Tuotanto ruodinnassa: Every Time I Die

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide. Tällä kertaa käsittelyyn päätyy yhdysvaltalainen metalcore-uranuurtaja Every Time I Die, joka on julkaissut 20-vuotisen uransa aikana kahdeksan täyspitkää levyä.

Buffalon ylpeys Every Time I Die poistuu tänä vuonna teini-ikäisten keskuudesta ja täyttää kunnioitettavat 20 vuotta. Vuonna 1998 Yhdysvaltain New Yorkin -osavaltion luoteisimmasta nurkasta löytyvässä kaupungissa perustettu metalcore-ylpeys ei ole ehkä koskaan tullut tutuksi suurelle yleisölle, mutta siitä huolimatta vähintäänkin villeistä esiintymisistään tunnettu bändi on core-maailman arvostetuimpia uranuurtajia.

Alusta asti Buckley-veljesten (laulaja Keith ja kitaristi Jordan) ja kitaristi Andy Williamsin ympärillä melko visusti pyörinyt bändi yhdistelee musiikissaan hardcore punk -vaikutteita dissonanttiseen möyrittelyyn sekä rockiin luoden kahdeksan studioalbumin mittaan hyvinkin ainutlaatuisen ja tunnistettavan soundin. Lisäämällä soundiin englannin opettajanakin toimineen Keithin terävä sanakynä, Jordanin alati ehtymätön lavaenergia ja showpainimies Andyn vähintään huomiota herättävä ulkonäkö saadaan kasaan ainutlaatuinen ja -kertainen bändi. Apinoita saattaa olla monta, mutta on vain yksi ETID.

8. Last Night in Town (2001) + The Burial Plot Bidding War EP (2000)

Aloitus on helppo, sillä bändin jäsenet eivät itsekään tunnustaudu alkuvaiheidensa levytysten faneiksi. Bändi on vasta selvästi hakemassa omaa ääntään, ja sen huomaa: levyistä on hankala saada kovinkaan paljoa irti nuhjuisten soundien ja melko mielikuvituksettomien kappaleiden takia. Materiaalilla on toki oma hurmaavuutensa, ja hyvää materiaalia siltä löytyykin ”The Logic of Crocodilesin” ollessa siitä melko hyvä esimerkki. Verrattaessa näitä lättyjä bändin seuraavaan levytykseen ei ole kuitenkaan ihme, etteivät nämä lätyt ole bändin omiakaan suosikkeja.

7. Ex Lives (2012)

Tässä vaiheessa lähdetäänkin jo rankkojen kompromissien puolelle. On melko hankalaa rankata seitsemää levyä paremmuusjärjestykseen, kun jokaisen levyn listaisi kuitenkin kaikkien aikojen suosikkilevyihin. Myönnän puolueellisuuteni, sillä bändi on ollut oma lempparini jo parin vuoden ajan – oi tätä luovuuden tuskaa.

”Ex Lives” ei ole suinkaan mikään huono levy, siitä vain tuntuu puuttuvan jotakin. ”Underwater Bimbos from Outer Space” kuuluu ehdottomasti bändin parhaimmistoon, mutta kokonaisuutena levy on turhan synkkä ja melankolinen. Bändin materiaali ei ole pelkkää auringossa tanssahtelua, mutta verrattaessa ”Ex Livesia” bändin muuhun tuotantoon on kontrasti oudon vahva ja paikoitellen melko hämmentävä. Kokeilu ja kehitys ovat toki tärkeitä asioita bändien ikääntyessä, mistä löytyy myös ETIDin kohdalla hyviä esimerkkejä: ”Revival Mode” ja ”Indian Giver” ovat syystäkin korkeassa arvossa bändin fanien keskuudessa. Levyn hieman synkempi maailma ei vain ole yhtä viehättävä kuin bändin muun tuotannon. Sivumainintana kerrottakoon, että levy oli bändin ensimmäinen julkaisu ilman bändin pitkäaikaista rumpalia Michael ”Ratboy” Novakia uuden rumpalin Ryan ”Legs” Legerin korottaessa tempoa Novakin hieman lunkimpaan otteeseen verrattuna. ”Ex Livesilta” tuntuu puuttuvan osa siitä sielusta ja bravadosta, joka tekee ETIDistä niin ainutlaatuisen.

6. The Big Dirty (2007)

ETIDin parhaita puolia on se, ettei yksikään bändin levyistä ole verrattavissa suoraan toiseen albumiin. ”Ex Livesin” ja erään myöhemmin mainittavan levyn lisäksi suurimpia kontrasteja bändin muuhun tuotantoon edustaa tässä suhteessa bändin neljäs täyspitkä ”The Big Dirty”, jolla bändi otti vastaan jo ”Hot Damn!”- ja ”Gutter Phenomenon” -levyjen taustalla pyörineen rock-estetiikan ja käänsi sen yhdeksi bändin pääfokuksista. Levy ei ole tietenkään silkkaa ränttätänttää, minkä levyn aloittava ”No Son of Mine” todistaa jo levyn alkaessa. Yleinen tunnelma tuo mieleen huomattavasti selvemmin naarmuiset vinyylit, farkkutakit ja muut rokkikliseet. Levyn kansitaidekin on muotoiltu vanhan vinyylijulkaisun näköiseksi. Levyltä löytyy lukematon määrä ”iskuja”, joista ”Leatherneck”, ”INRIhab” ja ”Depressionista” kuuluvat omiin suosikkeihini. Huomaan levyä läpi kuunnellessani keskittyväni enemmän levyn tunnelmaan kuin itse kappaleisiin, mitä en itse koe kovin suurena valttikorttina, vaikka levy luokin hyvin omanlaisensa tunnelman.

5. Gutter Phenomenon (2005)

”Gutter Phenomenon” ei ole suinkaan paska levy, vaikka se löytyy näin matalalta sijalta. Levy toimii mukavana siirtymänä sitä edeltäneen ”Hot Damn!”:in ja sen jälkeen tulleen ”The Big Dirtyn” välillä, mutta se jää tässä tilanteessa myös kevyeksi väliinputoajaksi. Levy on sitä ympäröiviin levytyksiin verrattuna liian samanlainen – liian rock ollakseen yhtä pureva kuin ”Hot Damn!” ja liian vauhdikas ollakseen yhtä sulavan rock-henkinen kuin ”The Big Dirty”. Levyn tuotantoarvotkaan eivät aina huimaa päätä, sillä levyn tarttuvammat rokkailut kärsivät hieman liian kuivien ja nuhjuisten soundien vuoksi. Levy on hyvä kappaleiltaan, joista ”Guitarred and Feathered” on suosikkejani läpi bändin tuotannon. Valitettavasti levy jää hieman huonompaan asemaan muiden levyjen suuruuden alla.

4. New Junk Aesthetic (2009)

”New Junk Aesthetic” on kuin kulminaatio bändin kehityksestä, mitä bändi lähti työstämään eteenpäin. Sillä on alkuaikojen dissonanttiriffittelyä ja rokkikukkotunnelmaa, mutta koko hommasta uhkuu kuitenkin jalostetumpi ja harkitumpi tunnelma kuin bändin aiemmasta materiaalista. Levyn kontrasti sitä seuranneeseen ”Ex Livesiin” on myös hurja: ”New Junk” on kaiken kaikkiaan bändin mahdollisesti pirtein ja iloisin levy – tietysti bändin musiikkiin sopivalla tavalla. Bändin siirtyminen Epitaph-levylafkalle tuntuu antaneen aikanaan bändille uutta puhtia. Levyn kansikuva kuvastaa hyvin albumia: kitaristi/designvelho Jordan Buckleyn piirtämä värikkäämpi ja kirkkaampi ulkoasu antaa levylle kovan buustin. ”New Junk” ei kuitenkaan nouse tätä korkeammalle sijalle, sillä tässä vaiheessa bändissä sen perustamisesta asti soittanut rumpali Novak ei ole bändissä enää täysillä mukana, minkä huomaa levyn rumpuraidoissa, jotka vaikuttavat rutiininomaisilta.

3. From Parts Unknown (2014)

Katso levyn kantta ja yritä sitten väittää, ettei tämä bändi osaa pitää hauskaa! ”The Big Dirty” ja ”Ex Lives” saattavat erota bändin muusta tuotannosta melko vahvasti, mutta bändin helposti ”erilaisimman” levyn titteli kuuluu bändin seitsemännelle täyspitkälle. Converge-legenda Kurt Balloun tuottama levy on kuin veisi ”The Big Dirty” -levyn rock-hengen äärimmilleen mutta pitäisi mukana ”Ex Livesilla” mukaan otetun astetta synkemmän tunnelman, minkä päälle iskisi vielä jonkinlaisen länkkäri-inkkari-aarremoodin. Häkellyttävintä on se, miten järkyttävän hyvin tuo kaikki toimii etenkin, kun ottaa huomioon levyn kappaleiden välisen kontrastin: mukana on ”El Doradon” ja ”Decaying with the Boysin” kaltaisia rokkibängereitä sekä ”Idiotin”, ”The Great Secretin” ja ”If There is Room to Move, Things Moven” kaltaisia kilarivimmarymistelyjä. Levyn kansikuva edustaa täydellisesti bändin asemaa muihin bändeihin verrattuna – moni bändi tuntuu ottavan itsensä aivan liian tosissaan, eikä välttämättä uskalla revitellä. ETIDiä ei sellainen kiinnosta. Bonuspisteet myös seuraavana vuonna julkaistusta ”Salem”-EP:stä, joka esitteli mahtavan Nirvanan ”Tourette’s”-lainan lisäksi bändin seuraavan rumpalin, mistä lisää seuraavan levyn kohdilla.

2. Low Teens (2016)

Miten tämän ikäinen bändi onnistuu olemaan näin vimmainen ja raaka iästään huolimatta? Toki moni bändi onnistuu luomaan uransa myöhemmissä vaiheissa uusia klassikoita, mutta ”Low Teens” vie tämän äärimmäisyyteen. Heti levyn avaavan ”Fear and Tremblingin” alkuhetkillä on selvää, ettei bändi ole antanut ikänsä pehmentää vaan enemmänkin vahvistaa. Levyn kappaleet ovat toinen toistaan riipaisevampia otoksia ihmisahdistuksesta ja -vitutuksesta, ”C++ (Love Will Get You Killed)” -kappaleen konekielen alaisesta hämmennyksestä ”Petalin” menetetyn tulevaisuuden pelkoon. Suuri osa tuosta lyriikoiden pistävästä rehellisyydestä juontuu niiden takana olleista tapahtumista, sillä syksyllä ennen levyn julkaisua Keith Buckley sai tietää vaimonsa raskausongelmista, ja hän joutui kiirehtimään vaimonsa luokse sairaalaan kesken meneillään olevan kiertueen. Se ei ole toki ainoa syy näin vahvalle levylle, vaan suuri osa siitä juontuu myös muista bändin jäsenistä – etenkin rumpali Daniel Davisonin vimmainen panos toi bändin musiikkiin jotain uutta. Sellaista, jota bändin aiemmilta rumpaleilta ei löytynyt. Norma Jeanissa ja Underoathissakin kannuksiaan kerryttänyt rumpali korvasi Ryan Legerin bändissä hieman ”From Parts Unknownin” julkaisun jälkeen, mutta valitettavasti hän poistui bändistä tämän vuoden alussa. Toivottavasti bändin nykyinen rumpali, myös Norma Jeanissa soittanut Clayton ”Goose” Holyoak, onnistuu tuomaan oman, edes lähes yhtä hienon panoksen bändin tulevaan musiikkiin. Toisaalta, jos bändi joskus lopettaa, tämä hieno levy olisi täydellinen lopetus hienolle uralle. Ja oi, minkä lopetuksen ”Map Change” sille antaa.

1. Hot Damn! (2003)

”Hot Damn!” ei edusta ehkä bändiä kypsimmillään tai kehittyneimmillään, mutta mielestäni kyseinen levy on yksi kaikkien aikojen ”tästä se kaikki sitten lähti” -levyistä. Bändin alkuaikojen raaka vimma, joka oli ”Last Night In Town” -levyllä turhankin raa’assa muodossa, on tällä levyllä esillä niin sarkastisen ja ivallisen vittuilevassa muodossa, että levyä on hankala olla rakastamatta. Toki ”Last Night In Town” esitteli maailmalle Keith Buckleyn sanakynän, mutta ”Hot Damn!” tuntuu olevan se vaihe, jossa Buckley päätti antaa kynän lentää. ”Romeo A Go-Go”, ”Off Broadway”, ”Ebolarama” – mielestäni on hankala keksiä yhtäkään artistia, jonka lyyrinen materiaali olisi näin erilaista ja ainutlaatuista. Myös levyn soundit ovat raa’at, mutta edellislevyn suurimmat soundilliset ongelmat ovat poissa. Tilalla on vain silkkaa, parhaalla tavalla jalostamatonta kultaa. Osa Buckley/Williams-kitaraduon parhaista riffeistäkin löytyy juuri tältä levyltä: ”I Been Gone A Long Timen” rokkiriffittely, ”Romeo A Go-Gon” start/stop-meininki ja ”Floaterin” osoitus siitä, että kaikista maailman dissonanssiriffitteljöistä juuri ETID on se ykkönen, ovat kaikki kappaleita, joita tekee mieli soittaa yhä uudelleen ja uudelleen. Bändin myöhemmät vaiheet eivät iske monelle fanille, ja he vannovat juuri tämän ajan ETIDin nimeen, ja syystä. Minä rakastan kaikkea sitä, mitä bändi on tehnyt – ”Hot Damn!” taitaa kuitenkin olla se levy, josta saan suurimmat potkuni. Ja kyllä muuten potkii.