Melodiaa ja koukkuja – arviossa 20 vuoden ikään ehtinyt Nightwish-klassikko ”Wishmaster”

Yllätys oli suuri, kun kaivoin tämän levyn useiden vuosien jälkeen esiin ja laitoin soimaan. Muistikuvissa oli, että Nightwishin ”Wishmaster” oli selkeä väliinputoaja sitä edeltäneen mainiohkon ”Oceanborn”-albumin ja yhtyettä melko lailla uudistaneen ”Century Childin” välissä. Vaan mitä vielä? Kahdenkymmenen vuoden ikään ehtinyt ”Wishmaster” onnistuu, yllättää ja onnistuu yllättämään edelleen taiteellisuudellaan ja koukuillaan. Jopa enemmän kuin aikanaan.

Nightwish oli pitkään siitä erikoinen yhtye, että se onnistui vuosien ajan parantamaan otettaan levy levyltä ja uudistumaan aina jollain spektaakkelimaisella tavalla. Jokaisen uuden ja tuoreen Nightwish-albumin kohdalla tuntuu pitävän paikkansa, että uusi julkaisu on edeltäjäänsä parempi. ”Wishmaster” oli tämän jutun kirjoittajalle se ensimmäinen Nightwish-albumi, johon sai tutustua melko tuoreeltaan, eikä fiilis albumista ole koskaan ollut negatiivinen. Erityisesti melodiat ja niiden kekseliäisyys hivelevät tajuntaa, vaikka albumin lähes kaikki kappaleet jytäävät ahdettuina ja täysillä, aivan kuin keksiäkseen power metalia uudelleen.

Ja pitkälti sitä Nightwish tuolloin tekikin. Se oli tekemässä naislaulusta ja etenkin oopperalaulusta uutta niin kutsuttujen tavallisten metalliyhtyeiden mittapuulla metalligenren useiden muiden konkareiden uudistuessa tuon tuosta hieman toisin keinoin. Myös keskivertoisen musiikin kuuntelijan näkökulmasta Nightwish kuulosti ”Wishmasterin” julkaisun aikaan erilaiselta verrattuna esimerkiksi aikalaisiinsa, suomalaisen metallin silloisiin suurnimiin Stratovariukseen tai Sentencediin, joiden rikkaus oli toki kuulostaa myös keskenään erilaisilta.

”Wishmaster” alkaa jälkikäteenkin katsottuna älyttömän kovalla, kekseliäitä melodioita omaavalla kappalenelikolla: ”She Is My Sin”, ”The Kinslayer”, ”Come Cover Me” ja ”Wanderlust”, jotka henkivät sekä 1990-luvun metallia että ylipäänsä uutta tuoretta otetta ja näkökulmaa musiikkiin. Mainitut kappaleet ihastuttavat, vihastuttavat ja tuovat edelleen myös kylmiä väreitä selkäpiitä pitkin – eli herättävät siis tunteita, eivätkä jätä kuulijaansa täysin kylmäksi. Kappalenelikon kappaleista osa voi toki olla toistaan parempia, mutta yhdessä, peräkkäin kuultuna albumin avauspuolisko yllättää ja hämmästyttää edelleen. Hämmästyttää osittain siksikin, että sitä pystyy vertaamaan jo myös myöhemmin julkaistuun Nightwish-materiaaliin. ”Wishmasterilla” voi kuulla ehdottomasti erilaisen sekä myös rohkean Nightwishin, etenkin, jos yhtyeen uudempi materiaali on kuulijalle tutumpaa. ”Wishmaster” on rakenteeltaan pitkälti myös hieman kypsyneempää ja mietitympää Nightwishiä kuin sitä edeltävä ”Oceanborn”, joka on tyyliltään samanlainen albumi mutta jollain tavalla vähemmän elegantti.

Albumin nimikkokappale on tapaus jo itsessään. ”Rohkea” ja ”dramaattinen” ovat sanoja, jotka kuvaavat ennen kaikkea kappaleen alkutahteina kuultavaa kertosäkeistöä, vaikka kyseinen värssy on sittemmin elänyt omaa elämäänsä huumoripainoitteisesti väärin kuultuine lyriikoineen… Oli näkökulma mikä tahansa, ”Wishmaster” on biisinä vähintäänkin tasoa ”legendaarinen”. Sitä ennen levyllä kuultava viides kappale ”Two For Tragedy” on sekä albumin ensimmäinen slovari mutta myös sellainen kappale, joka ei ihmeemmin tempaise mukaansa: Kaunista ja maalailevaa tunnelmointia pienenä välihenkäyksenä, jota kannattelee erityisesti laulaja Tarja Turusen ääni, joka on ”Wishmasterilla” helposti parhaimmillaan kaikista laulajattaren aikaisista Nightwish-albumeista. Turusen laulu tuntuu sopivan kappaleisiin jollain tavalla jopa paremmin nykyään kuin albumin ilmestymisen aikaan. Tämä pieni seikka kertoo myös siitä, miksi Turusen aikainen Nightwish on jo tietynlainen brändi musiikkiskenessä. Se on omanlaisen kuuloinen ajanjakso levytetyn musiikin historiassa, jota aika on vain hieman kypsyttänyt entisestään.

Albumin parhaimmistoa edustavat edelleen albumin jälkipuoliskolla kuultavat ja hyvillä laulumelodioilla varustetut ”Bare Grace Misery” ja ”Deep Silent Complete”, jotka edustavat ”helposti mukana laulettavien” kappaleiden listaa Nightwish-katalogissa. Lyriikatkin ovat helposti ymmärrettäviä kuten läpi lähes koko albumin. Hieman koomisenkin ja halvan kuuloisen kosketinsoitinriffin heti alkuun omaava ”Crownless” on kaikessa tavallisuudessaan albumin kummajainen. Kappaleen rytmi ja komppi ovat pitkälti velkaa suomalaisen power metalin huipuille Stratoista Sonata Arcticaan, eikä pientä mielleyhtymää menevän kappaleen kohdalla voi  sivuuttaa täysin 90-luvun teknoonkaan. ”Wishmaster”-albumi päättyy eeppisiin ja kokeileviinkin ”Dead Boy’s Poem” ja ”FantasMic”, joista jälkimmäinen vie pidemmän korren kappaleen laadukkuudessa, ja kaikessa muussakin. Mielenkiintoa kappaleeseen lisää sen polveileva kulku, eikä se jää paljoa jälkeen myöhemmistä Nightwish-järkäleistä, vaikka onkin esimerkiksi sellaisten kappaleiden kuten ”The Poet And The Pendulum” tai ”Ghost Love Score” selkeä prototyyppi.

Albumin soundit ovat sitä, mitä niin monilla Suomessa tuohon aikaan tehdyillä raskaan musiikin levytyksillä: Sämpleillä ”trigattuja” rumpuja ja samaa hyväksi todettua kitara- tai kosketinsoitinsoundia aivan kuten niin monella muullakin Nightwishin kaveribändillä. Pienin vivahtein,  totta kai. Myöhemmillä albumeillaan Nightwish ymmärsi tuoda enemmän vivahteita kappaleiden toteutukseen, vaikka ”Wishmaster” toimiikin oikein hyvin sellaisenaan. Sen vahvuus onkin enemmän juuri kappalemateriaalin ja tarkemmin yksittäisten riffien tai melodioiden vahvuudessa ja kekseliäisyydessä.

Olkoonkin, että Tuomas Holopaisen sävelkynän vaikutteet ovat osittain ilmeisiä, kuuluu näyttämisen halu jo tuolloin jokaisesta soitetusta nuotista siihen aikaan ainutkertaisina ja tarkkoina suorituksina. ”Wishmaster” ei ole ainakaan huonontunut albumina kahdenkymmenen vuoden aikana. Sen rikkaus on pitkälti myös siinä, että sen kuuloista musiikkia ei enää juurikaan tehdä, tai sellainen ei lyö ainakaan isommin läpi.