Sweden Rock oli pelkkää auringonpaistetta – 27. kertaa juhlittu festivaali teki historiaa, osa 1

Pohjoismaiden suurin hard rock -festivaali Sweden Rock Sölvesborgissa juhlittiin säälimättömän auringon paahtaessa rokkareita. Tuttuun tapaan viidelle lavalle levittäytynyt juhla (tämän lisäksi oli mahdollista nähdä alueen teltoissa live-esiintyjiä) teki historiaa tarjoamalla tuhannennen esiintyjänsä sekä lyömällä historiankirjoihinsa uuden yleisöennätyksen. Tähän varmasti yhtenä syynä oli Sweden Rockissa ensimmäistä kertaa esiintynyt Iron Maiden, mutta se ei selitä kaikkea juhlien suosiosta. Väittäisin, että Sweden Rockin loistavat palvelut, monipuolinen ohjelma sekä rento ilmapiiri saa useimmat katsojat palaamaan kekkereihin aina uudestaan ja uudestaan. Toki runsaasti lisääntynyt yleisömäärä aiheutti entistä enemmän tungosta ja esimerkiksi vessojen nopeampaa täyttymistä, mutta onneksi ne olivat pieniä murheita. Täytynee silti myöntää, että perjantaina Iron Maidenin tehdessä niin sanotusti selvää jälkeä, alkoivat alueen rajat tulla vastaan. Yhtä kaikki, neljä päivää Sweden Rockia oli totuttuun tapaan edelleen täyttä timanttia, jossa rokkareista nuorimmat soittivat rinta rinnan vahvasti uransa ehtoopuolella olevien seniorikansalaisten kanssa. That’s the way I like it!

Keskiviikko 6.6.

Festivaalin aloituspäivälle sattui Ruotsin itsenäisyyspäivä, joten ihmisiä oli mahdollisesti vieläkin enemmän liikkeellä kuin normaalina aloituspäivänä. Autoruuhkat festarialueelle takasivat sen, että matka viivästyi, ja ryhmämme hotelliin kirjautuminen vei myös aikansa. Tämä valitettavasti tarkoitti sitä, että moni festivaalin alkumetreillä esiintynyt mielenkiintoinen ryhmä jäi väliin. Tarjolla olisi ollut modernimpaa otetta Cyhran tarjoamana, sekä hieman taaemmaksi historiaan kurkottavaa Brian Downey’s Alive & Dangerousia, jonka pääkohteena oli Downeyn aikanaan tahdittama Thin Lizzy. Festivaalilla perinteiset itsenäisyyspäivän melodiat sai tänä vuonna kajauttaa Astral Doors.

Ensimmäinen tsekattu bändi oli oma pitkäaikainen suosikkini ja brittiläisen rockin puolestapuhuja The Quireboys. Yhdeksän omaa materiaalia sisältänyttä studiolevyä tehnyt bändi ei ole eilisen teeren poikia, ja laulaja Spiken tuttu kähinä saatteli yhtyettä eteenpäin. Keikan aloittanut ”Too Much Of A Good Thing” viiden vuoden takaiselta ”Beautiful Curse”-albumilta käynnisti hyvin toimivan koneen. Hieman tuo mainittu kähinä jäi muiden soittimien varjoon, mutta kyllä se sieltä tunnistettavissa oli. Spike esiintyi jalka paketissa, mutta liikkui mielestäni jopa vilkkaammin kuin aikaisemmilla näkemilläni keikoilla. Herra itse kommentoikin siihen, että istua oli käsketty, mutta se on muunmaalaisia silkkipoikia varten. Välillä maestro pyysi yleisöä näyttämään drinkkinsä, ja muutenkin hän toimi oivana seremoniamestarina, toivottaen huomenta jokaiselle kello yhdeksän illalla. Hän kiitti ykköslevystä Ruotsissa, millä hän ilmeisesti viittasi yhtyeen ensimmäiseen ja menestyneimpään albumiin ”A Bit Of What You Fancy” toisen kappaleen ”Misledin” ollessa tuolta albumilta kotoisin . Kaiken kaikkiaan debyytti oli näyttävimmässä roolissa, sillä lähes puolet settilistasta oli kotoisin tuolta albumilta. Tämä ei varmasti yleisöä haitannut, sillä sen verran iloisesti lähtivät yhteislaulut esimerkiksi ”Hey Youn”, ”Seven O’Clockin” ja keikan päättäneen riettautta ylistävän ”Sex Partyn” aikana. Tämä ei sinällään ollut yllätys, mutta kyllä niitä helmiä ja täysosumia mahtuu koko bändin uran ajalle. Myönnettäköön myös, että oma herkin hetkeni osui myös ensilevyn materiaaliin, sillä ”I Don’t Love You Anymoren” aikana pidin aurinkolasit tiukasti kasvoilla piilottamassa silmiäni. Kyllähän teemana oli rock ’n’ roll -bileet (kuten yhtye osoitti ”This Is Rock ’n’ Roll”-kappaleessa), mutta kunnon bileissä tietysti välillä upotaan bluesmaisiin tunnelmiin, ja niin nytkin. The Quireboys hallitsi livenä suvereenisti molemmat tyylilajit, ja varsinkin kiipparisti Keith Weirin kapakkapiano sekä basisti Nick Mailingin eläväinen soitto toivat sävyjä sekä syvyyttä soittoon. Kyllähän yhtye tarjosi teemaltaan kenties parhaan mahdollisen aloituksen festivaaleille.

Seuraavaksi Rock Klassiker -teltassa siirryttiin aivan erilaisiin tunnelmiin, kun Yhdysvalloista kotoisin oleva Suffocation otti lavan haltuun. Bändi laittoikin pystyyn sellaisen pyörremyrskyn, että en ole aikoihin todistanut. Vuonna 1991 kehiin isketty debyytti ”Effigy Of The Forgotten” oli kaltaiselleni nuorelle miehelle aavistuksen liian brutaalia, mutta aika lienee tehnyt tehtävänsä. Levyltä soitetut kappaleet nimibiisiä myöten olivat aivan mahtavaa kuultavaa. Samanlaista murhaa olivat toisen levyn nimikappale ”Breeding The Spawn” sekä vuoden 1995 ”Pierced From Within”-levyltä kotoisin ollut keikan aloitusbiisi ”Thrones Of Blood”.

Yhtyettä on pidetty teknisen death metalin edelläkävijänä, ja teknistä se totta vie oli. Basisti Derek Boyer antoi letin pyöriä pidellen bassoa sivussa, ja rytmiryhmän soitto rumpali Eric Morottin kanssa oli aivan käsittämätöntä. Paljoa eivät taakse jääneet kuusikielisten kiduttajat Terrance Hobbs ja Charles Errigo. Vokalistina toiminut Frank Mullen ei ole toviin osallistunut kiertueisiin työsyihin vedoten, mutta on luvannut osallistua vuoden 2018 kiertueeseen ennen eläkkeelle vetäytymistä. En ole ihan varma, että hoitiko vokaaleja nyt hän vai kiertueella häntä viime aikoina paikannut Ricky Myers. Toisaalta se on aivan yhdentekevää, sillä niin syvät olivat murinat ja kädet löivät ilmassa tarkasti seuraten rumpujen iskuja. ”Infecting The Cryptsiin” päättynyt tunnin mittainen pieksentä oli sellainen, että mieleen hiipi pelko kaikkien muiden bändien mitättömyyden tunteesta. Yhtyeen Realm Of Darkness European Tour 2018 Part I -kiertue takoo myös käsittämätöntä tahtia, sillä bändillä on 21 keikkaa putkeen kahdella välipäivällä. Siinä täytyy olla jo kunto kohdillaan. Toivottavasti kiertueen osa kaksi yltää Suomeen asti, ja sitä odotellessa käyn ostamassa yhtyeen levyt.

Suffocationin uhriksi joutui samaan aikaan 4 Sound Stagella tykittänyt ruotsalainen Bullet. Kävin vilkaisemassa pari biisiä, mutta bändin kovuudesta huolimatta Suffocation vaati minua palaamaan heidän äärelleen. Bulletissa ei sinällään ollut mitään vikaa, ja heidän Kiss-tyylinen valotaustansa oli oikein hieno. Muutenkin kliseet olivat osuvia runsasta savua, liekkejä ja yleisöön ammuttua paperisilppua myöten. Biisitkin ovat bändillä omassa koulukunnassaan meneviä ja iskeviä laulaja Dag ”Hell” Hoferin yrittäessä pitää menoa yllä. Toisessa tilanteessa Bullet olisi varmasti vetäissyt hihastaan upean heavy metal show:n, mutta nyt kilpailija lanasi heidät.

Olin kieltämättä alkuaan hieman yllättynyt Hardcore Superstarin asemasta illan päättäjänä. Toisaalta, tarkemmin ajateltuna Grammy-palkinnonkin voittaneen yhtyeen asema Pohjoismaissa tuskin ainakaan on pienempi kuin esimerkiksi Black Star Raidersin, joka päätti edellisen vuoden avausillan. Yhtyeen aloittaessa väkeä oli kertynyt mukavasti pitkin Sweden Stagen edessä olevaa mäkeä, ja tuskin kenellekään jäi epäselväksi, kuka lavalla meuhkasi. Bändin nimi löytyi niin taustalta kuin vahvistimista, mutta muuten ristejä lukuun ottamatta lava oli suhteellisen hillitty. Tilaa bändi kyllä tarvitsikin, sillä energiaa heissä riitti tuhannen ES-tölkin verran. Vokalisti Joakim Berg ei montaa minuuttia setin aikana paikoillaan viihtynyt, ja keikan edetessä huomasin itsekin päässeeni Suffocationin luomasta esteestä yli. Intron jälkeen keikan avannut ”Kick On The Upperclass” poksautettiin käyntiin paperisilpulla. Kukahan oli muuten ensimmäinen, joka keksi paperin tehon tuossa tarkoituksessa? Ihan jokaista biisiä en pystynyt identifioimaan, mutta hyvällä rokkikeikalla se ei ollut olennaista. Minä jopa taputin, kun sellaista elettä Berg pyysi. Itse näin bändin aikoinaan ensimmäisen kerran debyyttilevyn aikoihin, mutta nyt tuolta levyltä ei soitettu muuta kuin puoliballadi ”Liberation”.

Hardcore Superstarinkin kohdalla jaksan periaatteesta valittaa siitä, että jos festivaalin lippuja on myyty yli viiteenkymmeneen maahan, niin ruotsin lisäksi englanniksi voisi puhua muutakin kuin ”clap your hands”- ja ”make some fucking noise”-tyyppisiä sloganeita. Harmi muuten, että ”Last Call For Alcohol”-biisistä oli jätetty suomeksi puhuttu intro pois. No, pieniähän nuo harmit on silloin, kun homma toimii muuten. Tokihan alkoholista laulavalle bändille tuotiin oma baaritiski lauteille, ja joviaaleina seuramiehinä he heittelivät juomat yleisölle. Jos bändi ei nyt varsinaista hurmiota herättänyt, niin oivan rokkikeikan herrat kuitenkin paiskasivat. Näemme varmasti vielä, eli vi ses igen!

Ennen loppuhuipennusta oli lähdettävä pyydystämään viimeisiä busseja, sillä niiden kanssa on aikaisempina vuosina ollut melkoisia hankaluuksia lähinnä osaamattomien kuskien vuoksi. Tällä kertaa paikalla oli fiksusti ohjaajia kertomassa, että mihin suuntaan bussi oli menossa. Aikataulut eivät tosin aina pitäneet paikkaansa, ja vinkkinä suosittelen hankkimaan bussirannekkeen. Se saattoi olla välillä ainoa mahdollisuus päästä ekstrabusseihin. Muuten pääsin majapaikkaan vailla ongelmia (kuten muinakin iltoina), ja sehän oli mitä oivin päätös hienolle illalle.

Kuvat: Jani Kormu/Kormugraphy
Teksti: Nikki Jääsalmi