Edesmenneen Sentencedin ja nykyisenä Kurskin kitaristinakin tunnettu Sami Lopakka julkaisi heti vuoden 2014 alussa esikoisromaaninsa ”Marras” (Like), joka kertoo tarinan pohjoissuomalaisen bändin mahdollisesti viimeisestä Euroopan-kiertueesta. Kyseessä on siis fiktiivinen teos, vaikka varmasti moni lukija saattaa kaivaa tekstistä myös elämäkerrallista aineistoa.

Tarinaa eteenpäin vievänä voimana toimii siis teoksessa nimettömäksi jäävän bändin Euroopan-kiertue, joka ei todellakaan ole täynnä glamouria. Tärkeimmiksi teemoiksi romaanissa nousevat kuitenkin ahdistus, ystävyys (ja sen rakoileminen) sekä kiertue-elämän vaikeus. Tarinan avulla sukelletaan hienosti myös kertojana toimivan kitaristi Hautamaan – ja ylipäätään suomalaisen miehen – mieleen, jonka useimmiten täyttävät itsetuhoiset ajatukset ja ikuinen ahdistus elämästä. Kiertueella viina vie miehiä, eikä saavutettu suosio todellakaan näyttäydy hienona ja tavoiteltavana asiana. Välillä bändin keikat ovat nappisuorituksia, mutta vähintään yhtä usein ajaudutaan leipäkeikkoihin, joista tarinan soittajille ei jää kuin huono fiilis. Ja tätä fiilistä yritetään sitten paikata ryyppäämällä lisää, mistä ei tietenkään seuraa ainakaan mitään hyvää. Kiertue-elämä repii auki ihmissuhteita niin tarinan bändin sisällä kuin kotimaassakin – tähänkin rundia suurempana syynä on tuo piru nimeltä viina, joka kuuluu olennaisena osana bändin keikkailuun. Romaanin loppupuolella viina nousee jo niin pahaksi tekijäksi, että se on viedä vähintään mielenterveyden kertojaltakin. Liskodiskoilu ja painajaiset sekoittuvat pelottavalla tavalla todellisuuteen, joka tapahtuu kotimaassa.

Lopakka kuljettaa romaanissaan rinnakkain kahta tarinaa: bändille tien päällä ja toisaalta koti-Suomessa samaan aikaan tapahtuvaa. Esiin nousee suunnaton koti-ikävä, joka bändin jäseniä kiertueella vaivaa. Samalla henkilöt kokevat suuriakin tunteenpurkauksia siitä, että eivät ole paikalla silloin, kun kotona tapahtuu suuria asioita. Tämä ei ainakaan helpota ahdistusta, joka näiden pohjoissuomalaisten henkilöhahmojen mielissä elää. Yksi jos toinenkin romaanin henkilöistä virittelee aika ajoin köyttä kaulaansa, niin vaikealta elämä tien päällä viinan viemänä tuntuu. Sivumotiivina kuvataan lisäksi aika ajoin Euroopan synkkää historiaa, joka tavallaan yhdistyy romaanin henkilöiden mielenmaisemiin.

”Marras” on kyynisen hieno ja rehellinen kuvaus, jota Lopakan käyttämä lakoninen kieli vain vahvistaa. Väkisinkin tarinaa lukiessa nousee mieleen kysymys siitä, miten paljon faktapohjaa tarinalla itse asiassa on. Jokainen ”Marras”-romaanin henkilöhahmo saadaan hienosti kuvattua omaksi persoonakseen; ja kyllähän jotkut romaanihenkilöistä tuntuvat ihan huomaamatta saavan kasvot. Päähenkilöiden nimetkin, esimerkiksi Raunio, Maaninen ja Korpisuo, tuovat mukanaan oman vertauskuvallisuutensa tässä ahdistuksen täyteisessä tarinassa. Erityisen hersyviä naurunpurskahduksia saavat aikaan erityisesti tarinan sivuhenkilöt, esimerkiksi kiertuebussin saksalainen kuski. Suomalainen antisosiaalisuus tulee myös hyvin tarinassa esille, kun bändin jäsenet lähinnä naureskelevat suomeksi erimaalaiselle kiertuehenkilökunnalle ja jättävät small talkin sitä taitaville.

Vaikka kielteiset tunteet tulevat romaanissa erityisesti pinnalle, niin kyllä siinä välillä on valoisatkin hetkensä. Aika ajoin kalja maistuu taas hyvälle, keikat onnistuvat loistavasti ja ystävyys kukoistaa kaikesta paskasta huolimatta. Tarina tuo myös esille sen, miten pitkäaikainen ystävyys loppujen lopuksi kestää kovatkin karikot, vaikka välillä ollaankin valmiita tappamaan toisensa.

Sami Lopakan esikoisteos imaisee hetkessä mukaansa, ja ainakin minun piti lukea se suunnilleen yhdeltä istumalta. Välillä romaania lukiessani nauroin ääneen: tekstin musta huumori toimii loistavasti ja varsinkin tarinan henkilökuvaukset olivat todella hauskaa luettavaa. Toisaalta sitten romaanin loppupuolella nousivat lähes kyyneleet silmiin, sen verran tunteelliseksi kuvaus esimerkiksi kiertueen viimeisen keikan kohdalla äityi. Lopussa kuitenkin näkyi taas pieni toivonpilkahdus.  Romaania voisi varmasti suositella myös niille, jotka ajattelevat, että pitkät rundit ovat hienoa elämää satiinilakanoissa ja viiden tähden hotelleissa. Mutta ehdottomasti suosittelen romaania myös sellaisille lukijoille, jotka eivät välttämättä edes seuraa musiikkia aktiivisesti, sen verran mukavasti teksti soljuu eteenpäin kaikessa niukkaeleisyydessään. Lopakan kannattaa jatkaa myös tätä kirjallista luovaa työtään, sen verran hyvää tekstiä hän on esikoisteoksessaan luonut.

9½/10

Kirjoittanut: Rudi Peltonen