”Meitä ei tarvitse opettaa, ajatuksiamme ei pidä kahlita” – klassikkoarvostelussa Pink Floydin 40 vuotta täyttävä ”The Wall”

Englannin Cambridgessa vuonna 1965 perustetun, kokeellisen rockin yhtye Pink Floydin suureellisen mahtipontinen tupla-albumi ”The Wall” on klassikko ja ainutlaatuinen teos monessakin suhteessa – eikä ainoastaan hyvässä. Kyseessä on järjestyksessään yhdestoista Pink Floyd -kokonaisuus, joka julkaistiin 30. marraskuuta 1979 Harvest- ja Columbia Records -levy-yhtiöiden kautta. Albumin konsepti-idean takana oli kitaristi-laulaja David Gilmourin rinnalla toisena pääasiallisena biisiarkkitehtina yhtyeessä toiminut basisti-laulaja Roger Waters. ”The Wall” on rock-ooppera ja visuaalis-auditiivinen tarina paatuneesta rokkistarasta nimeltä Pink, jonka isä kuolee sodassa, aivan kuten Watersin oma isäkin kuoli toisessa maailmansodassa. Tämä asetelma on lähtösysäys Pinkin tarinalle; eristäytymiselle kolkosta, tasapäistävästä, väkivaltaisesta ja vastenmielisestä, instituutiokeskeisestä  yhteiskunnasta. Yksilön eristäytymistä ympäristöstä kuvataan teoksessa symbolisesti vaalealla tiiliseinällä. Waters kumosi teokseen omakohtaiset vieraantumisen kokemuksensa yhtyeen edellisen julkaisun, ”Animals”-albumin, jälkeiseltä ”In The Flesh” -kiertueelta, joka tehtiin vuonna 1977. Waters koki kiertueiden muuttaneen yleisön ja yhtyeen väliset intiimit rituaalit sosiaaliseksi huvitukseksi, jossa artisteja ei kunnioitettu edes tasavertaisina ihmisinä, ja jossa musiikilla ja sen välittämällä sanomalla alkoi olla yhä pienempi merkitys. Waters peilasi ”The Wall” -albumin tarinassa Pinkin hahmossa myös Pink Floydin alkuperäis- ja perustajajäsen Syd Barrettin luhistunutta sosiaalista asemaa ja vieraantunutta suhdetta yhteiskuntaan. Runsaan LSD:n käytön seurauksena Barrett sairastui skitsofreniaan 1960-luvun lopulla ja syrjäytyi, tai oikeammin siirtyi elämään omaan maailmaansa, kunnes kuoli heinäkuussa 2006.

Albumin äänimaisema oli monimutkaisen, progressiivisen kuljettelun sijaan lähempänä pelkistetyn tyyliteltyä uuden aallon AOR-rockia ajanmukaisilla huipputuotantokriteereillä varustettuna. Ajan saatossa albumista kehkeytyi yksi länsimaisen rockmusiikin eniten myyneistä ja taiteellisesti kunnianhimoisimmista kulmakivistä. Albumin äänitysten aikaan Pink Floyd kärsi kuitenkin ankarista sisäisistä riidoista, eivätkä esimerkiksi Watersin suuruudenhullut ideat falsettilaulustemmojen äänityssessista ohuen ilmanalan olosuhteissa Sveitsin Alpeilla lievittäneet asiaa alkuunkaan. Tuottaja Bob Ezrinin ja David Gilmourin rooli Watersin sepittämän konseptitarinan selkeyttämisessä ja bändin jäsenten välisten henkilökohtaisten ja finanssipoliittisten riitojen lieventämisessä oli erittäin tärkeä. Albumin äänityssessiot toteutettiin usealla studiolla ympäri maailmaa. Ne kuitenkin käynnistettiin Pink Floydin omalla, Lontoon Islingtonissa sijainneella Britannia Row -studiolla. Ennen äänityksiä Gilmour otti hoitaakseen yhtyeen taloutta varten palkattujen pörssikeinottelijoiden jälkeensä jättämän sotkun. Pink Floydin tuotteiden myyntituotot ja verotustekniset asiat oli yhdistetty yhden riskaabelin kauppasopimuksen alle, jonka tarkoitus oli turvata yhtyeen bisnesten taloudellinen tasapaino. Taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneen investointifirman kanssa tehty sopimus oli kuitenkin jättänyt Pink Floydin tukalaan tilanteeseen, jossa kaikista sen Britanniassa verotettavista tuloista verotettiin valtavat 83 prosenttia sopimuksen rauettua. Tämän takia yhtyeen oli käytännössä siirrettävä kaikki toimintansa pois Britanniasta välttääkseen verovelkojen kaatumisen niskaansa.

Waters halusi tulevan konseptialbumin tuottajaksi kaltaisensa visionäärin, joka pystyisi jäsentämään ja tuottamaan timantiksi 26 demokappaleesta koostuvan järkäleen. Watersin silloisen naisystävän suosituksesta ja suhteilla yhtye rekrytoi albumin tuottajaksi yhdysvaltalaisen tuottaja Bob Ezrinin. Miehen taustakatalogista löytyi jo tuossa vaiheessa mm. Alice Cooperin, Kissin ja Genesis-yhtyeen Peter Gabrielin albumituotantoja. Pink Floydin taloudellinen ahdinko pakotti Watersin kuitenkin sanelemaan Ezrinille heti sessioiden alkajaisiksi pari valittua sanaa: ”Sävellä, sovita ja tuota niin paljon kuin haluat, mutta älä oleta, että sinulle tullaan antamaan niistä tekijäkredittejä (ja rojalteja).”

Albumia alettiin työstää Watersin tekemän, 90-minuuttisen demonauhan materiaalin pohjalta. Aputuottajaksi sessioihin rekrytoitiin yhtyeen kanssa aiemmin työskennelleen Alan Parsonsin suosituksesta brittituottaja James Guthrie. Britanniassa Pink Floyd eli kuitenkin alati konkurssin partaalla paikallisen verottajan ahdistelun takia. Välttääkseen vääjäämättömän vararikon sen oli pakko muuttaa Britanniasta pois äänityssessioineen. Britannia Row’lla tehtyjen rumpuäänitysten purkittamisen jälkeen ”The Wall”-albumin äänitykset siirrettiin Ranskan Nizzassa sijaitsevalle Super Bear Studiolle. Jo Britannia Row’lla eriäviä näkemyksiä ”The Wallin” tuotannosta esittäneet tuottajat ja visionäärit ajautuivat hiljalleen ilmiriitaan Ranskan Rivieran lämmössä. Voidaan sanoa, että Watersin musiikillinen kunnianhimo ja pedanttius sokaisivat hänet ”The Wall” -sessioiden edetessä pahanpäiväisesti. Ensin hän ajoi itsensä ensin suurpiirteisen Ezrinin kanssa hankauksiin ja ennen pitkää myös kosketinsoittaja Wrightin kanssa. Kullakin studiossa panoksensa antaneella henkilöllä oli kaiken tämän päälle omat siviilipuolen haasteensa ratkaistavana. Sovitettavana yhteen heillä oli bändielämä ja Britanniasta pois muuton jälkeinen uuteen kotimaahan aloilleen asettuminen yhdistettynä siviilielämän muihin haasteisiin. Ezrinillä ja Wrightillä oli lisäksi rasitteena omat aviohuolensa. Myöhemmin mainitulla Britanniaan jäivät vielä lisäksi kouluikäiset lapset, joita ei tuosta vain saatu muuttamaan Sveitsiin tai Kreikan saaristoon isänsä perässä, kuten muiden yhtyeen jäsenten kohdalla oli mahdollistunut. Näillä kun mukana olivat vaimot ja lapset olivat vielä pieniä. Samaan aikaan kun yhtyeen sisäiset asiat alkoivat kriisiytyä pahemman kerran, toisella puolella Atlanttia kapellimestari Michael Kamenin johtama, New Yorkin filharmonikoista ja sinfoniaorkesterista koottu orkesteri puolestaan tuotti ja äänitti ”The Wallin” kappaleiden orkesteriosuuksia.

Ettei tällaisessa yhtälössä olisi ollut itsessään jo tarpeeksi haastetta, albumin tuotantosessiot alkoivat saada suuruudenhulluja piirteitä yhtyeen pedantin johtohahmon piiskatessa suojattejaan ylittämään itsensä kerta toisensa jälkeen yhä korkeammalta. Mm. Masonin valmiiksi soittamia rumpuäänityksiä jouduttiin editoimaan Watersin käskystä. Samoihin aikoihin Wrightin, Ezrinin ja Watersin keskeinen kiista tuotantokrediiteistä eskaloitui siihen pisteeseen, että ramppikuumeesta ja masennuksesta äänitysten aikaan kärsinyt Wright suostui työskentelemään studiossa ainoastaan yöaikaan vältellen yhteistyötä tuotantotiimin ja yhtyeen jäsenten kanssa. Gilmour ja Waters astuivat työskentelemään studiolle vastaavasti päivisin. Pian Gilmourkin alkoi turhautua Wrightin huonoon panokseen ja läsnäolon puutteeseen äänityssessioissa. Viimeinen niitti Watersille oli kuitenkin levyn loppuäänityksiä ja miksauksia ympäröineet eripuraiset tapahtumat. Yhtyeelle oli varattu ko. sessioita varten Cherokee Studios Los Angelesista. Kaikkien dramaattisten kamppailujen ja taiteellisten näkemysten ristipaineessa nelikko oli huomaamattaan tuhlannut valtavasti aikaa johonkin aivan muuhun kuin tehokkaaseen työntekoon, ja syystä se oli huolestuttavasti jäljessä sille ennakkoon asetetusta äänitysaikataulusta.

Kesään 1979 tultaessa yhtyeen jäsenille oli myönnetty parin viikon lomajakso, jonka kukin pystyi viettämään tahoillaan missä halusi. Waters halusi kuitenkin jouduttaa albumin valmistumista joulumarkkinoille. Tästä syystä, kesällä 1979, hän halusi Wrightin äänittämään albumin viimeistelyäänitykset Miraval-studioille Ranskaan, ja näin ollen katkaisemaan rantalomansa viikkoa aiottua aiemmin. Wright ei kuitenkaan suostunut tähän Watersin vaatimukseen. Lopulta bändin sisäiset ristiriidat äityivät siihen pisteeseen, että Waters kieltäytyi julkaisemasta albumia, ellei kosketinsoittaja Richard Wright eroaisi yhtyeestä, koska mielestään tämä ei ollut sitoutunut yhtyeen ammattimaiseen toimintaan. Muutaman päivän mietintäajan jälkeen Wright lopulta ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Wrightin päätös oli Pink Floydille välttämätön paha, ja tieto tästä pidettiin visusti yhtyeen sisällä, musiikkimedioiden ulottumattomissa. Yhtyeestä eroamisestaan huolimatta Wright hoiti kaavaillut instrumenttiosuutensa sovitulla tavalla Cherokee Studioilla, mutta yhtyeen jäsenen sijasta sessioihin palkatun rivimuusikon roolissa ja rojaltiansioilla.

Albumin äänitykset venyivät joulukuusta 1978 aina marraskuuhun 1979 asti. Lopulta 30. marraskuuta 1979 julkaistu ”The Wall” sai ilmestymisensä aikaan kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Monet heistä pitivät teosta tekotaiteellisena ja liian pompöösinä tuotantona. ”The Wallilta” lohkaistiin lopulta  kolme singleä. Yhdysvalloissa singlelistan ykköseksi kohonnut, ajaton ”Another Brick In The Wall, Part 2.”, uuden aallon suoraviivaisen rockin tyyliä mukaileva ”Run Like Hell” ja halvaannuttavan kaunis psyke-hidastelu ”Comfortably Numb” tavoittivat yhtyeelle paljon uusia kuuntelijoita myös proge-piirien ulkopuolelta. Muita erityisen hienoja kappaleita albumilta ovat Gilmourin ja Watersin yhdessä tulkitsema, kauniisti monia eri muotoja saava puoliballadi ”Hey You” ja akustinen, sodanvastainen, pitkälti valssin tahdilla etenevä ”Mother”. Viimeksi mainittuun biisiin yhtye otti Toto-rumpali Jeff Porcioron soittamaan rumpuosuudet Masonin sijasta. Syynä tähän oli se, että Mason ei olisi suoriutunut kappaleen 5/4-tahtilajissa kulkevasta osasta kappaleessa.

Vuosien 1980 ja 1981 välillä Pink Floyd (ilman Wrightia) kiersi maailmaa ”The Wall Touriksi” nimetyllä kiertueellaan esittäen konserteissaan koko ”The Wall” -albumin kokonaisena teoksena ja musikaalina. Kiertueen keikkoja täydensivät yksityiskohtaiset, performanssin ohessa tarinan kulkua visualisoimaan suunnitellut teatterilavasteet ja -efektit.  Vuonna 1982 Alan Parker ohjasi albumin tarinaan perustuvan elokuvan. Elokuvasta käytettiin myös suomenkielistä käännöstä ”Muurinseinä”. Kyseessä oli osin kuvattu ja osin animoitu draama Pinkin edesottamuksista albumin tarinankerronnan mukaisesti. Bob Geldofin tähdittämä ”Pink Floyd – The Wall” -elokuva sai ensiesityksensä elokuvateattereissa ja myöhemmin VHS- ja DVD-muodoissa.

Yhdysvalloissa ”The Wall” -albumi piti hallussaan Billboardin kärkisijaa 15 viikkoa ilmestymisensä jälkeen. Brittien albumilistoilla ”The Wall” nousi korkeimmillaan sijalle kolme. Neljässäkymmenessä vuodessa ”The Wall” -albumia on myyty maailmanlaajuisesti enemmän kuin 24 miljoonaa kappaletta. Se on Pink Floydin kautta aikain toiseksi myydyin albumikokonaisuus heti vuoden 1973 menestysalbumi ”Dark Side Of The Moonin” jälkeen.  Joitakin ”The Wall”-sessioiden ylijäämäkappaleita ja samoissa sessioissa syntyneistä biisiaihioista myöhemmin valmistuneita kappaleita julkaistiin Pink Floydin seuraavalla ja samalla Watersin viimeiseksi jääneellä studioalbumilla ”The Final Cut” (1983). Vuonna 2003 yhdysvaltalaisen Rolling Stone -lehden toimitus rankkasi ”The Wall” -albumin kaikkien aikojen albumien listan sijalle 87. Vuosien jälkeen ”The Wall” on aihepiirinsä puolesta jälleen ajankohtainen totalitarismin ja äärioikeiston nostettua päätään ympäri maailmaa. Nykyisellään ihmisoikeusaktivistina osa-aikaisesti toimiva Waters on esittänyt ”The Wallin” sittemmin paitsi Berliinin muurin murtumisen hyväntekeväisyyskonsertissa vuonna 1990, mutta myös useammilla omilla soolokiertueillaan. Vuonna 2010 Waters lanseerasi ”New Wall Tour” -kiertueen, josta tuli kautta aikain eniten tuloja kerännyt yksittäisen artistin soolokiertue länsimaisen musiikin historiassa. Loppujen lopuksi ”The Wall” tunnetaan vielä neljänkymmenen vuoden jälkeenkin julkaisustaan eräänä maailman kautta aikain tunnetuimpana konseptialbumina.