Mies, kitara ja pieruhuumori: Devin Townsend ei esiintynyt Savoyssa – hän isännöi sitä

Sanovat, että rocktähti on kuollut.

Meillä on ollut aina tietynlainen käsitys siitä, millaisia suosikkimuusikkomme ovat. Vahvana osana artistien ja bändien työtä ovat imago ja brändi; se, mitä he edustavat ja miltä he näyttävät ulospäin. Imagoa ja brändiä tulee ylläpitää, eikä artistin kannata toimia vastoin hänen luomaansa tai hänelle luotua brändiä, sillä se aiheuttaa potentiaalisesti vain päänvaivaa, mikäli todellisuuden ja mielikuvan välille syntyy dissonanssia.

Lauantaina 30. maaliskuuta jo toista iltaa peräkkäin loppuunmyydylle Savoy-teatterin lavalle nousee maastohousuihin ja huppariin pukeutunut kalju mies silmälaseissaan ja teekuppi kädessään. Ympärillä ei pauku pommeja, taustalla ei ole massiivisia videoruutuja eikä kaiuttimista huuda jokin eeppinen, tunnelmaa nostattava taustanauha. Ainoita ääniä ovat raikuvat aplodit ja suosionosoitukset miehelle, joka esiintyy jo toista kertaa täydelle salille aivan yksin. Miehelle, joka on juuri edellisenä iltana julkaissut uuden, massiivisen ja kunnianhimoisen albumin. Miehelle, joka ei meinaa millään saada akustisia kitaroitaan vireeseen, ja joka repii plugipiuhan tuosta noin vaan irti aiheuttaen poksahtelua äänentoistossa. Mutta yleisö rakastaa häntä, hurraa eikä meinaa pysyä tuoleissaan. Miehelle, joka ei kukkoile tai leiki rocktähteä.

Tuo mies on Devin Townsend, kanadalainen metallimusiikin monitaitaja, hullu tiedemies, hovinarri ja viihdyttäjä.

Tässä vaiheessa uraansa Townsend on tehnyt jos jonkinlaista. Matkan varrelle on mahtunut vihaista äärimetallia, tunnelmallista tulkintaa, countrya, juustoisia poppikappaleita, ambienttia ja avant-gardea. Hän on tehnyt kaksi konseptialbumia kahvia rakastavasta avaruusolennosta ja yhden hampurilaiseen kätketystä elämän tarkoituksesta. Townsendin uusi albumi ”Empath” on täynnä vuoristoratamaisia kappaleita, jotka hyppivät äkkiväärästi blast beateista oratorioihin ja voimaballadeista kaksikymmentäminuuttisiin teoksiin. Siitäkin huolimatta Townsend halusi uuden albuminsa julkaisun kynnyksellä aloittaa täysin akustisen kiertueen ilman taustabändiä.

Mies, kitara ja pieruhuumori.

Yleisö oli täysin myyty jo siinä hetkessä, kun Townsend käveli lavalle. Miehen eleistä ja kasvoista paistoi joukko tunteita kiitollisuudesta väsymykseen, ripauksella jopa pientä jännitystä. Kuten Townsend itsekin sanoi, me olimme hänen olohuoneessaan. Hän puhutteli yleisöään kuin ystäviään, eikä koskaan aliarvioinut ketään yhdessäkään lauseessaan. Vaikka jotkut huutelivat häiritsevästi kesken kaiken lavalle jotakin, hän kuunteli ja vastasi parhaansa mukaan. Yleisö oli saanut kirjoittaa aulassa lapuille joukon kysymyksiä, joihin Townsend vastaili konsertin aikana. Hän tarinoi niitä näitä, paljasti kännykästään erilaisten kappaleiden nauhoituksia, kertoi uskomattomia ja erikoisia tarinoita. Me emme olleet vain yleisö, olimme hänen vieraitaan ja hän meidän isäntämme. Ja mikä isäntä hän olikaan.

Kuten vieraanvaraisuuteen (ja konserttiin) kuuluu, Townsend tulkitsi joukon valittuja kappaleita tuotantonsa varrelta. Konsertin aikana kuulimme joukon klassikoita ja toivekappaleita, jotka ovat harvinaista herkkua: sydäntä särkevät ”Terminal” ja ”Funeral”, ikuinen klassikko ”Deadhead”, Ziltoid –suosikki ”Solar Winds” sekä uskomaton ”Thing Beyond Things”. Townsendin hävyttömän suurella kaiulla marinoitu kitara täytti konserttisalin jokaista nurkkaa myöten, ja hänen akrobaattinen ja monenlaiseen tulkintaan taipuva äänensä leikkasi kaiken läpi resonoiden aina penkkejä myöten.

Sovituksellisesti ei ole kovin paljoa, mitä akustisella kitaralla, muutamilla efekteillä sekä tabletilta soitetulla tausta-ambienssilla voi tehdä. Kuitenkin Strapping Young Lad –klassikko ”Love?” taipui miellyttävän minimalistiseen ja rauhalliseen muotoon, jota Townsend elävöitti performanssillaan. Hitit kuten ”Ih-Ah!”, ”Life” ja yleisön toiveesta encorena soitettu ”Kingdom” puolestaan taipuivat odotetustikin massiiviksi yhteislauluksi. Settilista oli juuri sellainen, jota akustiselta erikoiskonsertilta olisi toivonutkin. Välillä sai sulkea silmät ja antaa massiivisten soonisten aaltojen pyyhkiä yli, välillä sai nauraa vedet silmissä Townsendin performanssia, eleitä, ilmeitä ja välikommentteja.

Lavalla ei nähty rocktähteä. Lavalla nähtiin aito ihminen ilman savupommeja, tuulikoneita ja väsyneen tyypillistä konserttietikettiä. Townsend teki illasta todellakin sellaisen, että ero aikaisemmin päivällä pidettyyn meet and greet –tilaisuuteen Levykauppa Äxässä oli vain se, että nyt me kaikki istuimme tuoleilla. On vaikea käsittää, miten näin massiivista suosiota nauttiva veteraanimuusikko pystyykin olemaan lavalla niin aidosti. En kirjoita sanaa ”esiintymään”, koska Townsend ei esiintynyt Savoyssa. Hän isännöi sitä. Konsertti oli täynnä lämpöä, vieraanvaraisuutta, naurua, musiikin juhlaa ja aitoutta, jota ei voi rahalla tai myyntiluvuilla mitata. Jotain sellaista, jota en ole vielä kertaakaan todistanut missään muussa konsertissa. Lähimmäksi sitä pääsevät ainoastaan Townsendin aikaisemmat konsertit.

Rocktähti kuolkoon – eläköön Devin Townsend!

Raportti: Samuel Järvinen

Kuvat: Anssi Ruuska