Tuotanto ruodinnassa: Cradle of Filth

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide. Tällä kertaa vuorossa on Cradle of Filth.

Vuonna 1991 Suffolkissa perustettu yhtye on urallaan kokenut lukuisia miehistönvaihdoksia, ja alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä enää laulaja Dani Filth. Toisinaan genrerajoja rikkova yhtye ei tuotantonsa puolesta lokeroidu mihinkään tiettyyn kategoriaan. Helpoin tapa puhua yhteen tyylistä voisi olla extreme metal. Useissa yhteyksissä on puhuttu black metalista, mutta allekirjoittaneen korvaan yhtye ei kyllä lokeroidu sinnekään edes alkuaikojen levyjen osalta. Mutta eipä sillä ole loppupeleissä kauheasti merkitystä. Kauhukirjallisuuteen, H. P. Lovecraftiin ja mm. sarjamurhaajiin perustuvat teemat yhdistettynä väkevään osaamiseen ja brutaaliin ulosantiin ovat tehneet yhtyeestä sen, mitä se on tänä päivänä.

Olen kuullut useita mielipiteitä ja väittämiä, joiden mukaan yhtye ei ole julkaissut mitään merkittävää ensimmäisen neljän albumin jälkeen. Pyrin tällä kirjoituksella kumoamaan noita väitteitä, sillä omaan makuun katalogissa ei selkeästi huonoja julkaisuja olekaan. Tämän artikkelin myötä pääsee myös hyvin alkuun, mikäli bändi kiinnosta mutta ei tiedä, mistä tulisi lähteä liikkeelle.

Cradle of Filth on julkaisemassa vuonna 2020 suunnitellusti 13. pitkäsoittonsa, joka on kolmas peräkkäinen albumi yhtyeen nykyisellä kokoonpanolla. Nykyisen kokoonpanon muodostavat:

Dani Filth – Laulu
Richard Shaw – Kitara
Marek ”Ashok” Šmerda – Kitara
Daniel Firth – Basso
Marthin ”Marthus” Skaroupka – Rummut
Lindsay Schoolcraft – Koskettimet, laulu

Cradle of Filth on tähän mennessä julkaissut yhteensä kaksitoista studioalbumia, joiden lisäksi diskografiaan kuuluu erikoisjulkaisuja ja EP:itä, joista mainitsen erikseen artikkelin lopussa.

12. The Manticore and Other Horrors (2012)

Cradle of Filthin kymmenes täyspitkä ”The Manticore and Other Horrors” jäi pitkäaikaiskitaristi Paul Allenderin viimeiseksi. Erilaisista hirvityksistä, kauhutarinoista ja H. P. Lovecraftin kirjallisuuteen nojaavista tarinoista koostettu teos sisältää lukuisia raskaita riffejä ja on äänimaailmaltaan melko jykevä. Tuolloin pääasiallisena säveltäjänä toiminut Allender kertoi halunneensa tehdä levystä selkeästi erilaisen kuin muutamasta edellisestä. Yksittäisiä hyviä biisejä lukuun ottamatta kokonaisuus jää kuitenkin melko pinnalliseksi ja epätasaiseksi. Fanien keskuudessa julkaisu sai hieman ristiriitaisen vastaanoton. Huippukohtia albumilta ovat singlet ”For Your Vulgar Delectation” ja ”Frost on Her Pillow” sekä loppupään ”Succumb to This”.

Dani Filthin tunnusomainen raaka ulosanti on tällä levyllä paljon selkeämpi (puhtaita lauluja ei silti tältäkään levyltä löydy), mikä herätti aikanaan keskustelua, olisiko mies viimein menettänyt äänensä. Myöhemmät julkaisut osoittivat, ettei näin ole tapahtunut. Albumin julkaisuaikana levyä tuli kuunneltua paljon, mutta sittemmin tämä on jäänyt vähemmälle kuuntelulle. Yhtäkään biisiä tältä levyltä ei ole myöskään jäänyt livesettiin. Ei tätä silti huonoksi levyksi voi leimata; laajasta diskografiasta moni vain ajaa tämän edelle. Kuuluisan Jeesus-paidan tavoin tämä rumilus tulee aika ajoin vastaan tahtomattakin.

11. Damnation and a Day (2003)

Cradle of Filth julkaisi viidennen studioalbuminsa ”Damnation and a Day” vuonna 2003, jolloin sen edeltäjästä ”Midianista” oli kulunut jo kolme vuotta. Tuollakin välillä julkaistiin melko kattava kokoelmalevy, joten yhtyeellä on ollut suhteellisen kiitettävä julkaisutahti läpi sen uran. John Miltonin ”Kadotettuun paratiisiin” suurilta osin pohjautuva kunnianhimoinen kokonaisuus kompastuu ennen kaikkea massiiviseen pituuteensa. Lähes 80 minuuttia kestävä järkäle sisältää 17 raitaa ja vaatii paljon sisäistämistä, ennen kuin kappaleet alkavat erottua kunnolla edukseen; kaiken kaikkiaan ne palvelevat yhtä kokonaisuutta. Yhtye otti albumin nauhoituksiin mukaan myös noin 70-henkisen orkesterin/kuoron. Albumi sisältää paljon suuria hetkiä ja erittäin iskeviä biisejä, kuten varsinaisen aloitusbiisin ”The Promise of Fever” ja musiikkivideokappaleen ”Mannequin”. Näin suuri kokonaisuus Cradle of Filthiä ei kuitenkaan tohdi pysyä kunnolla kasassa, jolloin vain yksittäiset hyvät biisit ovat niitä, mitä edelleen tulee ahkerasti kuunneltua. ”Damnation and a Day” oli yhtyeen ensimmäinen ja viimeinen isommalla levy-yhtiöllä Sony Recordsilla. Lieneekökö se sekä paineet ylittää rima edeltäjänsä kanssa johtaneet tämän albumin kanssa tehtyihin ratkaisuihin.

10. The Principle of Evil Made Flesh (1994)

Cradle of Filthin debyyttialbumi ”The Principle of Evil Made Flesh” julkaistiin vuonna 1994. Se on oikeastaan yhtyeen ainoa albumi, jonka voisi jotenkin mieltää black metaliksi. Tuohon aikaan kuitenkin yhtyeen visuaalinen ilme sekä muiden black metal -yhtyeiden, kuten Mayhemin ja Emperorin, ajankohtainen julkisuus saattoivat vetää yhtyettä samaan kastiin. Musiikillisesti bändin esikuvat olivat kuitenkin jossain muualla, ja oman tyylin luominen oli vielä vaiheessa. Dani Filthin tunnusomainen laulutyyli/tekniikka ei vielä tällä albumilla erotu edukseen vaikka tunnistettavissa onkin. Albumin äänimaailma on melko raaka ja hiomaton, mikä on varmaan osasyy siihen, miksi osa albumin kappaleista on myöhemmin äänitetty uudelleen. Muutamaa kovaa hittiä lukuun ottamatta albumi enemmänkin näyttää bändin potentiaalin ja luo hyvän pohjan tulevia julkaisuja varten. Edelleen ajoittain livesoittoa saavia biisejä julkaisulta ovat ”The Forest Whispers My Name” sekä ”Summer Dying Fast”. Albumin myötä kitaristi Paul Allender lähti yhtyeestä ensimmäisen kerran.

9. Darkly Darkly, Venus Aversa (2010)

Vuonna 2010 päivänvalon nähnyt ”Darkly, Darkly, Venus Aversa” osoitti jälleen Cradle of Filthin olevan vahvoilla konseptialbumien luomisessa. Edellisen julkaisun (”Godspeed on the Devil’s Thunder”) tavoin albumi kertoo tarinan – tällä kertaa demoni Lilithistä. Cradle of Filthin tavallisesta tyylistä poiketen albumi ei sisällä introraitaa laisinkaan, vaan avausraita ”The Cult of Venus Aversa” avaa lyhyen nostatuksen jälkeen täyden tulen kuulijan tajuntaan. Albumi sisältää kauttaaltaan paljon sinfonisia osuuksia, mikä voisi (ainakin taas yhden albumin verran) viedä genreä siihen suuntaan. Kappaleille ”Lilith Immaculate” ja ”Forgive Me Father (I Have Sinned)” kuvattiin musiikkivideot, ja ne olivatkin oikeastaanalbumin kovimmat rallit. Jälleen tätä läpi kuunnellessa kylmät väreet nousevat aika ajoin pintaan, ja albumi tekisi mieli nostaa listalla korkeammalle. Kuitenkaan suuri osa biiseistä ei valitettavasti kanna kovinkaan pitkälle, vaikka potentiaalia löytyy rutkasti. Dani Filthin lyriikoissa on valtavasti ammennettavaa, ja miehen kirjoitustyyliä ei voi muuta kuin ihailla. Kuitenkin sanoitukset tuovat valitettavan vähän lisäarvoa tälle kokonaisuudelle.

Fanien keskuudessa albumi sai kohtalaisen hyvän vastaanoton, mutta se ei ole sittemmin saanut kovinkaan paljon livesoittoa. Kosketinosuuksista vastasi ensimmäistä kertaa Ashley Ellylon, joka ei palannut enää seuraavalle julkaisulle. Albumi on myös viimeinen kitaristi James Mcllroyn ja basisti Dave Pybuksen kanssa.

8. Cryptoriana – The Seductiveness of Decay (2017)

Cradle of Filthin tuorein julkaisu ”Cryptoriana – the Seductiveness of Decay” sisälsi ensimmäistä kertaa vuoden 2000 jälkeen täysin saman kokoonpanon kuin edellisellä julkaisulla. Näillä näkymin sama miehistö on tekemässä myös yhtyeen tulevan, vuonna 2020 julkaistavan albumin. Edellisen albumin (”Hammer of the Witches”) nostettua pitkästä aikaa riman järisyttävän korkealle odotukset olivat suuret. Albumi ei kuitenkaan täysin onnistunut lunastamaan näitä odotuksia. Seitsemän varsinaista kappaletta toistavat pitkälti edellisen levyn kuvioita, mikä on melko turvallinen mutta myös osaltaan mielikuvitukseton ratkaisu. Yhtye järjesti toista kertaa urallaan sinfoniaorkesterin studioon kanssaan, kompastumatta kuitenkaan samaan suuruudenhulluuteen, joka tuntui vallitsevan albumilla ”Damnation and a Day”.

Näyttävät singlelohkaisut ”Heatbreak and Seance”, ”Achingly Beautiful” ja ”You Will Know the Lion by His Claw” lunastavat paikkansa; kaksi jälkimmäistä tuovat vielä väreitä ”Dusk and Her Embrace” -albumin tunnelmasta. Edellisen albumin tavoin kahden taitavan kitaristin yhteen soittoa hyödynnetään näyttävästi, mikä tulee ehkä näkyvimmin esille albumin nimikkobiisissä. Myös ”Nymphetamine”-levyllä vieraillut Liv Kristine on jälleen lainannut ääntään – tällä kertaa kappaleessa ”Vengeful Spirit”. Osittain albumissa on turhan paljon vivahteita edeltäjäänsä, jolloin väkisinkin miettii, olisiko vaikkapa vuoden pidempi julkaisuväli palvellut tätä kokonaisuutta paremmin.

7. Thornography (2006)

Vuonna 2004 julkaistun ”Nymphetaminen” myötä hieman valtavirtaan päin kumartavan tyylisuuntauksen jälkeen syntyi bändin seitsemäs studioalbumi ”Thornography”. Bändi herätti fanien keskuudessa melkoista ihmetystä singlelohkaisullaan ”Temptation” (Heaven 17 -coveri), joka päätyi albumin lopetusraidaksi. ”Thornography” on mielestäni yhtyeen aliarvostetuimpia teoksia ja ansaitsisi ehdottomasti enemmän huomiota. Levy on edeltäjiinsä verraten paljon kitarapainotteisempi ja kuin raskaampi ja synkempi versio ”Nymphetaminesta”. Itsellänikin kesti oma aika päästä albumiin sisälle, mutta sinnikkyys palkitsi.

Albumin kappaleella ”The Byronic Man” viitataan lordi Byroniin, jota pidetään yhtenä Englannin mahtavimmista runoilijoista. Vokalisti Dani Filthin mukaan biisiin haluttiin mukaan puhdasta laulua ja laulajan tulisi olla nykypäivän vertauskuva lordi Byronista. Vierailijaksi valikoitui HIMin Ville Valo. Vuonna 2008 albumista julkaistiin ”Harder, Darker, Faster” -deluxe-versio, joka sisälsi varsinainen albumin lisäksi aiemmin nauhoitettuja covereita sekä pari uutta kappaletta.

6. Nymphetamine (2004)

Cradle of Filthin kuudes studioalbumi ”Nymphetamine” julkaistiin vuonna 2004; noihin aikoihin myös allekirjoittanut kuuli bändistä ensimmäisen kerran. Se, että nostalgiapäissäni nostin albumin näin korkealle, on vain yksi peruste. Edeltäjänsä ”Damnation and a Dayn” jälkeen yhtye otti selkeästi ytimekkäämmän ja suoraviivaisemman linjan musiikkinsa kanssa. Taaksepäin ei kuitenkaan palattu, vaan tällä kertaa kumarrettiin rohkeammin valtavirran suuntaan, mikä näkyi myös nimikkokappaleen Grammy-ehdokkuudessa.

Albumi sisältää 14 raitaa, joista varsinaisia kappaleita on 12. Näinkin suuri määrä ensivaikutelmalta hirvittää, enkä kiellä, etteikö levy olisi kokonaisuudessaan parempi, jos osa olisi karsittu pois. Kokonaisuus on silti todella tiivis, vaikkakin kappaleet toimivat nykyisin paremmin itsenäisinä kuin albumikokonaisuutena. ”Gilded Cunt” ja ”Nemesis” aloittavat albumin todella väkevästi, ja kappaleet kuten ”Absinthe with Faust” ja ”Filthy Little Secret” ovat säilyneet soittolistalla tähän päivään asti. Liv Kristine ja Doug Bradley vierailevat kappaleissa ”Nymphetamine” ja ”Swansong for a Raven”. Albumi on edeltäjiinsä verraten paljon kitarapainotteisempi, eikä sillä ole muutamia H. P. Lovecraft -viittauksia lukuun ottamatta yhtenäistä konseptia. Albumin nimikkokappale on jäänyt pysyväksi osaksi Cradle of Filthin livesettiä.

Seuraavana vuonna julkaistulla special editionilla löytyi parin lisäbiisin lisäksi coverit Ozzy Osbournen ”Mr. Crowleysta”, Bathoryn ”Bestial Lustista” ja Cliff Richardin ”Devil Womanista”, joista viimeisimmässä lauloi taustoja myös King Diamond.

5. Midian (2000)

Monesta suunnasta olen kuullut, että vuonna 2000 julkaistu yhtyeen neljäs pitkäsoitto ”Midian” on Cradle of Filthin paras albumi, uran kohokohta tai viimeinen hyväksi jäänyt albumi. ”Midian” on kiistatta yksi bändin onnistuneimpia kokonaisuuksia, enkä sen loistavuutta pyri väheksymään. Albumi ei kuitenkaan ole mielestäni bändin paras, ja tämän jälkeen on julkaistu rutkasti parempaa ja vähintään yhtä kelvollista materiaalia.

Tällä levyllä kitaristi Paul Allender palasi takaisin yhtyeeseen ja vaikutti siinä tämän jälkeen vuoteen 2014 asti. Albumin konsepti perustuu Cliff Barkerin romaaniin ”Cabal” sekä sen filmatisointiin ”Nightbreed”. Elokuvassa näytellyt Doug Bradley vierailee myös albumilla, kappaleessa ”Her Ghost in the Fog”, joka on myös Cradle of Filthin tunnetuimpia kappaleita. Albumin ehdottomia kohokohtia ovat sen avaava aggressiivinen, jälleen H. P. Lovecraftille kumartava ”Cthulhu Dawn”, sanoituksellisesti saastainen ”Lord Abortion” sekä yksi henkilökohtaisia suosikkejani ”Tearing the Veil from Grace”. Mielipiteet albumista ovat pääosin vain positiivisia, enkä ole vielä kenenkään kuullut sanovan tästä albumista mitään negatiivista, ellei kuulu siihen bändiä vierastavaan kastiin. ”Care for a little necrophilia?”

4. Hammer of the Witches (2015)

Yhtyeen viimeisimpien miehistönvaihdosten jälkeen bändiin astuivat siinä nykyisinkin vaikuttavat kitaristit Marek ”Ashok” Šmerda ja Richard Schaw sekä kosketinsoittaja/laulaja Lindsay Schoolcraft. Yhtye tuntui olevan kitaristi Paul Allenderin lähdön jälkeen näytön paikan edessä; kyseessä kuitenkin oli jo yhdestoista studioalbumi.

Vuonna 2015 julkaistu ”Hammer of the Witches” lunasti kaikki odotukseni. Bändi tuntui todellakin uudestisyntyneeltä ja elinvoimaisemmalta kuin koskaan. Noitavainoihin tai tarkemmin ”noidantappokirjaan” Malleum maleficarumiin (Noitavasara) pohjautuva teos pitää järisyttävässä otteessaan alusta loppuun ja kertoo hieman konseptillisen tarinan noitien kostosta vainoajiaan kohtaan. Alkupään ”Yours Immortally” ja ”Deflowering the Maidenhead, Displeasuring the Goddess” nostivat bändistä esiin sen pelottavan potentiaalin, joka vangitsi silloin, kun siihen ensi kertaa tutustuin. Myöskin albumin lopettavat ”Vampyre at My Side” ja ”Onward Christian Soldiers” vievät sen tyylikkäästi loppuun. Albumin nimikkobiisiä lukuun ottamatta en keksi tältä julkaisulta heikkoa kohtaa. Erityisen vahvaksi yksittäiseksi biisiksi nostaisin vielä musiikkivideonkin saaneen ”Blackest Magic in Practice”. Miellyttävää on ollut myös se, että julkaisukiertueen jälkeenkin albumilta on jäänyt kappaleita livesettiin. Kuinka pitkäksi aikaa, on taas oma kysymyksensä.

3. Godspeed on the Devil’s Thunder (2008)

Omaan Cradle of Filthin top kolmoseeni on aina lukeutunut kahdeksas studioalbumi ”Godspeed on the Devil’s Thunder”. Tämä maailman kenties ensimmäisestä sarjamurhaaja Gilles de Raisista kertova konseptialbumi on alusta loppuun todella onnistunut kokonaisuus. Edelleen liveseteissä vierailevien kappaleiden ”Death of Love” ja ”Honey and Sulphur” lisäksi albumilta löytyy ehdottomia helmiä, kuten ”Sweetest Maleficia” sekä ”Darkness Incarnate”. Albumilla myös pitkäaikaisrumpali Adrian Erlandssonin tilalle astui vielä nykyisinkin yhtyeessä soittava Martin ”Marthus” Skaroupka. Kahdesta edeltävästä levystä (”Nymphetamine” & ”Thornography”) poiketen yhtye otti tällä julkaisulla selkeästi nopeamman ja aggressiivisemman linjan. Koko albumin kattava aavemainen tunnelma, Barron-demonin kutsumisriitit ja murhaavat biisit muodostavat yhden Cradle of Filthin uran kovimmista äänityksistä.

2. Cruelty and the Beast (1998)

Albumien käydessä vähiin on allekirjoittanut pakotettu tekemään päätöksiä, joten sijalle kaksi pääsee tältä osin vuonna 1998 julkaistu Cradle of Filthin kolmas studioalbumi ”Cruelty and the Beast”. Albumi on bändin ensimmäinen konseptialbumi ja kertoo tarinan Elizabeth Bathorysta, jota pidetään yhdessä Gilles de Raisin kanssa historian sarjamurhaajien edelläkävijänä. Bändi koki tämän albumin jälkeen merkittäviä miehistönvaihdoksia, kun kitaristi Stuart Ansist, rumpali Nicholas Barker ja kosketinsoittaja Lecter (Keith Smith) jättivät yhtyeen. ”Cruelty and the Beast” sai paljon kritiikkiä tuotannon puolesta; muun muassa rummut, lauluosuudet ja äänenlaatu ovat aika lailla hakusessa. Kuitenkin juuri tuo äänimaailma on omaan makuuni luonut albumille sen aavemaisen tunnelman, joka kantaa sen läpi alusta loppuun.

Albumilta löytyy tunnettujen hittien ”Cruelty Brought Thee Orchidsin” ja ”Bathory Arian” ohella myös yksi koko yhtyeen parhaimmista biiseistä, ”Lustmord and Wargasm (The Lick of Carnivorous Winds)”. ”Cruelty and the Beastin” katsotaan lukeutuvan yhtyeen klassikkolevyihin, eikä sen merkitystä yhtyeen uralla voi korostaa liiaksi. Albumista on tehty uudelleen miksattu ja masteroitu versio, joka oli tarkoitus julkaista vuonna 2018 albumin 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Lakiteknisistä syistä sitä ei ole edelleenkään julkaistu, mutta bändin nokkamiehen Dani Filthin mukaan albumi julkaistaan Sonyn kautta vuoden 2019 aikana.

1. Dusk and Her Embrace (1996)

Kärkisijalle on lopulta melko luontevaa nostaa bändin toinen albumi ”Dusk and Her Embrace”. Albumi äänitettiin alun perin yhtyeen ensimmäisen levy-yhtiön kanssa vuonna 1995, mutta yhtyeen ja levy-yhtyeen riitaannuttua albumi jäi julkaisematta. Vuonna 1996 albumi äänitettiin uudelleen ja julkaistiin bändin tehtyä sopimuksen uuden levy-yhtiön kanssa. Alkuperäinen versio albumista julkaistiin vasta vuonna 2016 nimellä ”Dusk and Her Embrace: The Original Sin”. Tämä julkaisu on luokiteltu tunnetumman versionsa demoksi.

Albumi on minulle toinen albumi, johon tutustuin saatuani ensikosketuksen bändiin. Tätäkin albumia on pidetty jossain määrin black metal -albumina, mutta minusta tämä ei ihan siihen kastiin mene. Vahvoja goottivivahteita sisältävä ”Dusk and Her Embrace” pitää otteessaan alusta loppuun ja on mielestäni yhtyeen onnistunein julkaisu. Levy on kaikin puolin vakuuttava, niin aavemaiselta tunnelmaltaan kuin äänimaailmaltaankin. Usein kysyn itseltäni, että onko tämä levy nyt niin hyvä, mutta sen soidessa vastaus on aika yksiselitteinen. Eikä myöskään Venomista tutun Cronosin puhe albumin päätöskappaleessa ”Haunted Shores” vähennä kiekon uskottavuutta. Kaikkien bändistä jollain tavalla kiinnostuneiden tulisi kuunnella tämä levy ihan yleissivistyksenkin nimissä. Levyltä voisin nostaa esiin jokaisen biisin, mutta otetaan tällä kertaa ”Funeral in Carpathia”, ”A Gothic Romance (Red Roses for the Devil’s Whore)” ja ”Beauty Slept in Sodom”.

Kahdentoista studioalbumin ohella Cradle of Filth on julkaissut myös EP:itä ja erikoisjulkaisuja, jotka sisältävät paljon varsinaisten levyjen ulkopuolelle jäänyttä materiaalia. Osalla näistä on merkittävä rooli yhtyeen uralla.

Nostetaan tällä kertaa valokeilaan ”V Empire or Dark Faerytales in Phallustein” -EP, jolta löytyvät kappaleet ”Queen of Winter, Throned” sekä ”The Rape and the Ruin of Angels (Hosannas in Extremis)”. Toinen mielestäni hyvin vähän huomiota saanut on bändin vuonna 2012 julkaisema tuplalevy ”Midnight in the Labyrinth”, joka sisältää sinfonisia versioita yhtyeen ensimmäisten albumien kappaleista. Alla on vielä lueteltuna bändin varsinaisten albumien ohella tehdyt julkaisut:

EP:t
V Empire or Dark Faerytales in Phallustein (1996)
From the Cradle to Enslave (1999)
Bitter Suites to Succubi (2001)
Evermore Darkly (2011)

Albumit:
Lovecraft & Witch Hearts (2002)
Live Bait for the Dead (2002)
Midnight in the Labyrinth (2012)
Dusk and Her Embrace: The Original Sin (2016)

Tähän loppuun vielä yksi Cradle of Filthin tunnetuimista hiteistä, joka on jäänyt studioalbumien ulkopuolelle. This is the end of everything.