Deathcoren uusi aalto on synnyttänyt genressään renessanssin, joka hakee äärimetallin saralla vertaistaan. Yleensä modernin deathcoren arvosteluissa ja artikkeleissa keskitytään puhumaan siitä, miten loistavia yhtyeet kuten Fit For An Autopsy, Thy Art Is Murder, Lorna Shore ja Angelmaker ovat, mutta siihen on enää turha pureutua sen syvemmin. Ylistykset on jo moneen kertaan lausuttu.

Aluksi täytyy sen sijaan mainita jotain, joka ei varsinaisesti liity musiikkiin itseensä, mutta joka antaa kontekstia arvostelun kohteena olevalle albumille. Viime joulukuussa yhdysvaltalainen Lorna Shore julkaisi sosiaalisessa mediassaan lyhyen ja ytimekkään ilmoituksen, jossa se kertoi potkineensa solistinsa CJ McCreeryn bändistä ulos. Varsin pian syyksi paljastuivat lukuisat syytökset seksuaalisesta häirinnästä, henkisestä pahoinpitelystä ja rasismista, jotka ovat kohdistuneet eri henkilöihin.

McCreeryn erottamisen jälkeen näytti hetken aikaa siltä, ettei bändin uutta ”Immortal”-albumia oltaisi vielä julkaisemassa, koska levyllä on McCreeryn lauluraidat. Lopulta Lorna Shore kuitenkin päätti, että levy julkaistaisiin 31. tammikuuta alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.

Kun levyä kuuntelee, nousevat mieleen väkisinkin McCreeryyn kohdistuneet iljettävät syytökset. Läpi populaarimusiikin historian on pintaan noussut erilaisia skandaaleja, joissa artisti tai muusikko joutuu syytösten kohteiksi pienistä asiattomuuksista aina järkyttäviin rikoksiin. Miten bändin fanin tulee suhtautua bändin musiikkiin sen jälkeen, kun kyseisen bändin jäsentä syytetään kamalistakin asioista?

On tärkeää osata erottaa toisistaan taide ja taiteilija. ”Hyvät” ihmiset voivat tehdä huonosti toteutettua musiikkia ja ”pahat” ihmiset hyvin toteutettua musiikkia. Mikäli joku kuuntelee ”Immortalin” tietämättä laulajaan kohdistuneista syytöksistä, saa hän tuskin musiikista itsestään syitä olettaa, että musiikin takana on pahoja tekoja tehnyt ihminen – ellei sitten omaa jo valmiiksi lapsellisia ja perusteettomia ennakkoluuloja. Ihminen on problemaattinen olento, joka tekee problemaattisia tekoja. Saatat tälläkin hetkellä fanittaa bändiä, jonka jäsenistöstä löytyy sellaisia tekoja tekeviä ja sellaisia asioita puhuvia ihmisiä, joista tuskin pitäisit, mikäli tietäisit siitä kaiken. Sinulla on kuitenkin myös oikeus lopettaa suosikkibändisi kuunteleminen mistä tahansa syystä, eikä siitä tarvitse kokea syyllisyyttä.

Mikä sitten on ”Immortalin” laita? Kyseessä on ehdottomasti todella onnistunut deathcore-albumi, joka täyttää sille annetut odotukset. Mitä tahansa McCreery on tehnyt tai ei ole tehnyt, olisi erittäin laiskaa olla antamatta tunnustusta siitä, miten erinomaiset vokaalisuoritukset albumilta löytyy. On mahdollista mennä jopa niinkin pitkälle, että albumin lauluosuuksia ja niiden ulosantia voi pitää brutaalin murinan uutena standardina. Levyltä löytyy erinomaisia keskialueen karjuntoja, viemärimäisiä matalia murinoita, lähes black metal -tyylistä suoritusta ja käsittämättömän likaisia oksennusvokaaleja.

Albumin musiikki on yhtyeelle tyypillisesti black metalin kanssa flirttailevaa deathcorea, jossa on läpi koko pituutensa mukana erittäin leimaava ja läsnä oleva sinfoninen äänimaailma. Sovitukset vaihtelevat nimikkokappaleen eeppisestä orffmaisuudesta ”This Is Hellin” helvetin kuilusta kantautuvaan sielujen valitukseen, ja kaikkeen siltä väliltä. Lorna Shore on onnistunut lisäämään valmiiksi brutaaliin musiikkiinsa täysin uuden syvyyden sinfonisilla elementeillä, jotka eivät muistuta Dimmu Borgirin muovisuutta tai Cradle of Filthin ylipompööseja orkesteriosuuksia.  Lorna Shorekin osaa tosin välillä ampua hieman ohi, kuten ”Hollow Sentencen” sovitukset näyttävät. Ne tuovat välillä mieleen Pirkka-version joistakin Tuomas Holopaisen pöytälaatikkoon jääneistä partituureista, jotka Ghost oli ensin käynyt kaivamassa ”Infestissumamille”.

Mainitsinko jo breakdownit?! Ai en… No, ne ovat helvetin hyviä. Lähtisin mielelläni erittelemään levyn breakdowneja mainitsemalla esimerkiksi ”Death Portraitin” lopun, ”This Is Hellin” lopun ja ”King ov Deceptionin” keskiosan, mutta todellisuudessa jokaisesta kappaleesta löytyy aivan käsittämättömän likaista ryönää ja nyrkkiä siihen pisteeseen, että välillä meinaa tulla jo paha olo. Levyn slam-riffit ja blast beatit eivät suinkaan kalpene karmeudessaan levyn breakdowneille, vaan ne ovat yksi julma lisä ”Immortalin” äärimmäisyyksiin.

Tässä kohtaa on turha alkaa kritisoida levyä dynamiikasta tai hengähdystauoista, koska ”Immortal” ei välitä niistä alkuunkaan. Levyn tehtävä on selvästi olla likaista, julmaa ja maailmanloppua tahdittavaa päristelyä, ja siinä on, totta vie, onnistuttu. Lorna Shore taitaa tämän tyylisen brutaalin murjonnan kuin pyöveli päiden katkomisen. Levyn kappaleet alkavat toki jossain kohtaa hieman sakkaamaan samankaltaisuuttaan, mutta bändi on kuitenkin onnistunut tavoitteessaan, mikä on aina huomioitava meriitti, vaikka sävellyksellisesti mentäisiinkin saman lunttilapun pohjalta.

Toivon yhtyeelle onnea uuden solistin metsästämisessä. Vaikka McCreery onkin käsittämättömän taitava, niin mikäli syytökset pitävät paikkansa, suotaa mies lentää bändistä pihalle pysyvästi. Musiikin ulkopuolella tapahtuvat teot eivät kuitenkaan vaikuta siihen, että ”Immortal” on erittäin onnistunut levytys.

7½/10

Kappalelista:

1. Immortal
2. Death Portrait
3. This Is Hell
4. Hollow Sentence
5. Warpath of Disease
6. Misery System
7. Obsession
8. King ov Deception
9. Darkest Spwan
10. Relentless Torment