”Oikein on Väärin!” – Kulttiklassikkoarvostelussa 30 vuotta täyttävä NoMeansNo : ”Wrong”

Kanadalaisen kokeilevan punk rockin trio NoMeansNo:n lopetettua toimintansa 2016 brittiläisen The Guardian -lehden musiikkitoimittaja John Doran kertoi maailman menettäneen NoMeansNo:n myötä kaikkien aikojen parhaan punk-bändin.

Jazzia, punkia, noisea, dub-stepia, avantgardea, heavy metalia ja improvisaatiota yhdistelevä kanadalainen kulttibändi NoMeansNo perustettiin vuonna 1979 veljesten Rob (basso ja laulu) ja John (rummut, koskettimet ja laulu) Wrightin toimesta. Tuolloin 25-vuotias Rob palasi kotikaupunkiinsa Victoriaan pidemmältä työkeikaltaan Galgarysta. Hän päätyi soittamaan tuolloin 16-vuotiaan pikkuveljensä kanssa cover-yhtyeessä ”Castle”. Pian he kuitenkin huomasivat kykenevänsä luomaan coverien sijaan jotain omaa ja ainutlaatuista. Yhtye otti vaikutteita paitsi maanmiehistään, hardcore-punkbändi D.O.A.:sta, myös Joy Divisionista, Captain Beefheartista, sekä elektro-rockyhtye Devosta. Nimensä NoMeansNo otti Kanadassa deittiseuraraiskauksia vastustavan mainoskampanjan sloganista. Ensimmäisen neljän vuoden aikana veljesduon musiikki näytti ottavan vaikutteensa totaalisesti yli genrerajojen. John opiskeli high school –aikanaan jazz-rumpaloinnin perusteet, minkä voi huomata hänen käyttämästään jazz-rumpaleille tyypillisestä kapulaotteestaan. NoMeansNo:ta on luonnehdittu lehdistössä muun muassa ”taidekoulun käyneeksi Motörheadiksi” tai ”Psykedeeleillä doupatuksi Devoksi”. Sitä on myös on tituleerattu ”Math rockin” merkittäväksi vaikuttajaksi, ylistävimmillään koko tyylisuunnan luojaksi.

Wrightin veljekset äänittivät ensimmäiset teoksensa kahdestaan vanhempiensa kellarissa vuonna 1979. Vuonna 1983 yhtyeeseen liittyi kitaristi/laulaja Andy Kerr, joka oli soittanut aiemmin John Wrightin kanssa yhtyeessä Infamous Scientists. Kerr yleensä esiintyi keikoilla salanimillä, kuten ”Buttercup” ja ”None-Of-Your-Fucking-Business”. Hän toi raa’alla kitaroinnillaan NoMeansNo:n ilmaisuun hardcorempaa otetta. Siltikin yhtyeen yleissoundia dominoi Robin lemmymaisesti koliseva, pintaan miksattu, metallinen bassosoundi yhdessä veljensä polyrytmiikkaa pursuavan, mutta erittäin taidokkaasti kasassa pysyvän rumputykityksen kanssa. Vaikka Rob Wright olikin yhtyeen pääasiallinen sanoittaja ja säveltäjä, kaikki yhtyeen jäsenet toivat oman panoksensa yhtyeen kappaleisiin, minkä mukaan niiden kreditit merkattiin kaikille yhtyeen jäsenille.

Virtuoosimaisesti sävellettyä ja soitettua, 23.10.1989 mm. Dead Kennedys –yhtyeestä tutun Jello Biafran levy-yhtiö Alternative Tentaclesin kautta julkaistua, herrojen sukunimestä juontuvan sanaleikin mukaan nimensä saanutta ”Wrong”-albumia pidetään yleisesti yhtyeen parhaana ja sen tuotantoa parhaiten edustavana levynä. Albumin myötä Rob otti käyttöön lavalle alter egonsa Mr. Right. John oli puolestaan Mr. Wrong. Väkivaltaisen vääntynyt, rytminen louhinta ei anna tuumaakaan armoa. ”Wrong”-albumin soinnissa on myös annos paitsi Ramonesin perimää, myös Kalifornian hardcore-skenen vaikutetta Circle Jerksin kautta varhaiseen Black Flagiin asti.  Kappaleet kuten ”It’s Catching Up”, ”The Tower”, hardcore discobiisi ”Big Dick” ja ”Brainless Wonder” pauhaavat hienosti. Näiden lisäksi sekä rauhallisen eteerinen ”All Lies”, suoraviivainen ”Oh No! Bruno!” ja julma lopetus ”I Am Wrong” muodostavat albumin alati varioivan mutta jykevääkin jykevämmän perustan. Unohtaa ei myöskään sovi valtavan tarttuvan bassokierron varaan rakennettua ”Rags ’n Bonesia” sekä kauniisti soljuvalla naislauluduetoinnilla täydennettyjä menopaloja ”The End of All Things” ja ”Two Lips, Two Lungs and One Tongue”, jotka tekevät edelleen gutaa. – Vuosikymmentenkin jälkeen äänityshetkestä.

Jo ensimmäisillä levytyksillään NoMeansNo teki vaikutuksen punk-yhtyeeksi ainutlaatuisen korkeatasoisella soittotaidollaan, niin yksilö- kuin ryhmätasolla. Yhtye on luonnollisesti saanut paljon vaikutteita jazzista; Robin klenkkaavien ja kappaleita eteenpäin kuljettavien bassomelodioiden on sanottu tuovan mieleen jazz-legenda Charles Mingusin. Johnin rumpujen on sanottu puolestaan kuulostavan kuulostavan toisinaan hieman John Coltranen yhtyeen legendaariselta rumpalilta Elvin Jonesilta tai hard bop-rytmiikan pioneerilta Art Blakeleylta. Rumpalin mukaan mukaan NoMeansNo ansaitsi maineensa Nirvanan läpilyönnin jälkimainingeissa, jolloin Euroopassa vallinneen valtavan hitti-ilmiön myötä kaikista outoja ja kovaäänisiä sointukiertoja veivanneissa, yleisesti vieroksutuissa pohjoisamerikkalaisissa bändeissä nähtiin yht’äkkiä valtavasti potentiaalia. Niille maksettiin keikoista moninkertainen hinta entiseen verrattuna, ja ne signattiin alta aikayksikön jonkin levy-yhtiön toimesta. Andy Kerr kyllästyi kahdeksan vuoden jälkeen NoMeansNo:n intensiiviseen keikkarytmiin ja päätti lopettaa uransa yhtyeessä vuonna 1992. Kerr muutti asumaan Amsterdamiin, jossa hän asuu perheineen tänäkin päivänä.

Moni muusikko, kuten Foo Fightersin ja Nirvanan Dave Grohl, Jarkko Martikainen, eräät Primus-, Danko Jones-, Radiopuhelimet- ja Hot Kommunist-yhtyeiden jäsenistä sekä Mokoman Marko Annala ovat ilmaisseet ihastuksensa NoMeansNo -yhtyeen ”Wrong”-albumiin sekä yhtyeen filosofiaan ja kykyyn luoda omintakeista musiikkia.

NoMeansNo:n sanoitukset sisältävät paljon toistuvaa dialogisanaleikkiä sekä sarkastisia ilmauksia vahvalla, mustalla huumorilla höystettynä. Yhtyeen tuotannossa vaikuttavaa on myös heidän kykynsä yhdistellä keskenään hyvinkin erilaisia ja epätyypillisiä tyylilajeja kappaleidensa sisällä silti musiikillisen identiteettinsä säilyttäen. Lyyriseltä osaamiseltaan Wright ja Kerr olivat tekstien sepittäjinä pariakin leveliä korkeammalla henkisellä tasolla verrattuna muihin aikansa punk-sanoittajiin. NoMeansNo:n tekstit sisälsivät tavanomaisten, kaljanhuuruisten, vihaisten sloganeiden mikkiin räkimisen sijaan kummallisia sosiaalisia vinoumia: ruumiillista kauhua, eksistentialistisia kriisejä, poliittisin keinoin kannustettua lasten hankintaa, uskontokuntien romahtamista, liberaaliin humanismiin hukutettua demokratiaa, toksista macho-kulttuuria ja yleisesti hyväksyttyä vapaudenriistoa osana arkipäivää. Wrightin ja Kerrin rock-runouden selkeäsanaisuus haastavien aihekokonaisuuksien käsittelyssä on vertaansa vailla. Brittilehdistössä yhtyeen tekstejä on verrattu jopa Kurt Vonnegutin luomuksiin tai filosofi Martin Heideggerin ajatelmiin.

Musiikillisesti NoMeansNo ei mennyt 37 vuotta kestäneellä urallaan koskaan sieltä mistä aita oli matalin, vaan pyrki jatkuvasti kartoittamaan punk-rockin rytmisenä yksikkönä musiikillisten mahdollisuuksien uloimpia rajoja. Vai tuleeko heti mieleen toista raskaan punk-rockin bändiä, joka coveroi livenä soittaen suvereenisti Miles Davisin jazzklassikko ”Bitches Brewn”? Yhtye oli ehdottomasti liian älykäs, soitannollisia rajoja haastava, avarakatseinen ja polveileva menestyäkseen valtavirran punk-rock-väen keskuudessa. Suvereenin livebändin maineessa oleva NoMeansNo ehti keikkailla Suomessakin vajaa 20 kertaa. Suoraan soittamisen ystäville se löi heti kättelyssä luun kurkkuun. Eräissä piireissä yhtyeen ”Wrong”-albumista seuraavia ”0+2=1” (1991) tai ”Why Do They Call Me Mr. Happy?” (1993) pidetään NoMeansNo:n parhaina teoksina. Unohtaa ei myöskään sovi vuonna 1991 Jello Biafran kanssa kollaboraationa tehtyä, remprakkaa ”The Sky Is Falling, And I Want My Mommy” -albumia. Yhtyeen hurjaan livekuntoon pääsee ehkä parhaiten kiinni samana vuonna julkaistun ”Live + Cuddly” -albumin myötä (, josta videopätkä ylempänä). Jos yhtye klassikkolevyineen ei ole entuudestaan tuttu, kannattaa se ehdottomasti ottaa viimeistään nyt haltuun. Jos se on tuttu, niin… tehän sen sitten tiedätte jo valmiiksi, ihan juurta jaksaen.