Nimensä veroinen – Metallica Hämeenlinnan Kantolassa 16.7.2019

Kesän suurimman megakonsertin yllä oli lähes loppuun asti tummia pilviä – kirjaimellisesti. Ainakin oma bussimatkani Suomen Turusta Hämeenlinnaan oli täynnä sen verran rankkoja sadekuuroja, että keikkareissu Hämeenlinnan Kantolan tapahtumapuistoon näytti kääntyvän melkoiseksi selviytymistaisteluksi. Onneksi vastoin kaikkia odotuksia säätila muuttui päivän edetessä jopa kohtuullisen hyväksi, vaikka helteistä saikin vain haaveilla. Sääjumalien ohella illan suurimmat epäilykseni kohdistuivat itse tapahtumapaikkaan, sillä ainakin vuoden 2015 AC/DC-konsertista jäi tiukan keikan ohella mieleen epäinhimilliset bajamajajonot ja sateisen sään aikaansaama mutavelli. Neljän vuoden ja useiden jättikeikkojen jälkeen tapahtumajärjestäjä on ottanut ainakin jostain opikseen, sillä jonot eivät kasvaneet sietämättömäksi ainakaan oman kokemukseni perusteella. Parantamisen varaa kuitenkin on aina. Väittäisin, että janoiset metallipäät ostaisivat kaksinkertaisen määrän keskiolutta, tuota jumalten nektaria, mikäli tuopillisen jonotuksessa ei kuluisi yli puolta tuntia. Säiden jumalten ohella myös itse Jumalan pojan edustajat olivat paikalla, sillä väsymätön ”Suomi Jeesukselle” -bussi oli parkkeerattu tapahtuma-alueen välittömään läheisyyteen. Onkohan kukaan huomannut mainita saarnaajille, että Metallica ei edes ole antikristillinen yhtye? No, hyvä kuitenkin, että joku uskoo vielä vuonna 2019 keski-ikäistyneiden heavy metal -diggareiden tarvitsevan sielulleen pelastusta.

Illan aloittanu Bokassa oli ihan kivaa stoneria, mutta illan avaajan slotti noin suurella lavalla ei ollut bändille oikea paikka. Lars Ulrich on julistautunut bändin faniksi, mutta ainakaan allekirjoittanut ei ymmärtänyt aivan, miksi. Ehkäpä pitää antaa bändille uusi mahdollisuus jossain pienemmässä ympäristössä.

Ghost sen sijaan käynnisti vetonsa aivan eri vaihteella. Vaikka bändin show’ta verottikin lämppärikokoon typistetty lavarekvisiitta ja liian valoisa – tässä kohdassa jo lähes aurinkoinen – alkuilta, oli bändissä odottamaani lavasäteilyä. Tobias ”Cardinal Copia” Forge oli keulamiehenä tilanteen tasalla keikan alusta loppuun ja myös laulupuoli kulki, mitä nyt ”From The Pinnacle To The Pit” käynnistyi hieman alavireisesti. Myös muulle yleisölle bändin saatanallisella kirkkokuvastolla heviksi naamioitu poprock toimi mainiosti. Vaikka kesäkiertueelta oli setistä tiputettu pois jopa sellaisia hittejä kuin ”He Is”, ei settilistassa juuri heikkoja lenkkejä ollut. Oma suosikkini bändin koko tuotannosta taitaa muuten olla ihastuttavan kasarivaikutteisen ”Dance Macabren” simppelin melodinen kitarasoolo. Kun setti vielä päättyi ”Square Hammerin” yhteislauluun, oli helppo uskoa, että edessä mesoaa aikamme suurin ”uusi” rockbändi.

Tänä iltana aikamme suurin ”vanha” rockbändi vei kuitenkin voiton. Miten muutenkaan tämä olisi voinut mennä? Morricone-intron jälkeen seuranneesta ”Hardwiredista” lähtien oli koko keikka metallimusiikin juhlaa. Oikeasti: kuka paikallaolijoista huomasi, että Lars Ulrich ei vetänyt kaikkia rumpufillejään täydellisesti? No, ehkä laulajakitaristi James Hetfield, joka kuittaili bändille ”Moth Into Flamen” päätteeksi, että ”Hyvä lopetus, pojat – sehän oli jo melkein ammattimaista”. Jo kliseeksi muodostunut Ulrichin haukkuminen on ehkä hetkittäin oikeutettua, mutta ainakin tänä iltana pahimmilta katastrofeilta vältyttiin.

Myönnetään, kyseessä oli ensimmäinen Metallica-keikkani ikinä, joten ehkä ensi kerralla osaan olla kriittisempi. Ja eihän Metallica ole ikinä, ehkä Hetfieldin ikonista riffikättä lukuun ottamatta, ollut teknisesti haastavinta metallia – itsekin on tullut omat bändikuviot aloiteltua tänä(kin) iltana yhteislauluksi yltyneen”Seek & Destroyn” tahtiin. Kuten kaikessa muussakin musiikissa, hyvät biisit, voima ja tunnelma ovat ratkaisevia. Ja niitä hyviä biisejä riitti. Omat suosikkini koko uran kattaneesta settilistasta taisivat olla parjattujen ”Reload” ja ”St. Anger” -albumien biisit ”The Memory Remains” ja ”Frantic”. Ja tietenkin, se Popeda-cover!

Jo useamman kiertueen ajan basisti Robert Trujillon ja soolokitaristi Kirk Hammett ovat tavanneet jammailla jotakin esiintymismaan klassikkokappaletta. Siinä missä Ruotsin ”Final Countdown” kuulosti suoraan sanottuna karsealta, meni Popedan ”Kuuma kesä” uskomattoman hyvin – jopa Trujillon ääntämystä myöten. Kiintoisaa muuten huomata, että Trujillo on soittanut bändissä jo kauemmin kuin edellinen basisti Jason Newsted. Mies on ottanut paikkansa bändissä etenkin livetilanteessa, jossa hän on paikoitellen jopa näkyvämpi hahmo kuin itse Kirk Hammett.

Molemmat soittivat pääpiirteissään tiukasti, mutta illan suurin sankari oli odotetusti itse James Hetfield, jonka äänestä ovat kaikonneet ajoittain kuuluneet kantrimaneerit ja se kuuluisa downpicking-rytmikitara oli juuri niin tiukka kuin saattoi odottaakin. Hetfield kertoili biisien lomassa olleensa aiemmin päivällä pahalla päällä, mutta keikan aikana fiilis nousi. Tämä näkyi, sillä välispiikit eivät kuulostaneet ulkoa opetelluilta ja herralla näytti olevan oikeasti hauskaa.

Kun ilta päättyi odotetusti ”Enter Sandmaniin” ja ilotulitukseen, ei ainakaan kaltaisellani Metallica-noviisilla ollut mitään lisättävää.  Paitsi sen, että kylkiluihin sattuu – se minikokoinen mosh pit ei ollut hyvä idea.

Settilista:

1. Hardwired
2. The Memory Remains
3. Disposable Heroes
4. The God That Failed
5. The Unforgiven
6. Here Comes Revenge
7. Moth Into Flame
8. Sad But True
9. No Leaf Clover
10. Rob & Kirk jam (Kuuma kesä (Popeda) – Orion)
11. Frantic
12. One
13. Master of Puppets
14. For Whom the Bell Tolls
15. Creeping Death
16.Seek & Destroy

Encore:
17. Spit Out the Bone
18. Nothing Else Matters
19. Enter Sandman

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Teemu Siikarla