Sauna Open Air 2013

Järjestyksessään yhdeksäs Sauna Open Air-metallifestivaali järjestettiin vuoden tauon jälkeen Ratinan Stadionilla ja sen välittömässä läheisyydessä. Aikaisemman kolmen päivän sijasta festivaali oli lyhentynyt kaksipäiväiseksi; lavoja oli käytössä kolme, joista yksi keskittyi pääasiassa oheisohjelman tarjoiluun ja ajanvietteeseen. Tarjolla oli muun muassa tietovisailuja ja burleskiesityksiä. Lauantai sarasti festivaalin nimeä mukaillen aurinkoisena ja huomattavan lämpimänä, joten olosuhteet olivat suorastaan erinomaiset.

Päivän varsin vahvasta kotimaisesta kattauksesta ensimmäinen iso nimi, Stratovarius, aiheutti alueelle melko massiiviset jonot niin Ratinan rantatien, kuin Laukontorinkin suunnasta. Narikka löytyi alueelta vain Laukontorin sisäänkäynnin yhteydestä, mikä aiheutti osalle yleisöä hieman ylimääräistä kulkemista. Jono erityisesti Ratinan rantatieltä eteni hitaanlaisesti, kun lähes koko festivaalikansa pyrki alueelle samanaikaisesti ja turvatarkastusportteja oli sillä suunnalla tarjolla vain kaksi.

     Stratovariuksen esiintyminen ei moista yleisöryntäystä kyllä varsinaisesti olisi ansainnut, kun bändi lähinnä suoritti keikkansa. Esiintymisaika päivän toisena esiintyjänä tosin ei ollut järin kiitollinen, mikä myös saattaa selittää yleisön laiskuutta osallistua keikalla, sillä eloa ilmeni varsinaisesti vasta “Black Diamondin” ja “Hunting High And Lown” aikana. Heti ensimmäisen keikan aikana pisti kyllä silmään näyttöjen puuttuminen lavan sivuilta. Jos yleisöllä on mahdollisuus valita jopa istumapaikat, olisi ollut suotavaa, että näiltäkin paikoilta näkisi jotain, edes sitten näytöltä.

Seuraavana päälavalla esiintynyt Children Of Bodom sai yleisössä aikaan vähän suurempaa liikehdintää. Tunnelmat keikalla tuntuvat olleen kiinni katsojan silmästä, sillä itse todistin mielestäni hieman laiskaa esiintymistä, mutta vieressä seisonut kaverini taas kehui fiiliksen olleen katossa. Rokkikukkoilu bändillä, ja varsinkin nokkamies Laiholla, oli kyllä hallussa ja soitto sujui moitteetta, eli viihtyminen oli aivan taattua. Erityisesti vanhemmat biisit saivat yleisön lämpenemään.

Lauantain suurin ulkomainen esiintyjä oli ruotsalainen tunnelmametallin mestari Opeth. Bändin musiikki olisi kaivannut ehkä hämyisempää ja intiimimpää ympäristöä paahteisen kirkkaan kesäpäivän sijaan. Musiikin tasoon tämä ylimääräinen valo ei kuitenkaan vaikuttanut, sillä bändi kuulosti aivan yhtä vakuuttavalta kuin levylläkin. Rauhallisempi meno myös tarjosi mainion hengähdystauon vauhdikkaampien keikkojen keskellä.

Pikkulavalla esiintynyt Finntroll oli paikalla olleiden todistajanlausuntojen mukaan lauantain energisin keikka. Valitettavasti nälkä oli tässä vaiheessa yllättänyt festariraportoijan, joten itse kuuntelin keikkaa ylälauteelta syödessäni Poppamiehen tuottamia Piri Piri-kanansiipiä. Keikka kuulosti huomattavan hyvältä myös etäältä ja toimi miellyttävänä taustana erinomaiselle festivaaliruualle, jota oli tarjolla monessa eri muodossa, hampurilaisina, makkaroina ja siipinä – enemmän tai vähemmän tulisena versiona. Hinnat näissä olivat festivaaliruoille tyypillisesti melko tuliset, sama päti myös baarialueilla tarjoiltavan alkoholin hintaan.

Täydellä vatsalla olikin sitten aika siirtyä todistamaan lauantain pääesiintyjän paikkaa hallussaan pitänyttä Nightwishia. Odotin huomattavalla mielenkiinnolla sitä, miltä uusi vokalisti kuulostaisi bändin kanssa, sillä Anette ei vain miellyttänyt kuuloelimistöäni missään vaiheessa. Floor Janssen oli kuitenkin nainen paikallaan. Esiintyjänä hän oli huomattavan karismaattinen ja valovoimainen ja osasi selvästi pyörittää yleisön pikkusormensa ympärille täysin vaivattomasti. Täysin vaivattomasti tuntui sujuvan myös Tarjan aikaisten biisien suorittaminen, mutta soundi Floorilla oli täysin omanlaisensa ja vertaaminen sinänsä täysin turhaa. Seuraavaksi voinee jäädä odottamaan, onko Floorin läsnäolo bändissä pysyvä ratkaisu, sillä esiintymisestä päätellen henkilökemiat on saatu toimimaan ja tämä välittyi mahtavasti myös yleisölle, joka nautti keikasta täysin siemauksin edelleen lämpimässä kesäillassa.

Jatkoklubia lähdettiin varoitteluista huolimatta etsimään Jack The Roosterista, jossa illan ensimmäinen esiintyjä kuului peruuttaneen, eikä paikkaajaa ollut saatu. Elimme harhakuvitelmassa, jossa toinen esiintyjistä olisi sitten saapunut lavalle aikaisemmin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Lisäksi istumapaikan löytäminen kyseisestä kuppilasta oli huomattavan työlästä. Kaikista näistä elementeistä johtuen poistuimme lopulta paikalta jo ennen kuin bändi oli käynyt lavan lähelläkään.

Sunnuntai sarasti edellistä päivää viileämpänä ja pilvisempänä, mutta olosuhteet olivat edelleen mainiot, kun palamisestakaan ei tarvinnut huolehtia samassa mittakaavassa kuin edellisenä päivänä, jolloin aurinkovoidetta oli kulutettu huomattavan huolellinen määrä. Toisin kuin lauantaina pääsi alueelle kävelemään suunnilleen suoraan sisään. Portilla kohtasi festarikävijää varsinainen yllätys, sillä niittirannekkeet, metallikansan hyvin tyypillinen varuste, katsottiin vaaralliseksi esineeksi, ja jotka piti poistaa. Muuta yleisöä tutkaillessa kävi melkoisen selväksi, että varusteita oli ilmeisesti poistettu useilta muiltakin, sillä varsinkaan korkeampia niittejä kun ei suuremmin näkynyt kenenkään varusteissa. Sunnuntain kattaus oli ulkomaisempi kuin lauantain, mutta päälavan avausta oli suorittamassa kotimainen kärkinimi Stam1na.

Bändi oli koristellut lavan rantarekvisiitalla, mukana oli niin kellukkeita, rantapalloja kuin palmujakin, näistä toinen tosin oli lupsahtanut jo ennen keikan alkamista. Bändi saapui teemaan sopivasti lavalle kaislahameissa ja eturivin miehistö myös ilman paitaa. Eiliseen Stratovariuksen avaukseen verraten Stam1na ei tuntunut kärsivän millään muotoa esiintymisen kellonajasta, vaan yleisön keskelle muodostui hyvin vaivattomasti moshpit, jonka halkaisija laajeni biisi biisiltä. Bändin esiintyminen oli kerrassaan viihdyttävää ja niin usein kuin sanonkin, että minua lähinnä ärsyttävät kaiken maailman välispiikit, sai Stam1na ne toimimaan täydellisenä osana showta. Biisit oli settilistaan valittu sen mukaan, mitä bändiltä useimmiten pyydellään esitettäväksi, joten yleisö todellakin otti tämän vastaan huomattavalla kiitollisuudella ja möyhäsi pitissä kuin viimeistä päivää. Tarjottimelle lisättiin myös yksi kokonaan uusi biisi. Tämä ei missään vaiheessa hidastanut pitin vauhtia, joten oletettavasti biisi toimi “ihan hyvin”, kuten joku yleisöstä kommentoi.

Täydellisen vastakohdan tälle vauhdikkuudelle tarjosi pikkulavalla esiintynyt Omnium Gatherum. Bändin soittokoneisto kyllä toimii kuin nyrkki silmässä, mutta laulajan taipumus kerjätä yleisöä mukaan aiheuttaa monissa kuuntelijoissa massiivisia vastareaktioita, varsinkin kun tätä ei tapahdu vain biisien välissä, vaan myös niiden aikana. Siirtyessämme lavasta etäämmälle vokalisointi, ja näin ollen spiikkaukset, eivät kuuluneet yhtä selvästi, jolloin saattoi keskittyä enemmän itse soitantoon. Tällöin biisien erottaminen toisistaan kävi muuten hieman työlääksi, mutta toimi ylälauteella mukavasti taustamusiikkina paitakojun tarjontaan tutustuessa.

Päälavan otti haltuun tämän jälkeen ruotsalainen Hardcore Superstar, jolla riitti vauhtia esiintymisessä niin paljon, että laulajalta oli matkalla pudota housut. Bändi otti keikan aikana lavalle mukaan yleisön seasta pari nuorehkon näköistä tyttöä ja tarjosi näille drinkit. Auttamatta kävi mielessä olikohan tytöillä ikää moiseen, mutta kun kummankaan ilme ei edes värähtänyt juomasta, kävi mielessä, että olisikohan lasissa ollut kuitenkin vain colaa, vaikka se laulajan sanojen mukaan maistuikin silkalta paskalta. Aivan Stam1nan tasolle tällä keikalla ei viihdyttävyydessä päästy, mutta meno oli aivan mainio koko setin ajan. Sabatonia odotellessa oli aika pitää kevyt levähdys- ja evästauko, joten parkkipaikka otettiin lavan edestä, sillä tällä kertaa oli matkassa omia eväitä.

Bändin saapuessa lavalle alkoi tunnelma olla jo valmiiksi lähempänä pilvipeitettä, kuin yhdelläkään keikalla koko festivaalin aikana aikaisemmin. Sabaton onnistui olemaan koko festivaalin ainut bändi, jonka ei missään vaiheessa tarvinnut pyytää yleisöstä ääntä, sitä lähti automaattisesti. Lähes jokaisen biisin välissä koko valtaisa ihmismassa huusi yhteen ääneen “Sabaton, Sabaton, Sabaton!”, mikä sai bändin hetkittäin hieman huvittumaan, mutta pääasiassa tuntuivat ottavan vastaanoton pelkästään positiivisesti. Energia bändin ja yleisön välillä oli käsin kosketeltavissa, biiseissä laulettiin, tai pikemminkin huudettiin, mukana ja koko ajan yleisö eli biisien mukana, joko oli kättä ilmassa, hypittiin tai taputettiin. Positiivinen energia bändin ja yleisön välillä oli itseään ruokkiva voimavara, jonka loppua ei näkynyt tulevan ollenkaan. Kun bändillä on lavalla noin hauskaa, se tarttuu yleisöön. Kun yleisö nauttii keikasta, se ruokkii bändiä entisestään. On huomattavan hauskaa katsoa bändiä, joka hymyilee koko keikkansa lävitse. Keikan loppupuolella tuli jälleen todistettua Suomen “kaikki kiva on kiellettyä”-asenne festivaaleilla, koska “jotain voi sattua”. Vokalisti Broden pyrki crowdsurfaamaan ja pääsi eteenpäin noin puoli metriä, kunnes järjestysmiehet repivät miehen puoliväkisin takaisin aitojen sisälle. Kaiken kaikkiaan kuitenkin Sabaton vakuutti yleisön, jälleen, aivan uskomattoman vetävänä livebändinä. Keikalta poistuttiin kaikkensa antaneena ja kaiken saaneena.

Sabatonin jälkeen päälavan otti haltuunsa tanskalainen Volbeat. Sabatonin energisen keikan jälkeen Volbeatin esiintyminen oli lähinnä puisevaa seurattavaa. Liikettä ei lavalla juurikaan huomannut. Muutamassa biisissä sentään yleisön seassa nousi jokunen nyrkki ilmaan, mutta ilmeisesti edellinen keikka oli imenyt enimmät mehut muustakin osasta yleisöä, suurempaa möyhäämistä ei nimittäin enää ollut havaittavissa. Koska tapahtumapaikalta alkoi olla havaittavissa kevyttä siirtymää kohti portteja, päätimme itsekin hivuttautua hiljalleen jälleen kohti jatkopaikkaa, jälleen Jack the Roosteriin.

Tällä kertaa Jack the Rooster tarjosi välittömästi miellyttävämmän tunnelman, kun istumapaikka ja hyvää seuraakin löytyi lähes välittömästi. Lauteille nousi Tampereen oma edustaja Mekanism, joka tarjoili reilun tunnin ajan tunnelmaltaan intensiivisempiä jälkilöylyjä, kuin viimeisenä itse festivaalin päälavalla esiintynyt Volbeat. Bändi tarjoili edellisiltä julkaisuilta tuttujen biisien lisäksi kolme täysin uutta kappaletta, jotka julkaistaan seuraavalla EP:llä. Bändin energisyys tarttui myös aikaisemmin muka-niin-väsyneeseen festariraportoijaan, joten päädyin sitten kuitenkin vielä hiukan heiluttamaan päätä illan päätteeksi. Tunnelman noustua kattoon oli erinomaisen mukava päättää kesän ensimmäinen festivaalirupeama ja lähteä sulattelemaan viikonlopun saldoa unten maille.

Raportti: Nina Hurme
Valokuvat: Arto Mäenpää / Tero Tuohenmaa