Miksi livekeikat ovat niin tärkeitä?

Sairastin 2010-luvun vaihteessa keskivaikean masennuksen, ja sen aikana löysin käytännöllisesti katsoen musiikin syvemmän kuuntelun kokonaan uudestaan. Musiikilla oli ja on suuri rooli toipumisessa. Käytyäni muutaman lempibändin keikalla oivalsin, miten suuri mielenterveyslääke nimenomaan livevedot ovat. Olen käynyt lukuisia syvällisiä keskusteluja tästä aiheesta usein muiden kanssa, enkä suinkaan ole ainoa. Siksi haluan kirjoittaa meille kaikille tämän:

Tunne on usein yhteinen lavan molemmilla puolilla, ja vaikka puhutaankin pääosin raskaamman musiikin esityksistä omalla kohdallani, mainitaanpa esimerkiksi myös Pyhimyksen biisissä ”terapiassa käynnistä” lavalla.

Tuosta 2010-luvun alusta voisi sanoa alkaneen aikakauden, joka maaliskuulle 2020 käsitti minulla vähintään yhden keikan per kuukausi. Samalla se oli usein vapaailta lapsista, mutta ei aina. Pisin yksittäinen tauko lie 2,5 kk joka silloin tuntui aivan iäisyydeltä. Matkassa saattoi kuitenkin olla yksittäisiä viikkoja, jolloin pääsi näkemään viisikin bändiä. Perheelliselle aika paljon.

Prosessin kulku lyhyesti: Keikkajulkistus jotain kautta tietoon, mitä-missä-milloin ja ketä muita on paikalla. Kalenteriin lipunmyynnin aloitus ylös. Bändin tuotanto soimaan; tämä on jo osa fiilistelyä! Liput plakkariin. Lastenhoito sovitaan ennen tai jälkeen, pakko välillä ihan vaan luottaa tuuriinkin. Usein tulee myös tehtyä tai järjestettyä, kun on jo investoinut ensin rahaa..

Keikkapäivään valmistaudutaan tietysti pohtimalla vaatteet ja muu ulkoinen ja tarvittava valmiiksi. Viimeistään sen päivän aamulla tai pari päivää aiemmin kyseinen bändi soimaan laajemmin. Setlist.fm:stä edelliset kiertueen setlistit läpi: mitä mahdollisesti voisi olla odotettavissa illalla? Somesta tulee kahlattua muiden kuvia/videoita esimerkiksi edelliseltä keikalta. Yleensä myös kyselen, onko tuttuja tulossa ja jos bändi on tuttu, tulee heitäkin seurailtua valmistautumispuuhissa tai matkalla pelipaikoille.

Matkustus mestoille: Ajellessa matkalla ehtii hyvin kuunnella odotettavissa olevaa bändiä tai bändejä, hotellissa on usein palattu edellisten keikkojen itse otettuihin kuviin tai videoihin, jos bändi on nähty ennenkin, muutama liveveto tulee usein katsottua tai on katsottu edellispäivinä Youtubesta tai vastaavasta.

Seuraa pohdintaa, aikatauluista; monelta mennään ja mennäänkö eturiviin jos pääsee (yleensä kyllä, koska edessä pystyy keskittymään parhaiten, kun ei näe muita paikanpäällä olevia). Akustiikka ei tokikaan ole paras ja aidot rokkipoliisit aina mikserikopin vieressä luultavasti vielä nykyäänkin. Sillä ei mulle ole mitään merkitystä, tämähän on minun omaa mielenterveyslääkettä ja jokainen toteuttakoon parhaalla tavalla. On upeaa seurata, kun ns. omannäköistä porukkaa alkaa valua paikalle jostain koloistaan, ja kaikilla on jotain yhteistä. Vähintään jollain tasolla se sama palo esiintyvän artistin tuotantoon, ja mitä pienempi tai ”tuntemattomampi” bändi tai marginaalisempi genre, sitä suurempi tämä fiilis on.

Keikka alkaa. Taustamusa hiljenee, valot himmenee, jengi odottaa. Intro alkaa soida. Täysin maaginen fiilis – koko maailma pysähtyy ja sillä hetkellä ollaan olemassa vain minä, se bändi, se musiikki, se maailma ja ne muut, kenen kanssa sen täysin ainutlaatuisen hetken saa jakaa. Ne muut kyllä unohtuvat useimmiten, ellei kaverin hiukset ole moshatessa suussa. Kukaan ei voi kaivata mua just nyt, ei voi soittaa, ei saa kiinni. Eskapismia maailmasta.

Toista samanlaista kokemusta ei tule, se on siinä hetkessä ja se tapahtuu siinä silmien edessä. Keikka kokemuksena myös kasvaa pitkin iltaa, tunnetila nousee ja elää.

Me jaetaan jotain, mitä ei ehkä voi selittää ulkopuolisille. Yleensä mulla on monta syytä mennä juuri kyseisen yhtyeen live-esiintymiseen, siihen aina liittyy vahva tunne ja kokemus, että jotain on eletty niiden sanojen /biisien/melodioiden kautta. Juuri heidän taiteensa ja tuotantonsa koskettaa aivan erityisellä tavalla. Tästä puhuvat myös muut; Tulee just SE biisi, josta on ammentanut vaikeina aikoina voimaa. Ja se, jonka sanat tuntuvat osuvan juuri minun elämääni, tiettyyn hetkeen, muistoon, tunteeseen tai henkilöön. Ehkä juuri se teos, jonka kuunnellessa päätit, että jaksat vielä huomiseen. Ehkä se, jonka laitoit soimaan musertavien uutisten jälkeen. Tai lapsen syntymän aikaan.. Tai ehkä se, jonka kuullessasi ekaa kertaa hymyilit, että jumaliste on mahtava orkesteri tämä! Ja se artistin/artistien olemus, tunnetila kun alkuun välillä näyttävät tulevan kuin peurat ajovaloihin tekemään livenä yleisön eteen sen sydänverellään kirjoittamansa asian? Ja sitten se lähtee etenemään ja kasvaa käsittämättömiin mittoihin. Se on todella henkilökohtaista ja upeaa. Se flow on ihan mieletön, se molemminpuolinen rakkaus ja se jaettu tunnetila.

Tästä aiheesta tuli kesäkuun alkupuolella keskusteltua Mokoman Marko Annalan kanssa, ja hän, kuten muutama muukin esiintyjä, on kertonut kaipuun lavalle elävän yleisön eteen olevan käsittämättömän suuri. Marko myös mainitsi kaipaavansa keikka-Transporteriin tien päälle, ja kertoi siitä, miten tärkeää on saada tavata niitä omia faneja, ihmisiä, joita juuri heidän taiteensa koskettaa ja kenelle se on erityisen merkityksellistä. Yleisön mukanaolo ja kommentit antavat tietyntyyppisen jopa validaation hänen valitsemalleen tielle, ja on ollut yksinäistä sekä jopa oman olemassaolon kyseenalaistavaa saada jatkuvasti nyt jo kohta puolentoista vuoden ajan viestiä, että ”pysy kotona, älä tule tänne, odota”. Vähemmälle huomiolle jää myös ne kaikki taustahenkilöt, jotka nyt ovat ilman työtä, mutta ovat tähän asti tehneet sekä elääkseen että intohimostaan meille tapahtumia. He kaikki tietävät, mistä puhun, mutta koen tärkeäksi kirjoittaa siitä näinkin avoimesti.

Keikoilla kännyköillä kuvaaminen herätti ennen koronaa tunteita. Minulle se oli tapa pyrkiä ottamaan sen verran videoo / kuvaa, että sai mainosta orkesterille / keikkapaikalle / elämäntyylille, ja jos vedettiin joku erityinen kappale, niin pieni pätkä muistoksi. Kuitenkin pääosin kuvatessa meni helposti fokus itse tapahtumasta – mutta ai kyllä niitä on nyt tullut katseltua ja harmiteltua, ettei sen enempää tallentanut!

Joissain tapauksissa bändi on niin tuttu, että pystyy näkemään paremmin myös heidän tunnetilansa. Ja vaikka saman artistin keikkoja olisi takana kymmeniä, on jokainen ilta oma erityinen ja erillinen kokemus, ja tunnetilat yleensä kulkee illan aikana bailaamisesta herkistymiseen. Keikan jälkeen setlist lavalta, jos mahdollista… nimmareilla, jos tuuri käy. Ehkäpä merkkispöydästä uusi paita kainaloon? Ja kaiken kruunaa, jos saa tavata bändin keikan jälkeen: aivan mielettömän upeaa. On jäänyt hyvin mieleen paljon hyviä keskusteluja musiikista, mutta myös mm. jääkiekosta puoli kahdelta yöllä, tai muusikkojen päiväduunistakin ollaan puhuttu.

Hyvien (eli kaikkien) keikkojen muistot kantavat arjessa/normaalielämässä. Livenä nähty bändi kuulostaa aina jälkeenpäin levyltä kuunneltuna erilaiselta, se aukeaa uudella tavalla ja joskus välispiikit tai haastattelut avaavat artistin sielunmaisemaa uudella tavalla. On vain pari, jotka eivät ole edes lavalla sytyttäneet, mutta koskaan en ole katunut, että tuli lähdettyä.

Siitä kokemuksesta saa voimaa, ja siitä tuleva hyvä fiilis tai flow-tila tai miksi sitä kutsuukaan, muistuu mieleen myöhemmin ja se tavallaan tasoittaa omaa tunnetilaa. Herkistymisen multihuipennus lienee Rammsteinin ”Ich will”-biisin kohdalla itkeminen, olin vieläpä selvinpäin ja istumakatsomossa. Mutta ei jestas, se on hieno fiilis!!!! Rammsteinin keikka, tai Slipknotin, esimerkkinä sellaisesta, jonka koin ekaa kertaa, mutta jo ennen sitä oli olo, kuin istuisi vuoristoradan vaunussa ja odottaisi sitä ajelua. Isoja bändejä harvemmin on itselläni tullut käytyä, suuret ihmisjoukot ovat jopa ahdistavia ja olen enemmän keikkaklubi-ihminen; tilaisuus on yleensä intiimimpi, bändit pienempiä mutta onhan nuo suuret produktiot, spektaakkelit ihan älyttömän upeita olleet.

Nimeäisin siis keikoilla käynnin yhdeksi suurimmista voimaa antavista tekijöistä. Sitten kun tuohon lisätään vielä vapaa-ajan vieton näkökulmasta illalliset puolison kanssa kahdestaan/kavereiden kanssa ennen keikkaa, hotellit ja rauhalliset yöt/aamut niin ymmärtänette paremmin, miksi kyse ei ole ihan pikkumurheesta kun tuo kaikki on nyt poissa.

En suinkaan ole ainoa, ja siksi tämän halusin kirjoittaa, myös kaikille teille, jotka teette tämän mahdolliseksi – koko tapahtumateollisuudelle ja palvelualalle.

Sen toivonkin, että tapahtumat saadaan avattua/vietyä eteenpäin mahdollisimman pian aidosti turvallisesti, on se sitten pikatestien tai minkä hyvänsä muun avulla.

Voin vain haaveilla siitä hetkestä, kun pääsemme jälleennäkemisen upeaan hetkeen. Tätä kirjoittaessani olen ajatellut tietysti eniten heitä, kenen keikoilla ollaan eniten käyty, mutta voin vannoa ja vakuuttaa, että tulen tarttumaan jokaiseen tilaisuuteen kunhan päästään takaisin normaaliin. Niin keikkoihin, kuin teattereihin ja myös urheilutapahtumiin. Tulen olemaan kaikkialla :)