Mötley Crüe – kolme vuosikymmentä tyttöjä, lisää tyttöjä ja vielä enemmän tyttöjä

Vuoteen 1987 mennessä Mötley Crüe oli tehnyt verrattaen lyhyen, mutta sitäkin kiihkeämmän uran. Yhtyettä pidettiin nuorille suunnatun moraalisen rappion keulakuvana ja Saatanan lähettiläänä. Se ei itse juurikaan vaivautunut korjaamaan näkemyksiä vaan ajoi vapauden sanomaa opettajia, pomoja ja määräilevää yhteiskuntaa vastaan. Tuo vapauden julistaminen yhdistettynä holtittomaan dekadenssiin ei ollut pelkkää riemujuhlaa ja hurmiollista ylistystä, vaan yhtyeen juhlissa oli myös pimeä puoli. Suomalaisetkin saivat osansa tuosta pimeästä puolesta, kun solisti Vince Neil demonisoi itsensä kansalaistemme mieliin ajamalla urheiluautollaan kolarin, jossa menehtyi Hanoi Rocksin rumpali Razzle. Neil itsei säilyi liki naarmuttomana, mutta promillemittari värähti sen verran, että muita seuraamuksia oli luvassa.

Vuoteen 1987 mennessä yhtye oli julkaissut kolme pitkäsoittoa, joista viimeisin ”Theatre Of Pain” oli yltänyt miljoonamyynteihin. Bändi johti Los Angelesista saapuvien glambändien joukkoa, ja basisti Nikki Sixx totesi: ”Me emme ole L.A:n tuote. L.A. on meidän tuote.” Kiertueet muun muassa Iron Maidenin ja Ozzy Osbournen kanssa nostivat bändin suosiota ja viimeistään aiemmin mainittu onnettomuus nosti sen laajempaan tietoisuuteen. Huolimatta kaikesta sekoilusta yhtyeen ura oli ollut kuitenkin tietyllä tapaa määrätietoinen. Jokaiselle levylle oli vaihdettu ulkoista imagoa ja levyillä oli omat teemansa. Alun nahka-ja niittityylistä oli siirrytty pehmeämpiin väreihin, ja varsinkin ”Theatre Of Painin” aikaan Vince Neilin sukkahousut yhdistettynä pinkkiin asustukseen olivat mieleenpainuva kokonaisuus.

Edellisen kiertueen päätyttyä yhtye hajosi hetkeksi ja jokainen jäsen suuntasi omille tahoilleen. Rumpali Tommy Lee keskittyi liehittelemään nuorikkoaan, Dynastiasta tuttua Heather Locklearia, ja Vince Neil lähti suorittamaan kuolemantuottamuksesta ja rattijuoppoudesta saamaansa 30 päivän vankeustuomiota. Kitaristi Mick Mars suunnitteli kuulemma vapaa-ajallaan videopelejä, mutta taisi märkä maistua hänellekin. Nikki Sixxin vastuulle jäi seuraavan pitkäsoiton luominen, mutta se ei ihan vaivatta käynyt. Hänen ongelmansa heroiinin kanssa olivat pahentuneet, eikä luovuus kukkinut parhaalla mahdollisella tavalla. Yhtyeestä kertovassa ”The Dirt”-kirjassa hän sanoo, että hänen oli välillä kuiville päästyään tehtävä biisit nopeasti, sillä selvä kausi ei tulisi olemaan pitkä.

Levyttäminen tapahtui pätkissä useammassa studiossa yhtyeen kotikaupungissa Los Angelesissa, eikä levyn tekoon juuri keskitytty. Tom Werman tuotti levyn parin edellisen albumin tapaan, ja ilmeisesti hänellä on suuri vastuu siitä, että ”Girls Girls Girls” edes koskaan valmistui. Yhtye on tosin myöhemmin kritisoinut Wermanin tuottamista ja kutsunut häntä lähinnä äänittäjäksi. Itseäni on aina kummastuttanut ”GGG:n” äänimaailma lähinnä rumpujen osalta, vaikka enhän minä moisista liiemmin mitään ymmärrä. Ainakin hän sai jokaiselle tekemälleen levylle omanlaisensa äänimaailman. Nikki oli kuulemma aikaisemmin ollut aina kontrollifriikki, mutta nyt huumausaineet olivat saaneet hänet jättäytymään sivuun. Muulle yhtyeelle se tosin saattoi olla helpotus, ja ainakin Vince on myöntänyt studion olleen mukavampi paikka lauleskella ilman Nikin jatkuvaa niskaan hönkimistä. Koko yhtyeen tila oli silti täysin epävakaa, joten ehkä ne kiitokset kuuluvat kuitenkin Wermanin suuntaan.

Elvis Presleyltä napattu levyn nimi sopi yhtyeen imagoon mainiosti, sillä teemana oli ylistys maailman strippiluolille ja hedonistiselle elämäntyylille. Yhtye itse tosin oli jo jäänyt tuon elämäntyylin vangiksi. Ulkoinen imago vaihtui teatraalisesta glamista enemmän biker-tyyliin Harley Davidsoineen ja olemus ”kadun jätkiksi”. Tästä tyylin muutoksesta ainakin Vince Neil on ilmoittanut olevansa tyytyväinen, ja bändin treenatessa SIR-studioilla hän tunsi, että esimerkiksi levyn avaava ”Wild Side” oli kunnon tykitystä verrattuna edellisen levyn pehmeämpään materiaaliin.

”Wild Side” on nimensä mukainen kertomus kadun armottomista meiningeistä. Nikki oli muokannut tekstiä Isä meidän -rukouksesta, ja sävy on hieman alkuperäistä brutaalimpi. Biisi lukeutuu mielestäni teksteineen yhtyeen parhaimpiin ja on oivallinen luulot pois -aloitus levylle. Biisistä löytyy kovuutta ja juuri tuota öisten katujen henkeä. Yksinkertainen, mutta tarttuva riffi toimii, ja erityispisteet on annettava Tommy Leen svengaavalle ja monipuoliselle rumpaloinnille. Vincen äänikin on parhaimmillaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan biisistä on saatu sovitettua mahtipontisen kuuloinen ääniefekteineen. Sävellys on kreditoitu Sixxin ja Leen nimiin. Levyn kaikista teksteistä vastaa yksin Nikki Sixx. Indianiassa kuvattu livevideo kuvaa bändin tiukkuutta, vaikka joka herralla oli painikamppailut demoniensa kanssa meneillään. Tutuksi tulevat myös Nasty Habits -nimellä kulkevat taustalaulajat Emi Canyn ja Donna McDaniel. Ensin mainitun kitaristi Mick Mars saatteli myöhemmin vihille, ja heidän suhteensa aiheutti bändissä suurta närää. Kiertueelle lähdettäessä oli luotu sääntö, että kuormasta ei syödä. Nyt kävikin niin, että yhtyeen työntekijä alkoi yhden jäsenen kautta vaikuttaa bändin toimintaan. Näyttävässä lavashow’ssa myös Tommy Lee pyörii täydet voltit stripparinkuvilla koristetun rumpusettinsä kanssa. Biisi osoittautui yhdeksi bändin suurimmista hiteistä ja pysyi keikkasetissä loppuun asti.

Levyn nimiraita ”Girls Girls Girls” käynnistyy röyhkeän kuuloisella Harley Davidsonin päräytyksellä. Biisi on täydellinen kuvaus bändin mielenkiinnon kohteista, ja bailupaikkoina nimetään joukko strippiluolia. Sen verran ovat jääneet paikkojen nimet mieleen, että itsellenikin oli hommattava omiin kokoelmiin biisissä mainitun Pariisissa sijaitsevan Crazy Horsen palapeli. Muita mainittuja mestoja ovat Dollhouse, Tattletais ja 7th Veil, jossa biisin video kuvattiin. Videolla muuten esiintyi stripparina Neilin tuleva vaimo Sharise. Kunniaa osoitettiin muutenkin amerikkaisille naisille, jotka ovat kuulemma parhaimmillaan selällään. Itse video vetosi minuunkin nuorena poikana – eikä se kieltämättä huono ole vieläkään. Bändi teki kuulemma tahallaan videosta ekstrahärskin version, jonka he tiesivät MTV:n hyllyttävän. Näin he saivat levitykseen sen videon, jonka alun perinkin halusivat. Toisaalta ei ihme, että Ronnie James Dio myöhemmin syytti bändiä naisten esineellistämisestä ja halveksumisesta. Mick Mars on sanonut, että hän ei aluksi juuri pitänyt biisistä, mutta juotuaan kotona pullon Jack Danielsia hän keksi omia osuuksia biisiiin. Loppusoolossa hän oli kuulemma niin tuhdissa jurrissa, että tipahti tuolilta, minkä takia soolo loppuu kesken. Muuta sooloa biisiin ei ole mahdutettu, ja samaan henkeeen myös ”Wild Side” jäi ilman kitarasooloa. Sillä tuskin on merkitystä, että siihen aikaan lehdissä kirjoiteltiin täysin syyttä Mick Marsin olevan yksi huonoimmista kitaristeista. Biisi oli silti hitti ja Nikki on myöntänyt, että ilman avauskaksikkoa levy olisi ollut heidän uransa loppu.

”Dancing On Glass” on kertomus Nikkin huumeongelmista. Teksti on täynnä viittauksia hänen huuruiseen historiaansa. Karuimpana esimerkkinä pätkä ”Valentine’s in London, / found me in the trash”, joka on paikkansa pitävä kuvaus Nikkin huumereissusta ystävänpäivänä Andy McCoyn kanssa. Nikin otettu yliannostuksen diileri oli kantanut hänet pihalle roskikseen. Yhtä kylmäävää luettavaa on säkeistöt ”Need one more rush, / then I know I’ll stop. / One extra push, last trip to the top” ja ”Silver spoon and needle, / witchy tombstone smile. I’m no puppet, / I engrave my veins with style”. Lontoon yliannostus ei jäänyt Nikin viimeiseksi, ja kiertueellakin heitä seurasi auto, jonka rekkarissa luki DEALER. Tekstissä Nikki kieltää palaavansa vanhoihin tapoihin, vaikka tosiasiassa ne tavat eivät olleet koskaan kadonneetkaan. Musiikillisesti biisi ei ole kovin kummoinen, mutta pieniä jippoja sinne on upotettu. Intron aikana taustalla kumahtaa ikään kuin tuomion kellot kertomaan kertojan kohtalosta. John Purdellin levylle soittamat koskettimet saavat biisin lopussa näkyvämmin roolia, Phyllis St. Jamesin laulamat gospelmaiset naisosuudet taas antavat kappaleelle uutta syvyyttä. Omalla kierolla tavallaan biisi on tarttuva ja jää helposti kummittelemaan päähän.

”Bad Boy Boogie” on melkoisen tavanomainen renkutus ilman suurempia kohokohtia. Biisissä tosin Mars pääsee kuittaamaan edellisten biisien soolojen puutteen, ja soitossa on helposti havaittavissa hänen blues-musiikissa lepäävät soitannolliset juurensa. Teksti on bändille tyypillistä oman seksuaalisen miehisyyden korostamista. Tosin kerrankin kulunut lause ”Better lock up your daughter when Motleys hit the road” taisi pitää paikkansa.

A-puolen päättävä ”Nona” on lyhyt ja kaunis muistovirsi Nikistä pienenä huolta pitäneelle isoäidille, joka menehtyi levynteon aikana. Päihdeongelmien vuoksi Nikki ei päässyt hautajaisiin, ja hän sanonut tämän laulun olevan parasta, mihin hän siihen aikaan pystyi. Nikkiä oli alunperiin pyydetty kirjoittamaan biisi ”Out Of Bounds” -leffan soundtrackille, ja siitä muotoutui ”Nona”. Biisin demossa on vielä sovitettu rankempi väliosa, mutta lopullisessa versiossa se on onneksi jätetty pois.

B-puolen avaa ”Five Years Dead”, jonka nimen Nikki oli napannut Bernard Falkin 1900-luvun alkupuolella ilmestyneestä samanimisestä kirjasta. Nikillä oli kuulemma enemmänkin tapana ostella vanhoja kirjoja ja kierrättää niiden nimiä. Suoraan sanottuna ei aavistustakaan, miten teksti liittyy kirjaan. Jossain arvostelussa aikanaan kirjoitettiin, että teksti on Nikin syvällisempää puolta. Se ei tietysti aina paljoa vaadi, mutta minulle tekstin syvällisyys ei aukea. Saa selittää, jos on tarkempaa tietoa. Mars soittaa soolot samalla otteella ja soundilla kuin ”Bad Boy Boogiessa”. Kappale ei ole mitenkään ihmeellinen,mutta niin se vain silti jää korvien väliin soimaan.

”All In The Name Of Rock” on yksinkertaisuudessaan menevä jytäpala, joka sai kiertueella kunniakkaan paikan keikan avaajana. Biisi nappaa nopeasti mukaansa, vaikka ei aiheeseen mitään innovatiivista näkökulmaa annakaan. Jos ei oteta huomioon sitä, että tuskin kovin usein on yhtä avoimesti laulettu ”rakkaudesta” teinityttöön. ”She’s only fifteen, she’s the reason – the reason that I can’t sleep. You say illegal, I say legal’s never been my scene” – tyyppiset sanat voisivat nykyaikana saada laajemmankin tuomion.

Suurempaa kerrottavaa jälkipolville ei jäänyt myöskään ”Sumthin For Nuthin’” -biisistä, joka kertoo nuoren pojan vanhempia rouvia miellyttävästä ammatista. Teksti on ihan hauska, mutta sävellys perustuu lähinnä Mick Marsin soittoon. Kipale on ehkä syystäkin jäänyt unholaan.

Omaan materiaaliin päättyvän osuuden sinetöi ”You’re All I Need”, jota Jon Bon Jovikin piti Mötley Crüen parhaana biisinä. Herra Jovi ei tosin tainnut olla tutustunut biisin sisältöön, vaikka Leen säveltämä piano-osuus kieltämättä kaunis onkin. Herkkyyttä henkii tietysti koko laulu, mutta tekstiltään se on varsin kylmäävä tarina onnettomasti päättyvästä rakkaudesta, jossa toinen lähtee kaltereiden taakse ja toinen lasketaan kuuden jalan syvyyteen. Nikki kirjoitti tekstin entiselle rakastetulleen Nicolelle, joka katkaisuhoidon jälkeen huomasi heidän suhteensa tuhoisuuden. Huolimatta omasta moraalittomuudestaan Nikki alkoi epäillä, että Nicolella oli ollut vipinää samaan aikaan näyttelijä Jack Wagnerin – tuttu esimerkiksi sarjasta Melrose Place – kanssa. Wagner oli aikanaan tekaissut pienen hitin nimeltä ”All I Need”, ja Nikki hankki kostonsa laulun voimalla lainaamalla osittain kappaleen nimeä. Biisi on upea ja Vincen laulusuoritus kenties yksi parhaimmista hänen repertuaarissaan. Biisistä julkaistiin myös realistisen oloinen video, joka tosin joutui sisältönsä vuoksi näyttökieltoon lähes kaikilla mahdollisilla kanavilla. Laulu on jäänyt syyttä suotta sivuun bändin hiteistä puhuttaessa.

Levyn päättää ”Theatre Of Pain”-kiertueella äänitetty ”Jailhouse Rock”. Tämän Elvis Presley -klassikon paikka olisi ollut ennemmin jonkin singlen kääntöpuolella, ja myös laulun ironiasta voidaan olla monta mieltä. Bändi tosin jatkoi biisin esittämistä vielä myöhemmilläkin kiertueilla. Mieluummin olisin kuullut biisin tilalla esimerkiksi rannalle jäänyttä materiaalia kuten ”Rodeo”, joka julkaistiin myöhemmin cd:n uusintapainoksella.

Levy julkaistiin 15. toukokuuta ja julkistusjuhlat pidettiin Body Shop -klubilla. Bändi oli paikalla huolittelemattomassa lookissa kuin korostaakseen glam-meininkien taakse jäämistä. Bileiden ovelle jäi muun muassa kitarasankari Yngwie Malmsteen, joka oli mennyt laukomaan kritisoivia kommentteja yhtyeestä, ja näin ollen sisään ei ollut mitään asiaa. Levy pomppasi Billboard-listalle sijalle kaksi Whitney Houstonin viedessä paalupaikan. Siihen aikaan puhuttiin niin sanotusta payola-systeemistä, jolla Houstonin levy olisi nostettu/maksettu ykköseksi. Yhtyeen katkeruus oli ymmärrettävää, ja bändi pitää levyä ensimmäisenä listaykkösenään. Seuraavalla levyllä yhtye tosin toteutti ykköstilan ihan virallisestikin.

Kesäkuussa alkoi yhtyeen kiertue Yhdysvaltain osuudella. Mukana kiertuekumppanina oli Whitesnake, joka nautti suurta suosiota ”1987”-levyn myötä. Itse asiassa yhtyeet taistelivat suosiosta rinta rinnan, ja Whitesnake pysyi kiertueella mukana vain manageri Doug Thalerin nostettua yhtyeen palkkiota huomattavasti. Kiertueella sattui ja tapahtui esimerkiksi mellakoiden merkeissä eikä Sixxin huumeongelma näyttänyt merkkejä ainakaan parempaan suuntaan. Omien sanojensa mukaan yhtye eli taloudellisesti pöyhkeintä aikaa ja kiertueella oli käytössä oma Lear Jet, jonka kylkeen oli maalattu logon lisäksi teemaan sopiva stripparinaisen kuva. Tällä liikkeellä managerit ajattelivat ehkä suojelevansa bändiä jokaisessa kaupungissa vaanivilta vaaroilta, mutta se yritys ei tainnut ihan maaliin osua. Toki rahaa sijoitettiin myös isoon lavashow’hun. Myöhemmin lämmittelybändiksi vaihtui Guns n’ Roses, jonka levyn tuottajaksi Nikki Sixx oli ollut ehdolla. Päihdemielessä huonommin sopivaa seuraa tuskin olisi voinut kuvitella. Bändi itse oli tosin valinnasta huomattavasti enemmän mielissään kuin päihteisiin torjuvammin suhtautuneesta Whitesnakesta. Kiertueella kiusallisia tilanteita aiheutti myös Nikin silloinen kihlattu Vanity, joka oli miehensä lailla iloisesti kuutamolla.

Loppuvuodesta suoritettu Japanin-kiertue sujui katastrofimaisissa merkeissä. Nikki ja Tommy riehuivat paikallisessa luotijunassa ja putka tuli pian tutuksi. Ainoastaan japanilaisen promoottorin Mr. Udon ja yhtyeen mukana kiertäneen tulkin toiminta pelasti yhtyeen isommista vaikeuksista. Japanin jälkeen Nikki jatkoi henkilökohtaista kiertuettaan muihin kaukomaihin. Kaitsijoina toimivat manageri Doc McGhee ja mainittu Mr. Udo. Lopulta Nikki saatiin palaamaan Amerikkaan, missä tapahtui se, mitä hänelle oli jo muutama päivä aikaisemmin reissussa ennustettu: Nikki veti jälleen yliannostuksen ja hänet ehdittiin jo julistaa useassa paikassa kuolleeksi. Tästä suivaantuneena managerit peruuttivat Euroopan-kiertueen, jonka oli määrä alkaa seuraavan vuoden tammikuussa. Suomikin oli ohjelmassa 1. helmikuuta 1988, mutta tämä jäi siis toteutumatta. Itselläni on muuten huivi tuolta kiertueelta, jota ei siis koskaan pidetty. Kitaristi Mick Mars määrättiin viestinviejäksi, ja hän perusteli kiertueen peruuntumista sillä, että Euroopassa hallien katoilla on niin paljon lunta eivätkä ne kestäisi yhtyeen painavia valolaitteita.

Itse odotin levyn ilmestymistä kovasti, ja ahkerasti se sitten kasettinauhurissa pyörikin. Yhtä kovaa vaikutusta kuin ”Shout At The Devil” tai ”Theatre Of Pain” se ei tehnyt, mutta kyllä jokainen biisi on syöpynyt sisuksiini ja pitää paikkansa sydämessäni. Nuorempana levy edusti silkkaa kovuutta, mutta myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt sen keskinkertaisuuden. Jokin ihmeellinen magia yhtyeessä silti oli, sillä ei moni muu bändi olisi moisella levyllä pitänyt suosiotaan huipussa. Albumista muodostui yhtyeen menestynein siihen mennessä, ja toisaalta sisältyyhän siihen pari bändin kovimpiin lukeutuvaa hittiä. Huvittavana yksityiskohtana olen myöhemmin huomannut kansista, että monet biisit ovat Krell Tunesin nimissä. Krell oli yhtyeen sisäinen koodi huumeille. Kansissa bändi antaa vielä kunniaa tieryhmälle, sillä ”if the crew doesn’t roll The Crüe don’t rock”. Hieno ja varmasti ansaittu ele.

Kappalelista:
1. Wild Side
2. Girls Girls Girls
3. Dancing On Glass
4. Bad Boy Boogie
5. Nona
6. Five Years Dead
7. All In The Name Of Rock
8. Sumthin For Nuthin’
9. You’re All I Need
10. Jailhouse Rock

Kirjoittanut: Nikki Jääsalmi