Olipa kerran: Rock the Boat IV: WTF pikkujouluristeily

Jos vanhaan viidakon sananlaskuun on luottaminen, kaikki hyvät reissut päättyvät johonkin muualle kuin omaan sänkyyn. Bonuspisteitä saa, jos krapulaan ei kuole, jos lompakossa ei ole muuta kuin kuitteja ja kirjastokortti ja jos persauksiin ei ota ihan kauhean kovasti kipeää.

Ehkä varsinaisesta sananlaskusta ei voida puhua, vaan pikemminkin väsyneen reissaajan suusta päässeestä, kokemuksen syvällä rintaäänellä lausutusta päätelmästä. Kyseinen väsynyt reissumies oli kaukana kotoaan, Lahdentien varressa seisomassa. Hetkellä minä hyvänsä horisontista saapuisi hopeanharmaa Opel, jonka kyydissä matka reissun seuraavaan ja samalla myös tärkeimpään etappiin alkaisi. Reissumies oli herännyt jo kolmatta päivää muualta kuin kotoaan ja nukkunutkin muualla kuin omien lakanoidensa tutun tuoksun ympäröimänä. Jos reissumiehen logiikkaa venytettäisiin ja herääminen muualta jo ennen reissua vaikuttaisi tulevien kekkereiden eeppisyyskertoimeen, olisi luvassa varmasti jotakin unohtumatonta. Jotakin unohtumatonta, josta kuitenkaan tuskin muistaisi aamulla enää mitään. Perseeseenkin saattaisi jomottaa, mutta kerta ei tee homoa, kymmenestä nollaantuu ja jos molempia naurattaa aamulla, ei tilastomerkintöjä tehdä.

Tässä kohtaa voidaankin esitellä tarinan päähenkilöt: väsynyt reissumies rähjäisessä, tussilla sotketussa takissaan on allekirjoittanut ja hopeanharmaata Opelia kuljettaa Sarvas-yhtyeen kitaristi Tommi. Yhteinen määränpäämme on Turku, tai tarkemmin sanottuna Turun satama, Baltic Princess ja Rock the Boat IV -risteily. Tommin paikka risteilyllä olisi esiintymislavalla, omani taas nurkkapöydässä kynän ja paperin kanssa pohtimassa edellisessä kappaleessa esille nostettujen mietelauseiden kaltaisia aivopieruja.

Neljättä kertaa järjestettävä risteily oli minulle henkilökohtaisesti uusi tuttavuus, mutta vastikään saapuneiden veronpalautuksien turvin reissulle oli hyvä lupautua mukaan. Esiintyjäkaartikin vaikutti mielenkiintoiselta muutamien viime hetken muutoksienkin jälkeen: Sarvas, Crimfall, Ruinside, Dead Jack ja Punkahtava Barbara. Juhlatunnelmastakaan tuskin jäisi vajaaksi, ainakaan jo kolmatta tuntia hissukseen aloittelevalla toimittajan retaleella. Tuskin muillakaan: jos rock-porukalla tehdyillä risteilyillä yksi asia on varma, se on se, että meininki ei lopu hampaiden pesuun ja vällyjen kutsuun 21:30. Ei varmasti tälläkään kertaa näillä arviolta kuudellakymmenellä Baltianmeren Prinsessalle kutsutulla hilpeällä veijarilla. Opiskeluvuosina harjaantunut viinapää pantaisiin varmasti testiin, ja samalla pitäisi muka jotain kirjoittaa tai vähintäänkin muistaa aamulla tapahtuneita asioita. No, yrittänyttä ei laiteta, eikä yrittämättä pääse laittamaan.

Hopeiset vankkurini lähestyivät uhkaavasti horisontista. Lainaus Kummelista kuvasi tilannetta hienosti: ”Katoha, se bussi tullee just aina ku tupakan sytyttää.” Yhteinen matkamme alkoi ensimmäisen etapin ollessa Sarvaksen treenikämppä Lahden kupeessa. Pelipaikalla nakeltiin pikaisesti soittovermeet autoihin – tai siis muut nakkelivat, itse kun olen tunnetusti ruumiilliselle ahertamiselle allerginen. Kuskin pestiltä onnekkaina välttyneet rupesivat myös hakemaan nousevaa risteilykuntoaan, ilmeisesti näyttämästäni esimerkistä rohkaistuneina. Itse sain kunnian raapustaa harakanvarpaillani jotakin etäisesti etunimeäni muistuttavaa orkesterin itselleen rakentaman tuliterän roudauskärryn kanteen. Rock ’n roll, matka Turkkuseen alkakoon!

Yksi rokkiristeilyjen, festareiden ja muiden vastaavien reissujen parhaista puolista on tämä harvoin tarjoutuva mahdollisuus turista musiikista sydämensä kyllyydestä. Reilun kolmetuntisen automatkan aikana kävimmekin autoa kuljettaneen kitaramaestron kanssa läpi kaikki mahdolliset aiheet: genrespedeilyt, pophevin, muusikon arjen ja soittoniekkojen suhtautumisen muuhun musiikkiin, jos verrataan intohimoiseen pesusieneen, comme moi. Livautin sekaan huomaamattomasti muutaman kysymyksen musiikin yleistilannetta koskienkin, ja särövelhon vastaus pamahti tiskiin kuin nuuskapurkki Koivulan kioskin tiskin alta aikoinaan.

– Musiikki on nykyisin pitkälti liian helppoa. Liian tarjottimella. Meillä on orkesterissa ollut aina tahto soittaa monimutkaisempaa ja teknisempää musiikkia, ja tämä varmasti kuuluu myös julkaisemassamme materiaalissa.

Näinhän se on. Kokeilemista ja kuuntelijan haastamista pelätään usein, siinä missä yksinkertainen pomppumetalli myy. Yksinkertaiseen menoon ja meininkiin keskittyneelle musiikkillekin on toki paikkansa, mutta mukavaa oli kuitenkin kuulla, että klassista musiikkia pitkälti määritellyt pioneerihenki elää edelleen; ja pioneerihan painaa, tykkimiehen muijaa.

Puolenkymmentä pitkää ja vähintäänkin yhtä montaa helpotuspysähdystä sekä yhtä Hesburgerin pekonihampurilaista myöhemmin Turun satama avautui masentavan betonisessa keskinkertaisuudessaan edessämme. Autot parkkiin, ja viimeistään tässä kohdassa rock ’n roll rupesi virtaamaan kuskeinakin toimineiden kurkusta alas. Tai siis tasan tässä kohdin.

Roudauksesta, kylmällä parkkipaikalla seisomisesta, Opelin päälle pakittaneesta tanskalaisesta rekasta, terminaalissa jonotuksesta tai laivan käytävillä idioottimaisten kylttien johdattamana harhailevasta vähintäänkin yhtä idioottimaisesta humalaisesta toimittajasta tuskin kukaan haluaa kuulla sen pidemmälti, joten hypätään aikajanalla tylysti eteenpäin.

– Mitä vanhempi pukki, sitä kovempi sarvi.

Jaoin hyttini risteilyllä joulupukkina pyörivän Pahan Pukin kanssa, joka pyynnöstäni lähetti terveisensä kaikille kilteille lapsille. Itse halusin pukin polvelle, mutta vielä tässä kohdin idea ei saanut suurempaa vastakaikua. Kolmas komea könsikäs ja hyttimme toinen jämsäläinen urho oli pukin tavoin monivuotinen risteilyvieras. Miekkoset valaisivat pyynnöstäni toistaiseksi hämärän peittoon jääneitä risteilyn taustoja:

– Risteily perustettiin aikanaan Jämsässä toimineen rock-baarin perustajan toimesta vakioasiakkaiden vuosittaiseksi kohtauspaikaksi.

Ymmärtäväinen hymy levisi kasvoilleni. Olisin helposti voinut kuvitella seinäjokisen, minulle äärimmäisen rakkaan Bar 15:n entisen omistajan järjestävän jotakin samanlaista. Entäpä risteilyväki, keiden kanssa tässä oikein reissataan?

– Mahtava, lämminhenkinen, rento ja räiskyvä porukka sekalaista rokkikansaa!

Jotakin tämmöistä uskalsin toivoakin. Aika siirtyä alakertaan, risteilyn yhteislähtöön tutustumaan tähän sekalaiseen risteilykansaan. Kokoonnuimme pubissa, ja varsin äänekkääksikin yltynyt tutustumisemme keräili paheksuvia katseita bingon ja päivätanhujen välissä punaviinille tulleilta keski-ikäisiltä.

Loppuillan muistikuvat ovat yllätyksettömästi hataria. Jopa siinä määrin, että niitä ei ole, ja vaikka olisikin, kukaan haluaisi tuskin niitä mielikuvia painajaisiinsa. Olin kuitenkin ahkerasti tehnyt muistiinpanoja yölläkin, kuten ammattilaisen kuuluu. Utelin risteilykuulumisia sanavalmiilta kanssaristeilijältä, jonka nimeä en valitettavasti muista. Miekkosella olikin valmiina vastaus, joka runollisesti tiivisti yhteiset ajatuksemme risteilyn ensimmäisen päivän kuulumisista.

– MUNA PILLU

Tavoistani poiketen sekä suureksi häpeäkseni en kestänyt hereillä viimeiseksi, vaan railakas eloni päättyi laivan pubin yksinäiselle nurkkasohvalle, mistä myös heräsin yön pikkutunneilla illan viimeinen drinkki tyylikkäästi sylissäni. Märkänä ja surkeana raahauduin takaisin hyttiini, ja pimeys laskeutui silmilleni kuin verho teatteriesityksessä, jakamaan ensimmäistä ja toista näytöstä toisistaan.

Päivä 2

Päivä kaksi starttasi kuten päivä kaksi aina starttaa: suihku ja hammaspesu pimeässä, pienet häpeäitkut posliinivaltaistuimella istuen ja tax freen kautta pubiin hakemaan swingiä aamupäivän askellukseen.

Pianobaarin nurkkapöydässä tahtia hakiessani ja edellispäivän muistiinpanoja selatessani pohdiskelin eri bändien kanssa käymiäni keskusteluja. Vaikka valtaosa artistikattauksesta oli minulle entuudestaan tuntematonta, oli pelimanneilla ollut hyviä kommentteja tarjottavanaan, liittyivätpä ne sitten muusikon elämään tai esimerkiksi nykymusiikin tasoon. Ajatukset olivat pitkälti linjassa omieni kanssa, riippumatta lausuntoja antaneiden miekkosten musiikillisista tyylisuuntauksista. Hauskaa pitää olla, eikä omaa tyyliään saisi unohtaa. Aikakaudella, jolloin festivaalien kuin festivaalien artistikattaus rakentuu käytännössä samojen viiden kotimaisen orkesterin ympärille, on piristävää päästä osallistumaan tapahtumiin, joissa erilaisuus on tärkeämpää kuin valtavien ihmismassojen tavoittelu.

Hoipertelin hetkeä ennen tapahtuman alkua yläkannelle haeskelemaan risteilyn järjestelyistä vastaavaa miekkosta haastattelun toivossa. Olimme törmänneet edellisiltana baarissa useampaankin otteeseen, mutta runollisessa mielentilassa järkevään sisältöön pyrkivien haastattelujen tuottaminen muotoitui turhan haastavaksi. Uusi päivä, uusi yritys.

Yläkannella roudaus oli jo täydessä käynnissä. Kitarakotelot, PA-laitteet, rumpusetit ja muut vermeet kulkivat laivan käytäviä pitkin toinen toistaan rumempien miekkosten kuljettamina, ja allekirjoittanutkin osallistui talkoisiin. Lempistä ei näkynyt missään, liekö enää laivassakaan.

Ensimmäisenä esiintyvä Sarvas rupesi kasailemaan kamojaan, mikä antoi tilaisuuden terästetylle vitamiinimehulle ja yläkannella savukkeen äärellä käydylle syvälliselle keskustelulle, koskien muun muassa vanhaa saksalaista thrash metallia. Roudauksen, kasauksen ja teknisten ongelmien jälkeen oli musisoinnin aika, ja ensimmäisenä kehiin hyppäsi Sarvas aavistuksen aikataulusta jäljessä ja pienoisen kiireen saattelemana. Tästäkin huolimatta äärimmäisen tekninen sludge sai erityisesti muut muusikot syttymään, ja kehuja orkesterin soitannalla sateli vuolaasti. Äärimmäisen tekninen rouhinta ei perinteisesti ole levyltä kuultuna saanut omia punttejani tutisemaan, mutta livenä Sarvaksen massiivinen soundi toimi kuitenkin erinomaisesti.

Kouvolalainen Dead Jack hyppäsi lauteille seuraavana ja täytti yläkannen perinteikkäämmällä rock-soitannalla, joka oli jo selkeästi enemmän minun tyylistäni musisointia: melodisempaa, 60-luvulta vaikuitteitaan hakevaa puhtoista rock ’n rollia. Myös yhtyeen asenne ja iloinen olemus hurmasivat allekirjoittaneen. Parhaiten keikkaa ja ehkä yleistä tunnelmaa tässä kohdin iltaa kuvastaa silti lainaus omista muistiinpanoistani:

– Samu perkele, vitun hyvä.

Yläkannelle saapunut yleisökin rupesi hiljakseen löytämään aamun pikkutunneilla vessoihin, sohville, nurkkiin ja mereen kadonneen juhlatunnelmansa. Punkahtava Barbara oli seuraavana esiintymisvuorossa. Tämä oli esiintyvistä orkestereista minulle se tuntemattomin. Se lupaili jo pelkän nimensä perusteella räiskyvää punkkia, jota yleisö saikin mahojensa täydeltä. Myös Punkahtava Barbara yllätti iloisesti hyvällä meiningillään, ja yleisö vastasi huutoon heilumalla, tanssimalla ja riekkumalla mukana. Tarkkailevan virkaihmisen roolissa tyydyin täyttämään lasini terästetyllä vitamiinimehulla, jonka terveydelliset vaikutukset rupesivat viimein painamaan aamuiset olotilat ja muut murheet unholaan.

Aikaisemmin päivällä kävimme mielenkiintoisen keskustelun vanhasta saksalaisesta thrash metallista seuraavana lavalle kipuavan Ruinsiden rumpuvelho Anttosen kanssa. Yhtyeen musisointi hakee kuulemma vaikutteittaan myös täältä vanhemman thrash metallin parista, vaikka se pääasiassa varmasti luokiteltaisiinkin kokonaisuutena pikemminkin rock-metallin piiriin. Silti, Anttonen lupaili rumpujen ystävältä toiselle takoa kuin viimeistä päivää, mikä luonnollisesti nosti odotukseni pilviin. Tämäkin orkesteri vastasi suureksi ilokseni kutsuun nousten esiintyjistä omaksi musiikilliseksi suosikikseni. Rosoinen, menevä rock-metalli yksinkertaisesti vain toimii, kun haetaan jotakin menofiilistä nostattavaa.

Jopa risteilyn pääesiintyjäksi ja esiintyjäkaartista ehdottomasti tunnetuimmaksi nostettava Crimfall päätti risteilyn keikkatarjonnan suuren maailman tyylillä. Orkesteri hoiti pääesiintyjän pestinsä ammattilaisten ottein kotiin ja lisäsi risteilyn musiikilliseen kirjoon oman mausteensa. Eeppinen, moniulotteinen metalli toi pohjolan talven Baltian Prinsessan yläkannelle, ja vaikka Crimfallin kaltainen bändi olisi ehdottomasti parhaimmillaan pimentyvässä suviyössä ulkolavalla soitetulla keikalla, ei tila kuitenkaan jäänyt yhtyeelle liian pieneksi. Keikan päätyttyä, savun hälvettyä ja yleisön poistuttua paluumatkan roudaus alkoi, ja sävelet olivat sitä, mitä ne yleensä risteilyjen päätyttyä ovat:

– Voi vittu… EI VITTU, MITÄ TOUHUA… Ei tää oo ihmisen elämää…

Tätä krapulalta ja katumukselta tuoksuvaa spektaakkelia hetken seurattuani bongasin risteilyä järjestäneen miekkosen sivummalla. Nyt tai ei koskaan! Lempinen, kerro risteilystä!

– Rock The Boat on aikoinaan aloitettu Jämsään perustamani Rock The Barin kanta-asiakkaille tarkoitettuna risteilynä. Baari sai alkunsa minun sekä silloisen naapurini ideoinnista kesällä 2009. Muutamia kuukausia myöhemmin baari olikin jo pystyssä. Vaikka toiminta jatkui vain noin vuoden, asiakkaiden ja henkilökunnan keskuuteen muodostui yhteisö, joka on vielä nykyäänkin kasassa, esimerkiksi tämän risteilyn muodossa.

Toisaalta hyvin tutun kuuloista. Erään tietyn seinäjokisen rock-baarin kantiksena kykenen hyvin samaistumaan sekä paikalle vuosi toisensa perään saapuviin juhlijoihin että Lempisen ajatuksiin. Rock-väen keskuuteen syntyy usein rock-musiikille omistetuissa tapahtumissa tai esimerkiksi baareissa oma yhteisönsä. Hyvänä esimerkkinä tästä vaikkapa kaikkien rakastamat Nummijärven juhannuskarkelot.

– Risteily järjestetään nyt tosiaan kolmatta vuotta ja neljättä kertaa. Kävijämäärämme on kasvanut tasaisesti, mutta olemme kuitenkin aina pyrkineet pitämään risteilyn pääasiassa vain tietyn pienehkön porukan omana reissuna.

Tässä kohdassa muutama risteilyn kanta-asiakas liittyi seuraamme. Kommentteja reissusta?

– Reissu pelotti jo kuukautta ennen. Rock the Boat on aina kuin hyppy tyhjyyteen, eikä koskaan tiedä, jääkö kerrottavaksi tukku loistavia tarinoita vai pelkkä musta reikä muistin tilalle.

– RTB-crew on loistava porukka sekavaa sakkia, joihin voi luottaa kuin kuolemaan.

– Tämä on enemmän kuin baariyhteisö. Tämä on elämäntapa.

Näiden sanojen saattelemana aina yhtä kivulias siirtyminen laivalta satamaan alkoi minullakin. Ongelmia tai pikemminkin kupruja reissulla riitti, mutta ainahan näille ei mitään voi. Meno ja meininki olivat kuitenkin huipussaan, ja kuten rock-juhliin kuuluukin, tunnelma oli tuttavallinen, oikealla tavalla rauhallinen ja toisaalta oikealla tavalla riehakkaan rietas; ja näinhän sen pitää ollakin.

Paluumatkasta en muista mitään muuta kuin huoltoaseman kuivan sämpylän, yhden psykoosiltakin tuntuneen valveunen ja sen, että perseeseeni ei ole koskaan sattunut niin kovasti kuin paluumatkamme loppupäässä. Syytä en tiedä, enkä ehkä haluakaan tietää.

Lopuksi vielä muistiinpanoihini mystisesti ilmestynyt, hatarien muistikuvieni perusteella risteilyn sloganiksi tarkoitettu lausahdus: ”Rock the Boat IV: Heteromiehenä Pyysit Mua Saunan Lauteille”. Vaikka en suoranaisesti ymmärrä tämän lausahduksen merkitystä, pidän sitä kuitenkin riittävän osuvana loppukaneettina. Kiitoksia Rock the Boat lämpimästä vastaanotosta ja Lempiselle kutsusta.

Risteily järjestetäänkin sitten viimeistä kertaa tänä keväänä la 16.5., jolloin pyhiinvaelluksen kohteena on Tallinnan rock -skene varattuine rokkibaareineen ja punk sekä thrash metal -pumppuineen. Viimeiseen rymistykseen pääsee mukaan hakemalla jäsenyyttä Facebook-ryhmään RTBarCrew@Sarcophagus tai soittamalla 045 631 7752. Ilmoittautumiset risteilylle 8.4. mennessä. Toivottavasti tapaamme siellä!