Tuotanto ruodinnassa: Alice Cooper -yhtye

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.

Tänä vuonna 71 vuotta täyttänyt Alice Cooper ei iästään huolimatta jää laakereille lepäämään, vaan miehellä on tälläkin hetkellä useampi rauta tulessa. Äskettäin alkoi uusi kiertue uudistetun lavashow’n ja settilistan kanssa, minkä lisäksi työn alla on ilmeisesti ensi vuonna ilmestyvä 21. sooloalbumi. Tämän lisäksi Cooper on viime aikoina viettänyt paljon aikaa kiertueella Joe Perryn ja Johnny Deppin kanssa muodostamansa Hollywood Vampires -yhtyeen kanssa. Kyseinen bändi myös julkaisi äskettäin toisen albuminsa ”Rise”, joka on pienoisista puutteista huolimatta ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen tuotos.

Hollywood Vampires ei totta kai ole ensimmäinen bändi, jossa Cooper on ollut mukana. Vaikka mies onkin viimeisten vuosikymmenten aikana tullut parhaiten tunnetuksi sooloartistina, rockmusiikin kaanonin tuntevat tietävät Alice Cooperin toki olleen alun perin samannimisen yhtyeen keulakuva. Käytyään läpi nimiä, kuten The Spiders ja Nazz, yhtye nimesi itsensä Alice Cooperiksi vuoden 1968 tienoilla. Samalla yhtyeen laulaja Vincent Furnier omaksui yhtyeen nimen omaksi taiteilijanimekseen. Cooperin kanssa yhtyeen muodostivat kitaristit Glen Buxton ja Michael Bruce, basisti Dennis Dunaway ja rumpali Neal Smith. Vasta tämän kokoonpanon hajottua vuonna 1975 sen keulakuva muutti nimensä laillisesti Alice Cooperiksi ja jatkoi sooloartistina nyt vuosikymmeniä kestäneellä menestyksellä.

Kun sitten lähdinkin ruotimaan Alice Cooperin tuotantoa, pohdin, pitäisikö bändi ja sitä seurannut soolotuotanto niputtaa yhteen. Päädyin kuitenkin siihen lopputulokseen, että sellainen kokonaisuus olisi ollut hiukkasen liian raskas. Pelkkä Alice Cooper -bändi ehti julkaista seitsemän albumia ennen sitä seuranneita kahtakymmentä sooloalbumia, ja koin näiden seitsemän albumin ansaitsevan pelkästään niille omistetun artikkelin. Ilman näitä albumeita ja alkuperäisen Alice Cooper -yhtyeen erittäin visuaalista ja teatraalista lavashowta, joka inspiroi kaikkia KISSistä Marilyn Mansoniin, rockmusiikki ja erityisesti -konsertit voisivat nykyään näyttää ja kuulostaa hyvinkin erilaisilta.

7. ”Pretties for You” (1969)

Alice Cooperin kahdella ensimmäisellä levyllä on oikeastaan vain nimellisesti tekemistä niitä seuranneen tuotannon kanssa. Mies itsehän on useasti todennut, että hän pitää vasta bändin kolmatta albumia ”Love It to Death” ensimmäisenä oikeana Alice Cooper -albumina. Bändin debyyttialbumia ”Pretties for You” kuunnellessa onkin helppo ymmärtää miksi. Levyn intro ”Titanic Overture” kyllä ehtii henkiä sellaista kauhuelokuvatunnelmaa, että odotukset levyä kohtaan nousevat jo kohtuullisiksi, mutta heti ensimmäisen varsinaisen biisin alkaessa nämä mielikuvat haihtuvat kuin tuhka tuuleen. Toisin kuin bändin myöhempi hard rock -tuotanto, ”Pretties for You” on psykedeelistä taiderokkia, jonka biisit ovat joko minuutin tai kaksi kestävää sekoilua, jossa tahdinvaihdoksia ja siirtymiä tapahtuu summanmutikassa useampaan kertaan, tai sitten usean minuutin liian pitkäksi venyvää jammailua. Suoraan sanottuna, jos tämä olisi ollut ensimmäinen kuulemani tuotos Alice Cooperilta enkä olisi tiennyt sitä seuranneista klassikoista mitään, olisin varmaankin tuominnut koko yhtyeen sävelkorvattomiksi amatööreiksi, joiden ura todennäköisesti tyssäsi tähän levyyn.

Alice Cooperin puolustukseksi on kuitenkin mainittava, että tarina kertoo levyn syntyneen bändiä silloin avittaneen Frank Zappan päätettyä yksinkertaisesti julkaista bändin yhden iltapäivän studiotreenien nauhoitukset heidän debyyttialbuminaan. Mukaan tosin heitettiin yksi livekeikalla nauhoitettu biisi ”Levity Ball”. Jos bändille olisi annettu enemmän aikaa ja paremmat puitteet, ehkä lopputulos olisi ollut paljonkin parempi. Esimerkiksi eri sovituksilla ”Living” voisi olla jopa ihan tarttuva biisi, ”Earwigs to Eternity” onnistuu mahduttamaan lyhyeen kestoonsa yllättävänkin hyvää melodiantajua, ja ”Reflected” toimi muutamaa vuotta myöhemmin löyhänä pohjana bändin suurimpiin hitteihin kuuluvalle biisille ”Elected”. Näistä valonpilkahduksistakin huolimatta ”Pretties for You” ei loppujen lopuksi kuitenkaan toimi minään muuna kuin kuriositeettina, jota peilata bändin myöhempään, monin kerroin parempaan tuotantoon.

6. ”Easy Action” (1970)

Vaikka Alice Cooperin toinen albumi ”Easy Action” on vielä melkoisen kaukana bändin tunnetusta soundista, on se bändin debyyttialbumiin nähden kuitenkin valtava harppaus eteenpäin. Heti ensimmäisestä biisistä ”Mr. & Misdemeanor” huomaa soundien olevan paljon paremmat kuin edeltävällä levyllä, ja kyseisen biisin laulussa voi jo kuulla myöhemmiltä levyiltä tuttua räkäisyyttä. Biisien rakenteet ovat kautta levyn myös paljon selkeämmät ja suoraviivaisemmat vaikka pari biiseistä vieläkin rönsyilee hiukan liian pitkään. Silti levykokonaisuus on paljon hiotumpi kuin ”Pretties for Youn” psykedeelinen sekoilu, ja esimerkiksi juuri avausbiisi ”Mr. & Misdemeanor” on melkoisen hyvä sävellys, joka olisi omasta mielestäni hyvinkin kelvannut bändin läpimurtolevylle ”Love It to Death”. Levyn kärkihetkeksi nousee itselleni kuitenkin leppoisa rallatus ”Shoe Salesman”, joka on omia kaikkien aikojen suosikkejani Alice Cooperilta, vaikkei se bändin tai artistin tunnettua soundia juuri vastaakaan.

5. ”Muscle of Love” (1973)

”Muscle of Love” on viimeinen albumi, jonka alkuperäinen Alice Cooper -yhtye julkaisi ennen tulemista tiensä päähän. Monella tapaa kyseessä on bändin kehityskulun huipentuma. Soundit levyllä ovat hiotummat kuin koskaan ennen, ja biisimateriaali on ehkäpä bändin lähestyttävintä koskaan. Silti bändin väsymisen ja tulevan hajoamisen voi jo jollain tavalla aistia. Materiaali tuo ainakin itselläni mieleen muita aikalaisbändejä, kuten Deep Purple, KISS ja ZZ Top, jotka eivät musiikillisesti ole kovinkaan kaukana Alice Cooperista. Levyltä kuitenkin puuttuu se punkahtava räkäisyys ja rajoja rikkova kokeilunhaluisuus, joka erotti Alice Cooperin muista samankaltaisista bändeistä. Levyltä ei myöskään löydy yhtäkään synkkää tai makaaberia biisiä siitä huolimatta, että bändi oli tullut tunnetuksi vanhempia ja konservatiiveja pelottavasta materiaalistaan. ”Muscle of Love” on liian turvallinen levy, jolla bändin jäsenet eivät enää kuulosta edelläkävijöiltä, vaan samalta kuin kaikki muutkin.

Vaikka Alice Cooperin jäsenet eivät tällä levyllä olleet enää kollektiivisesti yhtä energisiä ja luovia kuin ennen, oli bändin biisinkirjoituskynä silti vielä melkoisen terävä. Onhan ”Muscle of Love” nyt kuitenkin aika pirun hyvä levy. Kärkihetkiksi itse nimeäisin veikeännimisen avausbiisin ”Big Apple Dreamin’ (Hippo)”, nimikkobiisin ”Muscle of Love” ja hylätyn Bond-tunnariehdokkaan ”Man with the Golden Gun”. Samoin kuin bändin ensimmäinen hitti ”I’m Eighteen” vangitsi täydellisesti sen, miltä tuntuu saavuttaa täysi-ikäisyys, vangitsi ”Muscle of Love” täydellisesti sen, miltä tuntuu olla murrosikäinen teinipoika.

4. ”Killer” (1971)

Löydettyään vihdoin oman tunnistettavan soundinsa Alice Cooper jatkoi läpimurtoalbuminsa ”Love It to Death” viitoittamalla tiellä neljännellä albumillaan ”Killer”. Levyn avaava räväkkä klassikko ”Under My Wheels” ja sitä seuraava melodinen ”Be My Lover” ovat vähintäänkin yhtä tarttuvia sävellyksiä kuin edeltävän levyn hitit, mikä osoitti, ettei ”Love It to Death” ollut vain yksi onnekas onnenpotku. Bändin tuotantoa jo tässä vaiheessa leimannut halu ujuttaa lavashow’nsa teatraalisuutta musiikkinsa kuuluu myös tällä levyllä esimerkiksi kahdeksanminuuttisessa ”Halo of Flies” sekä levyn päättävässä monivaiheisessa nimikkobiisissä. Kun bändin ensimmäisillä levyillä ylitsevuotava kokeilevuus ja teatraalisuus onnistuivat vain hämmentämään kuulijoita, ”Killerin” nimikkobiisissä nämä piirteet onnistuttiin valjastamaan määrätietoisesti ja tehokkaasti kuuntelijan pelottamiseen.

Kokonaisuutena ”Killer” onkin varmaan alkuperäisen Alice Cooper -yhtyeen raain, synkin ja vihaisin levy. Sen kärkihetki itselleni on ehdottomasti synkkä ”Dead Babies”, jota livenä esittäessään bändin lavashow’hun kuului vauvanukkejen hakkaaminen palasiksi kirveellä. Jos biisin sanoituksia kuitenkin kuuntelee, huomaa provosoivan nimen ja väkivaltaisen teatterin takaa paljastuvan varoittava ja kantaaottava tarina siitä, miten viattomat lapset joutuvat usein kärsimään omien vanhempiensa tyhmyydestä, itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä. Kuten Marilyn Manson vuosikymmeniä myöhemmin, myös Alice Cooper oli valmis palkitsemaan kuuntelijat, joilla oli kärsivällisyyttä kuunnella koko sanoma tuomitsematta pelkän ulkokuoren perusteella. Vähän kuin nykyään useammalla ihmisellä olisi varaa oppia lukemaan kokonaisia artikkeleita eikä muodostaa mielipiteitänsä pelkkiä otsikkoja lukemalla.

3. ”Love It to Death” (1971)

Kahden hyvin vähäistä menestystä saavuttaneen albumin jälkeen Alice Cooperin ura koki suuren muutoksen, kun bändin tie ristesi Bob Ezrin -nimisen miehen kanssa. Ezrin tuottajanaan bändi teroitti biisinkirjoituskynänsä terävääkin terävämmäksi, ja oppi valjastamaan hulluimmatkin ideansa muotoon, jonka kuuntelijat ymmärtäisivät. Jo levyn avausbiisi ”Caught in a Dream” on heti parempi ja tarttuvampi kuin yksikään kahden sitä edeltäneen levyn biiseistä, ja meno sen kun vain paranee seuraavissa biiseissä. Oli kyseessä sitten klassikko, kuten ”Is It My Body?”, tai aliarvostettu helmi, kuten ”Long Way to Go”, ”Love It to Deathin” biisit ovat lähes viisikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen yhä joitain kaikkien aikojen parhaita rock-kappaleita. Näihin kuuluu tietenkin myös Alice Cooperin ensimmäinen hitti ”I’m Eighteen”, joka on vielä tänäkin päivänä ehkä paras kappale täysi-ikäisyydestä. Kyseinen biisi vangitsee täydellisesti sen kahtiajakoisuuden tunteen, kun on innoissaan aikuisuuden tuomista uusista vapauksista, mutta kadoksissa sen tuomien velvollisuuksien hoitamisesta, koska on henkisesti vielä teini-ikäinen.

Vaikka Alice Cooper ehdottomasti hioi ilmaisuaan kaupallisemmaksi ja helpommin lähestyttäväksi tällä levyllä, ei se kuitenkaan unohtanut säilyttää omalaatuista persoonallisuuttaan ja ylitsevuotavaa teatraalisuutta. Tästä osoituksena on esimerkiksi yhdeksänminuuttinen ”Black Juju”, joka loihtii kuuntelijan mieleen suurieleisen teatraalisen esityksen ilman sellaisen näkemistäkään. Parhaiten bändi kuitenkin onnistuu yhdistämään tarttuvat melodiat teatraaliseen tarinankerrontaan klassikossa ”Ballad of Dwight Fry”, jota Cooper esittää soolokeikoillaan vielä tänäkin päivänä pakkopaitaan sonnustautuneena. ”Love It to Deathin” jälkeen Alice Cooper -yhtyeen hedelmällinen yhteistyö Bob Ezrinin kanssa jatkui vielä kolmen klassikkolevyn verran, ja bändin hajoamisen jälkeenkin moni Cooperin parhaista soololevyistä on ollut Ezrinin tuottamia.

2. ”School’s Out” (1972)

”Love It to Death” oli levy, jolla Alice Cooper rakensi pohjan omalle tunnistettavalle soundilleen. Jos ”Killer” oli sitten levy, jolla bändi tutkiskeli tämän soundin raskaita ja raakoja puolia, on sitä seurannut ”School’s Out” levy, jolla bändi tutkiskeli juuri päinvastaisia puolia. Kyseessä on nimittäin ainakin omiin korviini sitä edeltäneitä levyjä vieläkin melodisempi kokonaisuus, jolla on vähemmän puhdasta rokkia ja enemmän muiden genrejen kanssa flirttailua. Esimerkiksi ”Gutter Cat vs. the Jets” on kuin suoraan jengisodista kertovasta musikaalista, kun taas ”Blue Turk” on kabaree-ympäristöön sopiva tunnelmointibiisi, tosin Alice Cooperin vinksahtaneen shock rock -ilmaisun kautta esitettynä. Koko ”School’s Out” -levy on myös omiin korviini edeltäjiänsä kokonaisvaltaisesti teatraalisempi levy. Kun kahdella edellisellä levyllään bändi rajasi suurieleisimmät ideansa yhteen tai kahteen eepokseen, kuten ”Black Juju”, ”Halo of Flies” tai ”Killer”, lähes jokaisessa ”School’s Outin” biisissä on jotain suurieleistä pelkän perusrokin sijaan. Parhaat biisit levyllä ovat kuitenkin vainoharhaisuutta huokuvan ”Luney Tunen” lisäksi sen puhtaimmat rokkivedot eli bändin parhaimmistoon kuuluva räkäinen ”Public Animal #9” sekä tietenkin levyn ikoninen, bändin tunnetuimmaksi hitiksi noussut nimikkobiisi.

1. ”Billion Dollar Babies” (1973)

Alice Cooper -yhtyeen taiteellinen ja kaupallinen menestys saavutti huippunsa bändin kuudennella albumilla ”Billion Dollar Babies”. Esimerkiksi levyn singlet, kuten klassikot ”Elected”, ”Billion Dollar Babies” ja ”No More Mr. Nice Guy”, ovat joitain bändin tarttuvimmista sävellyksistä koskaan. Jälkimmäinen näistä on varmaankin oma suosikkibiisini bändin tuotannosta. Tarttuvia hittejä kirjoittaessaan bändi ei kuitenkaan unohtanut tavaramerkeikseen muodostuneita teatraalisia eepoksia, kuten ”Unfinished Sweet”, eivätkä kuuntelijoita shokeeraavia sävellyksiä, kuten levyn nekrofiliaa romantisoiva päätösraita ”I Love the Dead” tai raiskausta hyväntuulisesti kieli poskessa käsittelevä ”Raped and Freezin'”. Vielä tänäkin päivänä raiskaus ja seksuaalinen häirintä osoittautuvat monille vaikeiksi keskustelunaiheiksi, ja silloin kun aihetta uskalletaan yhteiskunnallisesti käsitellä, rajoittuu keskustelu usein naisiin uhreina ja miehiin hyväksikäyttäjinä. Voin vain kuvitella miltä kuuntelijoista on tuntunut vuonna 1973, kun kaikkien vanhempien kauhu Alice Cooper on julkaissut kappaleen, joka paitsi kertoo raiskauksesta, mutta myös asettaa naisen raiskaajan asemaan. Uhrin sukupuolta kappaleessa ei koskaan suoraan paljasteta, minkä vuoksi tämä voi kuuntelijasta riippuen olla kuka vain. Jälleen kerran Alice Cooper oli aikaansa edellä.

Vaikka alkuperäisen Alice Cooper -yhtyeen merkittävimmät albumit julkaistiin vajaan kolmen vuoden sisällä, riitti tämä lyhyt aika jättämään lähtemättömän vaikutuksen rock-, punk- ja hevimusiikkiin, mikä kuuluu vielä tänäkin päivänä. Vaikka yhtye hajosikin melkeinpä menestyksensä huipulla, ovat sen jäsenet kuitenkin silti yhä hyvissä väleissä. Bändin elossa olevat jäsenet ovat vuosien saatossa soittaneet jälleen yhdessä useampaankin kertaan, muun muassa sen keulakuvan soololevyillä. Tätä monivaiheista ja värikästä soolouraa ruoditaankin sitten ihan omassa artikkelissaan, sillä näistä levyistä kyllä riittää sanomista.

Alice Cooperin kotisivut
Alice Cooper Facebookissa

Kirjoittanut: Markus Mickels