Jos minua pyydettäisiin listaamaan kotimaisia deathcore-yhtyeitä, mieleeni tulisi vain hyvin pieni kourallinen bändejä. Lowhill on itselleni upouusi tuttavuus, vaikka bändi onkin ilmeisesti julkaissut viime vuosien aikana muutamia lyhyempiä julkaisuja. Yhtye tavoitti toimituksemme uuden EP:n julkaisun merkeissä, ja päätin pistää lyhyen neljän kappaleen julkaisun testiin.

Deathcore on niitä alagenrejä, joissa on tärkeintä luoda eheä kokonaisuus pienemmistä osista, jotka ovat yhdessä enemmän kuin summansa. Moni valittaa usein ”nollanhakkauksesta” – kuka voisikaan unohtaa muutaman vuoden takaisen, heti viikossa vanhentuneen ”dj0nt”-meemin – mutta oikeissa käsissä siitä saa oivan osan aggressiivista ja katarttista kokemusta. Lowhill avaa ”Hereditaryn” genrelle melko tavanomaisella intro breakdown -biisillä, joka kantaa nimeä ”Salem”. Sen keston aikana ei välttämättä monipuolisia arpeggioita kuulla, mutta kitaroiden yksinkertaisuus toimii hyvin osana äänimaailmaa.

Järkyttävän tekniseksi Lowhillin riffittelyt eivät ”Hereditaryn” aikana äidy, mutta esimerkiksi levyn toisen kappaleen, ”Coughing Bloodin” seassa kuullaan taustalla paketin yhteennitovaa liidikitarointia, joka väistyy biisin loppuvaiheilla breakdownin tieltä. Deathcore onkin dynamiikkapeliä, ja tämä bändillä on ehdottomasti hallussa. ”Sisyphus” on astetta nopeampi rykäisy, kun taas levyn päättävä nimikkobiisi ”Hereditary” on melodinen, muusta levyn materiaalista melko rajusti poikkeava kipale. Tämä lienee perua bändin aiemman materiaalin post-hardcore -suuntaisemmasta tunnelmasta.

Kappaleet ovat itsessään melko hyviä, mutta hieman valitettavaakin löytyy tuotantopuolelta, vaikka bändi ei toki olekaan mitään miljoonadiiliä tehnyt. Instrumenttien taustalla on erinäistä mahtavaa ambienssia, mutta itse soundeissa olisi hieman viilattavaa etenkin kitaroiden osalta. Osa breakdownin viehätyksestä – ainakin itselle – on iskevä kitarasoundi, jonka kautta kitarat toimivat omanlaisena perkussiivisena elementtinä. Ajoittain kitarasoundit ovat turhankin mutaiset, jolloin ne toki ajavat asiansa, mutta pienen viilauksen myötä toimisivat tässä mielessä todella paljon paremmin. ”Sisyphus”-kappaleen nopeammat kohdat ovat myös kohdittain melkoista puuroa, jolloin yhtäkkinen läpileikkaava 32-osa-tuplabasarirypistys kuulostaa kontrastin takia älyttömän keinotekoiselta. En tiedä, ovatko rummut ohjelmoidut vai oikeasti äänitetyt, mutta tämä yhtäkkinen tööttäys kuulostaa hyvin oudolta. Myös vokalistin murinat sekä korkeat huudot ovat hieman luokkaa ”niin ja näin”. Aika ajoin ne ajavat asiansa mahtavasti: pidän siitä, kun deathcore-vokalisti ei tee kaikkeaan kuulostaakseen täysin Mitch Luckerilta. Välillä murinat ja huudot kärsivät kuitenkin huonommista soundeista. Näin käy esimerkiksi juuri ”Sisyphusin” nopeammissa osissa.

Vaikka ”Hereditary” siis koostuu ajoittain hieman nuhjuisista soundeista, on se kuitenkin itse materiaalin osalta kuuntelun arvoinen. Ilmeisesti bändi oli aluksi kaavaillut täyspitkää julkaisua, mutta se päättikin jättää filleribiisit ja turhat välisoitot pois. Tämän hyödyn huomaa: EP kestää kymmenisen minuuttia eikä ehdi äityä tylsäksi tai monotoniseksi, sillä kappaleet eroavat toisistaan juuri sopivasti. Mikäli Lowhill onnistuu tulevaisuudessa parantamaan soundejaan ja pitämään kappaleensa tarpeeksi monipuolisina, en näe syytä olla julkaisematta kokopitkää levyä.

7½/10

Kappalelista:
1. Salem
2. Coughing Blood
3. Sisyphus
4. Hereditary

Teksti: Thomas Frankton