”Monikasvoinen ja raju mestariteos” – klassikkoarvostelussa David Bowien 50-vuotias ”The Man Who Sold The World”

Bowieta oli jäänyt harmittamaan edellisvuonna ilmestyneen, toisen albuminsa ”David Bowie / Space Oddity” mitä suurimmassa määrin levy-yhtiö Philipsin järjestämästä kehnonlaisesta promootiosta johtunut menestymättömyys. Tämä tapahtui siitäkin huolimatta, että albumilta singlenä heinäkuussa 1969 lohkaistusta ”Space Odditysta” tuli myynnillisesti Bowien ensimmäinen menestyssingle. ”Space Oddityn” pudottua listoilta Bowien toinen single, T-Rexin Marc Bolanin kitaroima ”The Prettiest Star” floppasi pahoin, eikä ennakko-odotuksista huolimatta noussut singlelistoille. Tässä vaiheessa Bowie kuitenkin ymmärsi oman mahdollisuutensa sooloartistina, ja päätti perustaa läpilyönnin mahdollistavan yhtyeen Hype ”Space Odditylla” soittaneen basisti Tony Viscontin kanssa. Mukaan otettiin alkuvaiheissa myös rumpali John Cambridge. Kitaristin paikkaa tuli hoitamaan Bowien Lontoon Marquee-klubilla helmikuusssa 1970 bongaama, lahjakas multi-instrumentalisti Mick Ronson. Spinal Tap -piirteiltä ei tämäkään yhtye päässyt välttymään. Bowien ensimmäinen vaimo Angela Burnett ja Visconin tyttöystävä Liz Harley suunnittelivat ja ompelivat nimittäin yhtyeen jäsenille omat lavapersoonat asuineen. Bowie yhtyeen keulilla oli sädehtivä ”Rainbowman”, Ronson pitkään takkiin pukeutunut ”Gangsterman”, Visconti supermiehen habitusta muistuttavasti, iso H-kirjain rinnassaan paistatteleva ”Hypeman” ja Cambridge puolestaan stretsonipäinen ”Cowboyman”.

Yhtye keikkaili maaliskuuhun 1970 asti, minkä jälkeen se vetäytyi kirjoittamaan kappaleita seuraavalle levylleen. Kevään aikana se oli kuitenkin onnistunut synnyttämään jo useamman tulevalle albumilleen päätyvän biisin. Samoihin aikoihin Cambridge ulkoistettiin yhtyeestä, ja hänen tilalleen ryhmään tuli Ronsonin vanha tuttu Woody Woodmansey. Bowie käyttäytyi jo varhaisessa vaiheessa itsetietoisen rokkistaran elkein. Yhtye asettuikin asumaan Beckenhamin kaupunkiin 1900-luvun alkumetreillä rakennettuun Haddon Halliin, jonka se muunsi kimppakämpäksi, joka eräiden vierailijoiden mukaan muistutti Draculan olohuonetta. Yhtye rakensi taloon oman demostudioon, joka osoittautui merkittäväksi paikaksi 1970-luvun alkumetrien Bowie-kappaleiden rakentamiselle.

Bowien kolmannen albumin äänitys aloitettiin Advision Studioilla Lontoossa 17. huhtikuuta 1970. Sen äänityksestä vastasi Ken Scott ja tuotannosta albumilla bassoa ja pianoa soittanut sekä taustalauluja laulanut Visconti. Yhtyeen alettua aivan albumisessioiden alkajaisiksi työstämään Bowien esikuvana ja tienviitoittajana toimineen velipuoli Terry Burnsin innoittamaa ”All The Madmen” -kappaletta, palkattiin 40-vuotias konsertipianisti, Mercury Recordsin klassisen musiikin osaston pomo Ralph Mace soittamaan kappaleeseen Moog-syntetisaattoriosuuksia. Samoihin aikoihin Bowie katkaisi toimimattoman yhteistyönsä managerinsa Kenneth Pittin kanssa, ja palkkasi tämän tilalle Tony Defriesin. Defries rohkaisi Bowieta entistä päättäväisempiin ratkaisuihin niin levynteossa kuin muissa musiikillisissa tuotannoissa. Bowien instrumenttirepertuaariin kuului albumilla laulun ja kitaran lisäksi saksofoni, stylofoni ja urut.

Sessioiden aivan ensimmäisenä valmistuneiden biisien joukkoon kuului myös albumin hevahtavan mahtipontisella, tehokkaalla teemamelodialla ja raskaasti rokkaavalla säkeistöriffillä varustettu,  progressiivisen rönsyilevästi etenevä 8-minuuttinen ”Width Of The Circle”. Villisti polveileva, libanonilaisen kirjailijan Khalil Gibran tekstiin perustuva kappale tuo mieleen mielenkiintoisen sekoituksen Creamin lanseeraamaa rytinäbluesia, varhaista Status Quoa ja ripauksen myös Black Sabbathin esiastetta Earthia. Levyn lopputuotanto siirrettiin Trident-studiolle 21. huhtikuuta, jossa se äänitettiin valmiiksi ennen toukokuun puolta väliä 1970. Albumi viimeisteltiin toukokuun puolivälin tienoilla Advision Studioilla. Sen nimibiisi jalostui aivan viime metreillä ”Saviour Machine” äänityssessioiden kappaleen jäljiltä. Bowie lauloi ”The Man Who Sold The World” -kappaleen laulut lopulta albumin äänitysten vihonviimeisenä studiopäivänä. Vielä tuossa vaiheessa Bowien ajatus oli nimetä albumi nimellä ”Metrobolist” kunnianosoituksena vuonna 1927 valmistuneelle, saksalaisen ohjaaja Fritz Langin mykkäelokuvalle ”Metropolis”. Mercury Records kuitenkin piti ”The Man Who Sold The World” -kappaleen mukaista nimeä myyvempänä albumille ja syystä nimesi albumin siksi kysymättä ensin mielipidettä Bowielta.

”The Man Who Sold The Worldin” biisien teosta vastasivat pääasiassa Visconti ja Ronson, vaikka kaikki kappaleiden tekijäkrediteihin merkittiinkin myös Bowien nimi. Tämä työjärjestys oli käytössä syystä, että Bowie vietti juuri levynteon alla kuherruskuukautta tuoreen aviovaimonsa Angien kanssa, ja että hänen kontollaan oli ratkottavana yhtyeen kinkkinen manageriongelma, joihin hänen aikansa suurimmaksi osaksi tuhrautui levynteon sijaan. Ronson ja Visconti viettivät runsaasti aikaa studiossa valmistellen kappaleita, jotka he ensin valmisteltuaan esittelivät Bowielle, joka joko hyväksyi tai hyllytti kaksikon tekeleet ja lisäili niihin omat lyyriset lisänsä. Myöhemmin Bowie kuitenkin jyrkästi kielsi väiteet, ettei hän olisi osallistunut albumin kappaleiden tekoon. ”All The Madmen” kasvaa uhkaavan maaniseksi ja Visconsin pulputtavilla sointukierroilla operoivaksi, viuluilla maustetuksi rock-operetinomaiseksi kappaleeksi pelkistetyn akustisesta, nuotiolaulumaisesta introsta. Keinahteleva, boogie-pitoinen klassinen rock-ralli ”Black Country Rock”, jossa Ronsonin ja Bowien yhteen kutomat harmoniakitaramelodiat muodostivat esiasteen mm. Wishbone Ashin, Thin Lizzyn ja Iron Maidenin myöhemmin tavaramerkikseen omaksumalleen musiikilliselle ilmaisutyylille. Albumin A-puolen päättää kokonaisuuden seesteisempään osastoon kuuluva, valssin rytmissä etenevä, lapsikuoron ja Macen kauniisti maalaileman Moog-melodian säestämä folk rock ”After All”, joka vaihtuu C-osassaan pelastusarmeijaorkesterimaiseen pumppaukseen palaten taas perusteemaansa. Äyhäkkäillä Led Zeppelin -tyyppisillä, duurivoittoisella, slide-pitoisella rock-kitaroinnilla operoiva ”Running Gun Blues” oli Bowielta vahva, humaani kannanotto Vietnamin sodan My Laissa 1968 tapahtuneeseen verilöylyyn. ”Saviour Machine” edustaa raskaasti valssaavaa, jyhkeillä, koukeroisilla melodioilla kyllästettyä kokeellista blues-rockia, jonka sointukierroille ja tulkinnalle esimerkiksi Deep Purple ja kotimainen kulttiyhtye Circle tulivat myöhempinä vuosina olemaan olennaisesti velkaa. ”She Shook Me Coldissa” Ronsonin raskassoutuisen ja laahaavatempoisen riffikitaroinnin voi aivan hyvin kuvitella olevan doom metalin, sludgen ja stoner rockin esiaste siinä missä Black Sabbathin debyyttialbumin kappaleet.

Albumin melankolisen ja duurivoittoisen välillä rock’n rollin perinteisiä rajoja rikkovalla tavalla leikittelevä nimibiisin tunnetuksi nuoremmille sukupolville teki Nirvana esittäessään biisin puoliakustisen version MTV Unplugged -konserttisarjan esiintymisessään New Yorkissa vuonna 1993, joka julkaistiin livealbumina 1994. Kaksoisolennon kohtaamisesta ja sen mullistavasta vaikutuksesta kryptisesti kertovan kappaleen mielenkiintoiset ja epäkonventionaaliset sointukierrot maukkaine, nousevine bassofilleineen muodostavat kummallisen houkuttelevan vaikutelman. Nirvanan kolmikko muutti lopulta alkuperäistä kappaleen sovitusta hyvin vähän liveversioonsa. Suurimmat muutokset koskivat kertosäkeen sävelkulkunostatuksiensa suoristamista varsinkin Dave Grohlin pelkistetysti soittamien rumpuosuuksien osalta. Bowien laulusuoritus kappaleen alkuperäisessä versiossa on tummasävyisen toteava, joka tuo kappaleeseen aivan eri tavalla vakuuttavuutta Cobainin laiskan narisevaan tulkintatyyliin verrattuna. Albumin päättää sessioiden varhaisimmassa vaiheessa syntynyt sekä mammuttimaisen, hitaan laukkabassoriffin varassa etenevä, mahtipontisen teatraalisilla taustakuoroilla kuorrutettu Nietzschen yli-ihmisen käsitystä ruotiva päätöskappale ”The Supermen”.

”The Man Who Sold The World” on albumina aikansa lapsi, ja syystä myöskin paikoin raskaasti rokkaava, jopa heavy rock -johdannainen albumi. Mielenkiintoinen seikka aikansa muihin menestysalbumeihin verrattuna on, että siltä ei julkaistu ainuttakaan singleä vauhdittamaan albumin myyntiä. Tämä ratkaisu oli toisaalta ymmärrettävää syystä, että albumin lyyriset teemat uivat erittäin raskaissa vesissä täynnä hulluutta, vieraantuneisuutta, väkivaltaa, sodan raadollisuutta, identiteettien välisiä ristiriitoja, teknologisen kehityksen mukanaantuomia vinoumia, pimeitä voimia ja seksuaalista vallankäyttöä. Bowie ammensi teksteihinsä vaikutteita etenkin Aleister Crowleyn okkultistisista teksteistä, Franz Kafkan modernistisista teoksista sekä ”ilon filosofi” Friedrich Nietzschen lyijynraskaista filosofisista ajatuksista.

Albumilla soittaneesta yhtyeestä muotoutui sitä seuranneiden vuosien aikana Bowien alter egon Ziggy Stardustin värikkään raivokkaana liveyhtyeenä tunnettu ”Spiders From Mars”. David Bowien ”The Man Who Sold The World” julkaistiin Mercury Recordsin kautta Yhdysvalloissa 4.11. 1970 Bowien ystävä, sarjakuva-artisti Michael John Wellerin Fritzin ”Metropolis”-elokuvan henkeen piirtämillä sarjakuvakansilla varustettuna. Briteissä sen julkaisu tapahtui vasta seuraavan kevään puolella 10.4.1971 kansikuvalla, jossa Bowie makaa elitistisen oloisena, silkkisessä kimonossaan silkkikankaalla vuoratulla sohvalla levitellen pelikorttipakan eteensä lattialle. Ilmestymisensä aikaan se menestyi verrattaen hyvin niin kaupallisesti kuin kriitikoiden arvioidenkin perusteella. Albumi nousi ilmestyttyään Britannian listalla sijalle 24 ja Yhdysvalloissa Billboard 200 -listan sijalle 105. Vuodesta 1972 eteenpäin aina kuluvan vuosituhannen alkumetreille asti albumin painokset julkaistiin RCA Recordsin uusiopainoksena mustavalkoisella kannella varustettuna, jonka kuvassa saksipotkuaan kitara kädessä esittelee myöhempien aikojen Bowie, Ziggy Stardustiksi sonnustautuneena. ”Man Who Sold The Worldin” 50-vuotisjuhlan kunniaksi ”The Man Who Sold The World” tullaan julkaisemaan uudelleen Viscontin uudelleenmiksaamana Bowien haluamassa kuosissa, alkuperäisellä nimellä ”Metrobolist” 6.11.2020 Parlophone Recordsin kautta, jonka bonusmateriaalina tullaan näkemään yhtyeestä ennennäkemätöntä valokuvamateriaalia Haddon Hall -kartanolta.