin ottamassa, klassiseksi muodostuneessa albumin mustavalkoisessa kansikuvassa basisti Simonon räsäyttää bassonsa palasiksi lavan lattiaan New Yorkin Palladiumissa 21. syyskuuta 1979 hienosti onnistuneen The Clash -keikan päätteeksi. Smith itse ei tosin ollut kuvaan tyytyväinen valitellen sen heilahtaneisuutta ja epätarkkuutta, koska joutui väistämään juuri kuvanottohetkellä refleksinomaisesti Simononin iskua. Muu albumin kannen ulkoasu mallinnettiin Elvis Presleyn omaa nimeä kantaneen debyyttialbumin kantta mukaillen tekstien asettelua, fonttia ja väritystä myöten.

”London Calling” nousi heti ilmestymisensä jälkeen Briteissä albumilistan kärkikymmenikköön. Arvostetun yhdysvaltalaisen Rolling Stone -lehden mukaan vuoteen 2005 mennessä albumia oli myyty maailmanlaajuisesti yli 5 miljoonaa kappaletta. Yhdysvalloissakin ”London Calling” myi platinaa. Se sai ja saa edelleen laajalti osakseen musiikkikriitikoiden kehuja. ”London Calling” nimettiin Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaimpien albumien listan sijalle 8. Usea albumin single, kuten nimikkobiisi ja ”Train In Vain”, ovat myöskin saavuttaneet kansainvälisesti korkeita sijoituksia kaikkien aikojen parhaita rock-kappaleita valitessa.