Syväanalyysissa Slipknotin uusi kappale, musiikkivideo ja maskit

Torstaina 16. toukokuuta metallijätti Slipknot julkisti vihdoin kauan odotetut uudet maskinsa tavalla, joka palvelee tarkoitusta pelkkiä kuvia paremmin, nimittäin musiikkivideon muodossa. Uusi kappale ”Unsainted” astuu eittämättä sivuroolin osaan videolla, jonka tarkoitus on esitellä maailmalle maskiyhtyeen uusi look aina seuraavaan studioalbumiin saakka. Kappale on näillä näkymin ensimmäinen näyte yhtyeen elokuussa julkaistavalta uudelta ”We Are Not Your Kind” -albumilta, sillä vuonna 2018 julkaistua ”All Out Life” -kappaletta ei albumilistauksessa näy mukana. On mahdollista, että kappale oli vain yksittäinen välipala, joka voi hyvinkin olla ylijäämä yhtyeen edellisen albumin ”.5: The Gray Chapterin” sessioista. Uuden albumin nimi lainattiin kuitenkin kyseisen kappaleen lyriikoista.

Sävellys ja sanat

”Unsainted” alkaa kylmäävällä introlla, joka sopii itsessään erittäin hyvin Slipknotin kaltaiselle yhtyeelle, ja istuu hyvin teasereihin, kuten aiemmin on todettu. Intro kasvaa massassaan mitä pidemmälle se kulkee niin, että aluksi kuullaan tasaisia kahdeksasosanuotteja epävakaata intervallia, joka käväisee puolisävelaskeleen alempana kierron lopussa. Sitten särötetty syntikkasoundi alkaa soittamaan harmonisesta h-mollista kulkevaa melodiaa, joka itsessään ei ole päämelodia, vaan se esittelee kappaleen harmoniset ääriviivat. Harmonisen mollin käyttö sopii hyvin kappaleen ja videon uskonnolliseen sekä kauhuhenkiseen kuvastoon. Tämän jälkeen mukaan liittyy homofoninen naiskuoro, joka on omiaan lisäämään kappaleeseen vielä enemmän karmivuutta.

Noin kahdenkymmenen sekunnin kohdalla solisti Corey Taylor sekä rumpali Jay Weinberg tulevat mukaan, ja naiskuoron lisäksi myös matalaääninen mieskuoro täydentää kokonaisuutta entisestään. Weinberg soittaa rummuillaan vielä hyvin hillitysti turvautuen lähinnä tomeihinsa kasvattaen kappaletta. Taylor laulaa kertosäettä, joka kuulostaa melodialtaan hyvin paljon American Authorsin kappaleelta ”Best Day Of My Life”. Kitara aloittaa tukemaan harmoniaa pelkistetyillä pitkillä voimasoinnuillaan, ja naiskuoro toistaa Taylorin lauseet.

Minuutin kestäneen intron ja nostatuksen jälkeen tempoa kiihdytetään sopivasti, ja päästäänkin niin sanotusti asiaan. Musiikki kuulostaa hyvin paljon ”Vol. 3: The Subliminal Verses” -albumin aikaiselta Slipknotilta. Kappaleen rumpukomppi on hyvin tyypillistä Slipknottia, jossa bassorumpu lyö tahdin ensimmäiselle ja kolmannelle neljäsosalle, ja virveli puolestaan toiselle ja neljännelle. Jykevää komppia vahvistetaan off-beateille osuvilla perkussioilla, jotka luovat metallista klangia säkeistöihin. Kitaristit soittavat drop b -vireessä hyvinkin perinteistä mutta ilkeää nu metal -riffiä. Corey Taylorin lauluosuudet ovat aggressiivisia ja ulosanniltaan hyvin asenteellisia. Taylor vuorottelee kappaleessa vihaisten huutovokaalien ja melodisen puhtaan laulun välillä niin, että säkeistöissä hänen ilmaisunsa on enemmän vihaista puhelaulua yhden nuotin ympärillä, ja kertosäkeessä taas suorastaan yhteislaulua vaativaa. Variaatiota vokaaleihin syntyy muun muassa trioleista ja satunnaisista tuplauksista eri sanoja painottaessa.

Kappaleen breakdownissa tai väliosassa (miksi sitä nyt haluaa kutsua) kitarariffi rakentuu kolmen äänen, D:n, C:n ja B:n varaan, jonka päälle liimataan myöhemmin toinen terssiharmoniaa soittava kitara, ja lopuksi vielä kaksi muuta kitaraharmoniaa mausteeksi. Turntablisti Sid Wilsonin kaikuisat efektit ja minimaaliset record scratchit jäävät kenties hieman laihaksi väliosassa tuoden hyvin vähän mitään huomionarvoista tai kiinnostavaa tekstuuria. Ennen viimeistä kertosäettä Weinberg soittaa blast beattia, jonka päälle Mick Thomson sahaa nousevasti asteikon neljä ensimmäistä ääntä, jotka laskevat takaisin alas päättyen harmonisen mollin seitsemännelle asteelle. Jim Root puolestaan täydentää osiota kaiutetulla kitaralinjallaan, joka on oiva mauste kaiken päälle. Instrumentit tippuvat pois yhden tahdin ajaksi Taylorin karjuessa ”you’ve killed the saint in me”, jonka jälkeen päästään viimeiseen voimakkaaseen kertosäkeeseen, ja siitä suoraan outroon, johon Wilsonin scratchit tuovat raivokasta nu metal -terää ravistellen kuulijoista viimeiset mehut pihalle.

Corey Taylor on aikaisemmin kertonut haastatteluissa, että uuden albumin sanoitukset tulevat olemaan ”synkkiä ja julmia”, ja että niissä käsitellään hyvin rankkoja aikoja, joita Taylor kävi läpi taannoisen avioeronsa kohdalla. Lyriikoiden aihe puetaan hyvin vahvasti uskonnolliseen kuvastoon. Säkeet, kuten ”I’ll never kill myself to save my soul”, ” pick a lord and you pray to it” ja ”you’ve killed the saint in me/ how dare you martyr me” ovat täynnä uskonnollissävytteistä sanastoa. Kappale tuntuu käsittelevä jonkinlaista tunnetta omasta syntisyydestään, jota ei kuitenkaan halua puhdistaa tukeutumalla mihinkään uskontoon tai jumalaan. Kappaleessa puhutellaan myös jotakuta ulkopuolista henkilöä, jota syytetään myös osasyyllisenä kertojan tahriutumiseen (”you’ve killed the saint in me”). Erityisesti väliosan sanat on suoraan kohdistettu tietylle henkilölle syyttävään sävyyn. Väliosan lyriikoiden voisi pikaisesti kuvitella kertovan yhtyeestä erotetun ja oikeusjutun nostaneesta Chris Fehnista, mutta kappale on ollut mitä todennäköisimmin olemassa jo ennen kyseistä jupakkaa.

Kappale on kaiken kaikkiaan Slipknotin tarttuvimmasta päästä. Sen kertosäe lienee yksi bändin melodisimpia, ja se sopisi loistavasti esimerkiksi ”All Hope Is Gone” -albumille. Aggressiivisemmat osat puolestaan tuovat mieleen yhtyeen kolmannen studioalbumin. Bändi yrittää selvästi tasapainotella fanien toiveiden kanssa uuden musiikin raskaudesta ja sen faktan kanssa, että siltä odotetaan tarttuvia hittejä, jotka voivat soida radiossa. Bändi ei ole selvästi ottanut ”Unsaintedilla” musiikillisia riskejä, mutta se ei tee siitä huonoa. Kappale on tarttuvaa metallia, joka jää soimaan päähän, ja josta löytyy myös tarpeeksi aggressiota pitin pyörittämiseen.

Sävellysjälki on laadukasta ja dynaamista, vaikkakin esimerkiksi väliosan kromaattinen riffi tuntuu jäävän hieman irralliseksi. Eikä asiaa auta täysin turhat ja mitäänsanomattomat efektit Wilsonilta. Taylorin laulusuoritus on tuttuun tapaan jykevää, asenteellista ja melodista, eli kaikkea sitä, mitä mieheltä on totuttu kuulemaan. Jää nähtäväksi, onko albumilla todella sitä ”Iowan” tyylistä raskautta, josta bändi on toistuvasti puhunut. ”Unsainted” saattaa hyvinkin olla vain ”se radiokappale”, joka bändin oli järkevää julkaista ensin, ja muut kappaleet voivat olla puolestaan raskaampia.

Musiikkivideo ja maskit

Videolla on hallitsevana estetiikkana hieman Ghostia muistuttava kulttimaisuus, uskonnollisuus ja American Horror Story -tyylinen turvallinen ja trendikkään edgy kevytkauhu. Suuri osa videosta on selvästi tehty vain uusien maskien esittelemistä varten, mutta mukaan on punottu myös hieman häilyvää juonta ja symboliikkaa, joka käy selväksi sanoja kuuntelemalla ja Taylorin näyttelemistä seuraamalla.

Videon ensimmäiset kolmekymmentä sekuntia keskittyvät kokonaan vanhaan punahiuksiseen naiseen. Ennen naiskuoron aloittamista ruudussa välähtää tuskaisen näköisenä karjuva ja rimpuileva nuorempi nainen. Naiskuoroa videolla kuvaa oranssimustaan huntuun verhottu ja kalpeaksi maskeerattu nainen, jonka huulien yli on maalattu Slipknotin s-logo. Samanlaiseen huntuun verhottu nainen nähdään myös bändin uuden albumin kansikuvassa, ja kasvot peittävä harso muistuttaa tyyliltään hieman samanlaista konseptia kuin ”All Out Lifen” musiikkivideolla nähdyt maskit.

Corey Taylor nähdään ruudulla ensimmäistä kertaa takaapäin kuvattuna lauluosuuksiensa alkaessa. Taylorin selässä on hieman tyylitelty versio yhtyeen aiemmin käyttämästä pentagrammimaisesta logosta, jossa kulmia on viiden sijaan yhdeksän edustaen bändin jäsenten lukumäärää. Taylor kävelee sisään kirkkomaiseen rakennukseen, jota hän kääntyy tutkimaan tavalla, mikä antaa ymmärtää hänen olevan tilassa ensimmäistä kertaa. Noin viidenkymmenen sekunnin kohdalla nähdään kaksitoista mustiin kaapuihin ja päät peittäviin huppuihin verhoutunutta tuntematonta henkilöä, joilla on kaikilla rintakehässä suurikokoinen punainen s-logo.

Taylor nähdään tämän jälkeen ensimmäistä kertaa edestäpäin. Hänen musta takkinsa ja korkealle nostettu kaulus peittävät puolet kasvoistaan, mutta nähtävissä on luonnottoman kalpea ja elottoman näköinen maski. Samassa kohtauksessa nähdään myös alussa välähtänyt rimpuileva nainen vanhemman naisen seisoessa jonkinlaisten vitriinien kehystämässä huoneessa. Nuori nainen ja vanha nainen vaihtavat paikkaa, ja jälkimmäinen syleilee Tayloria kuin vanhaa tuttua. Juuri ennen vauhtiin pääsemistä sekä vanha että nuori nainen näyttävät järkyttyneiltä samalla, kun huntuun verhottu hahmo virnistää tietäväisesti.

Sekä nuorempi että vanhempi nainen saattavat hyvinkin edustaa samaa henkilöä, mutta poiketa toisistaan kenties ajankohdan ja/tai persoonan kautta. He ilmentävät selvästi kahta tiettyä elementtiä tai asiaa. Huntuun verhottu nainen puolestaan vaikuttaa olevan jonkinlainen abstraktimpi hahmo, joka saattaa edustaa yhtyeen musiikkia tai ”sielua”.

Sitten päästäänkin videossa siihen osioon, jota fanit ovat odottaneet, nimittäin uusien maskien paljastukseen. Ensimmäinen kokonainen otos maskista videolla kuuluu rumpali Jay Weinbergille, jonka maskissa on otsassa yhtyeen yhdeksänkulmainen logo. Maskin suu on naulattu umpeen, joka muistuttaa hieman edesmenneen basistin Paul Grayn maskia ”Subliminal Versesin” ajoilta, ja entisen rumpalin Joey Jordisonin maskia ”All Hope Is Gonen” ajoilta. Seuraavana videolla nähdään basisti Alessandro Venturella, jonka maski lienee koko porukan tyylikkäin ja yksityiskohtaisin. Ulkomuodoltaan se vaikuttaa olevan kunnianosoitus Paul Grayn käyttämille maskeille. Craig Jonesin naamio on pysynyt konseptiltaan samana kuin aikaisemminkin, mutta nyt sen sivuilla olevat piikit ovat lyhyemmät kuin pään päällä olevat. Muutoksen seurauksena Jonesin vieressä lienee mukavampi seistä. Jim Rootin maski jatkaa tuttua hovinarrilinjaa, mutta nyt silmien ympäriltä on poistettu timantinmuotoiset kuviot, ja oikean silmän kohdalla on huuliin asti kulkeva tumma juova. Edellisen albumin tyyliin Rootin maskin alaosa on jätetty auki niin, että miehen majesteettinen parta istuu sen kanssa paremmin.

Sid Wilsonin uusi ilme lienee porukan kehnoin. Sith -tyyliseen mustaan kaapuun puetulla Wilsonilla on selvästi yllään oman naamansa mukaan valettu ihonvärinen naamari, joka huokuu Ed Gein ja Teksasin Moottorisahamurhaaja -henkistä silpomiskauhua. Kokonaisuus päätyy kuitenkin näyttämään lepraiselta yhdistelmältä Darth Sidiusta, Addam’s Familyn Festeria sekä Doctor Who’n Sontaran -rotua. Mick Thomsonilla on puolestaan yllään aika lailla sama maski kuin aina aikaisemmin, kenties uudella pintakerroksella maustettuna. If it ain’t broke…

Uuden mysteeriperkussionistin naamari on hyvin mitäänsanomaton, ja muistuttaa hieman niitä maskeja, joita Weinberg ja Venturella joutuivat pitämään yllään liityttyään bändiin vuonna 2014. Miehen maneerit videolla ovat saaneet monet ajattelemaan, että kenties maskin alla on edelleen bändistä erotettu Chris Fehn. On kuitenkin todennäköisempää, että kyseessä on perkussionisti Shawn Crahanin poika Simon Crahan. Pinokkionaamarin menetys on aika ikävä takaisku, sillä se on aina ollut yksi Slipknotin persoonallisimmista hahmoista.

Shawnista puheen ollen, seuraavana esittelyssä on Clownin uusi maski. Tyypillinen pellenaamio on tällä kertaa metallinhohtoinen, ja se jatkaa yllä miehen edellisen albumin aikaista ilmeettömyyttä. Viimeisenä nähdään myös ensimmäistä kertaa kokonaan solisti Corey Taylorin maski, joka on Wilsonin ohella porukan surkein. On vaikeaa uskoa, että legendaarinen maskeeraaja Tom Savini on sen takana. Maski on kuitenkin toisaalta hyvin uskollinen Taylorin tyypilliselle kalpealle ja ilmeettömälle designille, mutta kenties vain liian yksinkertainen. Naamari on suhteellisen läpikuultava, joka antaa Taylorille mahdollisuuden nojata enemmän maskeeraukseen ja ilmehdintäänsä. Maski on kuitenkin oudon pyöreä ja leveä niin, että lopputulos on kuin lammesta ongitun pultsarin vesipöhöinen ruumis.

Edellisen albumin kohdalla uudet jäsenet käyttivät tylsiä ja persoonattomia maskeja, mutta nyt he ovat kumpikin saaneet jo oman mietitymmän lookkinsa. Ehkä sama käy uuden perkussionistin kohdalla, jos hän siis onnistuu pysymään bändissä seuraavaan albumiin asti.

Maskien esittelyjen ohella videossa nähdään myös soittokohtauksia, joissa bändin uudistunutta ilmettä pääsee näkemään paremmin eri kuvakulmista tavalla, joka muistuttaa parhaiten sitä, miten yleisö tulee näkemään uudet kostyymit konserteissa.

Videolla nähdään kohtaus, joka herättää hieman ajatuksia. Osiossa, jossa Taylor laulaa ”you’ve killed the saint in me / how dare you martyr me”, on Taylorin kasvot on aseteltu päätään roikottavan, Chris Fehnin korvanneen uuden perkussionistin ylle. Onko tämä asetelma kenties osoitettu suoraan Fehnille, joka on syyttänyt yhtyettä muun muassa maksamattomista palkkioista ja selän takana toimimisesta?

Lopuksi Taylor ryntää ulos kirkkorakennuksesta sisäpihalle, jossa hän paljastaa lakanan alta oman näköispatsaansa. Taylorin sytyttäessä patsaan tuleen kuvataan myös yhtyeen muiden jäsenten mukaan luotuja veistoksia. Tämä kohtaus videolla yhdistettynä kirkkorakennukseen, kulttimaisesti bändin logoilla varustettuihin kaapuihin pukeutuneisiin hahmoihin ja kappaleen sanoituksiin antaa vaikutelman siltä, että videolla halutaan symbolisoida bändin kohottamista jalustalle. Ihmiset odottavat kärkkäinä ja sanavalmiina uutta musiikkia, uutta videota ja uusia maskeja voidakseen joko ylistää bändiä kuin jumalia, tai sitten haukkua heitä. Video kuvaa Slipknotin asemassa, jossa heistä on tehty tahtomattaan pyhimyksiä heidän yrittäessään pyristellä roolistaan ja heihin kohdistuvasta palvonnasta eroon.

En ole koskaan itse palvonut bändin aikaisempia albumeita, eikä niille ole itselleni nostalgista arvoa. Niinpä lähestyin kappaletta odottaen vain sitä, että se on toimiva siinä, mitä se yrittää. Ja niin se onkin. Kappale on yhdistelmä kenties hieman siistittyä bändin ominaissoundia sekä sen popimpaa puolta. Biisin kertosäe on tautisen tarttuva säkeistöjen toimiessa puolestaan moshausta vaativana höyryjen päästelynä. ”Unsainted” lupaa hyvää uuden albumin musiikin suhteen. Mitä tulee bändin uusiin maskeihin, on lopputulos mielestäni aikamoinen pettymys. Luovuutta niissä ei selvästi ole paljoa käytetty, ja pahimmillaan ne aiheuttavat jopa pientä myötähäpeää yksinkertaisuudellaan ja mitäänsanomattomuudellaan.