Tuska Open Air 01.-03.07.2016, osa 3: funeral doomia kattilahallin kuminassa ja kuorolaulua päälavalla

Sunnuntaina rutistettiin vielä kertaalleen. Portit lyötiin illalla kiinni totuttuun tapaan jo kymmeneltä, mutta sitä ennen nähtiin vielä kova kattaus pienempiä ja suurempia raskaan musiikin tekijöitä. Festariväsymys unohtui, kun portit aukesivat ja ensimmäinen esiintyjä nousi lauteille.

Nuori hard rock -yhtye Block Buster aloitti ensimmäisenä päälavalla vain kymmenen minuuttia porttien aukeamisen jälkeen, mutta katsojia oli avausbändillä jälleen ihan hyvin. Energistä esiintymistä oli ilo seurata, varsinkin kun musiikki itsessäänkin toimii niin pirun hyvin. Melodista hard rockia 80-luvun tyyliin takova yhtye saa monet kerrat jo tehdyn musiikin kuulostamaan omaltaan ja esiintyy niin, että musiikki saa tarvitsemansa mittasuhteet. Block Buster potkaisi viimeisen festaripäivän käyntiin tulisesti. (Jyri K.)

Huolimatta siitä, että sain viime yönä kuulla olevani muun muassa mielensäpahoittaja ja musiikkirasisti, väitän itse olevani musiikin suhteen hyvinkin suvaitsevainen. Hyväksyn valtavirran suositut yhtyeet, eri musiikkityylit ja -maut, mutta Myrkurin kohdalla hyväksyminen on silti kovin vaikeaa. Muutama vuodessa pintaan noussut muotiguru Amalie Bruunin luotsaama ”black metal” -yhtye on hipsteriydessään kaikkea sitä vastaan, mitä black metal alun perin on ollut. Ei pelkästään sillä, että yhtyeen musiikki jo itsessään on silkkaa paskaa, eikä neiti Bruun hallitse levyllä soittimia laisinkaan, mutta ennen kaikkea se tuo black metalin esille täysin väärillä kriteereillä, keräten suosiota pelkästään pinnallisilla asioilla, eli lähinnä Bruunin rintavarustuksella.

En itse asiassa tiedä, miksi halusin kiduttaa itseäni menemällä katsomaan tätä keikkaa. Lähinnä varmaan mielenkiinnosta, että onko yhtye todella yhtä häpeällinen myös livenä. Mutta täytyy antaa pari jopa hiukan positiivista sanaa tähän väliin, sillä Myrkur ei ollut niin kauhean kuuloista livenä kuin levyltä. Hyvää se ei silti ollut, mutta Bruunin itsensä keskittyessä pelkästään laulamiseen oli livesoittajilla sentään soittimensa hallussa. Mitä itse neiti Bruunin esiintymiseen tulee, niin black metal -kärinät kuulostivat yllättävänkin hyviltä. Sen sijaan puhtaat laulut… no, miltä se nyt kuulostaa, kun nuotin vierestä laulaa? Ja se musiikki. Kaipa sitä black metaliksi kutsutaan, vaikka kuinka yrittäisin väittää vastaan. Itselleni black metal kun on parhaimmillaan äärettömän kaunista saatanallista taidetta, mutta Myrkurin kohdalla en koe mitään kaunista, vaan reaktioni ovat lähinnä myötähäpeän ja oksennuksen pidättelemisen välistä. Mutta, jos Myrkur oli levyltä maksimissaan 3/10-tasoista, oli keikka ehkä jopa 4/10. Positiivinen plusmerkintä myös keikan päättäneestä Bathory-coverista ”Song to Hall Up High”, mikä ei kuulostanut ihan kauhealta raiskaukselta. Jopa neiti Bruun pysyi nuotissa ko. kappaleessa. (Riku M.)

Myrkurin räpellyksen jälkeen kattilahallissa tarjoiltiin vanhan koulukunnan death metalia ilman mitään hienouksia tai kikkailuja. Mörbid Vomit iski pöytään kasan rouheista riffeistä, mutaisesta soundista ja intensiivisestä soitosta koostettuja kappaleita, jotka runnottiin läpi brutaalilla otteella. Viime vuonna debyyttialbuminsa julkaissut lahtelaispartio oli tiukassa iskussa ja soitti valtavalla vimmalla laittaen yleisöönkin liikettä. Mörbid Vomitissa saattaa hyvinkin olla death metalin tulevaisuus. (Jyri K.)

Sunnuntai starttasi kaatosateessa. Eipä moinen onnistunut porukkaa päälavan edustalta karkottamaan, ja päiväni omilta osin avannut Hatebreed saikin lämpimän vastaanoton. Keulamies Jamey Jasta oli oma positiivinen itsensä ja nakkelikin välispiikeissään kehua ja kannustetta toisensa perään. Setti oli täynnä takuuvarmoja riehuntaralleja tyylliin ”Honor Never Dies”, ”Live for This” ja ”In Ashes They Shall Reap”, joiden tahtiin porukka hyppi, moshasi ja pittasi sateesta ja koleudesta huolimatta. Uusimmalta levyltä ei loppupeleissä montakaan rallia kuultu, mutta sinkkulohkaisut ”A.D.” ja varsinkin mielialaa aina ylentävä ”Looking Down the Barrel of Today” riittivät mainiosti. Yhtye on vielä itsellä kokematta intiimimmässä ympäristössä, joten sitä odotellessa.

Viikonlopun raskaimmasta keikasta vastasi itselleni koko festarin odotetuin yhtye, ranskalainen Gojira. Settilistastakin löytynyt kappale ”Heaviest Matter of the Universe” kuvaa loistavasti yhtyeen olemusta niin levyllä kuin livenäkin. Raskaus ei ole yhtyeen soinnissa pelkkä määrite, vaan myös työkalu. Dynaamisia ja hypnoottisia riffejä, omistautumista toistolle ja rytmiikalle. Kappaleet murjotaan läpi liki soljuen. Gojiran runttaus osaa olla jopa omalla tavallaan tunnelmallista. Luonnosta inspiraatiota ammentava yhtye onnistuukin vangitsemaan ympäröivän luonnon raakuuden ja kauneuden jokaiseen haluamaansa riffiinsä. Omalla kohdallani keikan kohokohtiin lukeutuivat uusimman levyn toinen sinkkulohkaisu ”Silvera”, vanhempaa materiaalia olleet ”Backbone” ja ”Wisdom Comes” sekä henkilökohtainen suosikkini ”L’Enfant Sauvage”. Yhtyeen rumpalin menoa oli itsekin rumpuja soittavana mieletöntä seurata. Iskut tulivat voimalla ja fillit tarkasti. Kapuloita rikkoutui parin biisin välein, ja jouduttiinpa sitä vielä virvelinkalvokin vaihtamaan vanhan revettyä. Seuraava Gojiran Suomen keikka on pakko todistaa. Yhtye on kuin huumetta ja olen onnellisesti koukussa. (Miika K.)

Olen tähän päivään mennessä kritisoinut harva se vuosi nykyisen Tuska-alueen pienintä lavaa, kattilahallissa sijaitsevaa Inferno stagea. Ei siksi, etteikö kyseisessä hallissa olisi ihan kelpo äänimaailma, ainakin tietyn tyylisille yhtyeille, mutta hallin tolpat rajoittavat aivan liikaa näkyvyyttä lavalle ja se vituttaa. Varsinaisia katsomapaikkoja hallissa on aivan liian vähän ja kun screenejäkään ei ole, niin harvoja yhtyeitä siellä jaksaa katsoa.

Tänä vuonna sen sijaan kattilahalli jopa pelasti minut. Kun kerroin raporttimme perjantain osiossa ahdistuneeni liikaa Swallow The Sunin keikan katsomisesta päälavalla, seivasin taktisesti itseni tältä ahdistukselta sunnuntaina ja tulin kuuntelemaan yhtyeen kolmannen keikan hallin takanurkasta näkemättä lavalle oikeastaan laisinkaan. Mutta voi vittu (anteeksi kiroiluni) sitä korvaorgasmin määrää.

Swallow The Sun jyräsi siis sunnuntaina tuoreen tripla-albuminsa ”Songs from the North I, II & III” kolmannen osion kokonaisuudessaan läpi. Albumi on silkkaa murhaavan hidasta funeral doomia, mikä toimi kattilahallissa kuunneltaessa yhdellä sanalla kuvaillen täydellisesti. Murskaavat kitaravallit yhdistettynä hallin pienoiseen kuminaan aiheuttivat hetkittäin sen, että bassot tulivat kirjaimellisesti korviin humisemaan. Tunnelmaltaan lähes hautajaismainen spektaakkeli oli sunnuntain ylivoimaisesti vaikuttavin esitys. Helppoa se ei varmasti bändille ollut sunnuntainakaan, joten hattua pois päästä tässä kohdin.

Swallow The Sunin sanattomaksi vetänyt rypistys aiheuttikin omalta osaltaan sen, että katselin seuraavaksi Helsinki stagelle kavunnutta Katatoniaa lähinnä vaivautuneesti. Periaatteessahan yhtyeen melankolinen metalli olisi ollut oiva jatkumo sunnuntain synkistelylle tässä kohdin, mutta kun ei lähde, niin ei lähde. Katatonian soundit Helsinki stagella olivat aivan päin helvettiä, eikä yhtyekään vakuuttanut millään tavalla. Toisaalta, kun ei yhtye ole onnistunut vakuuttamaan yhdelläkään levyllä allekirjoittanutta sitten vuoden 2003 ”Viva Emptiness” -albumin, niin ei myöskään keikan vaisuus yllättänyt. Etenkään, kun settilistaan ei mahdu ainuttakaan kappaletta ennen vuoden 2006 ”The Great Cold Distance” -albumia, josta omasta mielestäni myös yhtyeen alamäki on alkanut. (Riku M.)

Sanoin kaverilleni kupeessani, että Children Of Bodomilta on varmaan turha odottaa biisikaupalla niitä parhaimpia värssyjä vuosien takaa, sillä heidän uusin ”I Worship Chaos” -lättynsä on vielä suhteellisen uusi julkaisu. Lisättäköön kuvioon vielä viimeisimmät kitaristinvaihdokset, missä pestissä Daniel Freyberg loistaa tänä päivänä tuoreudellaan. Odotettavissa oli tavalliseen tapaan uuden levyn kappaleita, mutta mitäpä vielä. Show alkoi ”Follow the Reaperilla” ja ”In Your Facella” ja ensimmäinen hieman oudompi biisi uudelta levyltä soitettiin kolmantena. Tässä vaiheessa ehti jo miettiä, tuleeko vanhempaa materiaalia enää lisää. Seuraava kappale oli kuitenkin ehkä koko Tuskan paras veto. 12 vuotta sitten julkaistu sinkku lävisti ainakin oman sydämeni ja ripotteli kylmiä väreitä pitkin kroppaa alkusävelet kuultuani – ”Trashed, Lost & Strungout” oli täysosuma.

Vanhemmalla materiaalilla jatkettiin koko keikka loppuun, lukuun ottamatta uusimman albumin nimikkobiisiä. ”Lake Bodom” ei petä koskaan, eikä myöskään biisin aikana vierailleen neito Netta Skogin harmonikka. Hän oli turvallisesti oman soittimensa takana näppäilemässä kappaleen tahtiin ja veti täysillä, vaikka olikin ikään kuin vain lisämausteen roolissa. Kokonaisuus oli biisien valossa kieltämättä loistava, aivan kuin bändin päässä olisi tajuttu, että Tuskassa suurin osa ihmisistä odottaa näkevänsä juuri sen CoB:n, johon he ovat rakastuneet.

Tanner tärisi vielä simuloidusta ukkosen jyrinästä, kun kansa odotti festivaalin viimeistä encorea. Kiipparisti Janne Wirman ihmetteli hetken yksinäisyyttään lavalla ja sitten rupesi ihmetyttämään yleisöäkin. Suut loksahtelivat auki, kun herrat kertoivat tulevan sisältävän jotain spesiaalia. Lavalla oli koroke, jolle oli asennettu mikkejä ja kaikki oli valmista – ei yhteen, eikä kahteen, vaan kolmeen cover-kappaleeseen!

”Looking Out My Backdoor” oli itsessään jo mullistavaa, sillä kyseisessä kappaleessa basisti Henkka Seppälä seisoi kitaran takana ja Janne Wirman puolestaan Henkan basso kaulallaan. Itse soittamisesta käteen jäi lähinnä vain hämmentynyt fiilis ja herra Seppälän soolo. Bodomit olivat kasanneet kuitenkin vielä kahta seuraavaa kappaletta varten kuoron, joka sisälsi kasvoista päätellen ilmeisesti jollakin tapaa bändiin liittyviä muusikoita ja sen tapasia. ”Somebody Put Something in My Drink” kajahti hieman odotetusti, kun Wirman höpisi mikkiin jostain kännikuorosta. Meno vain yltyi, kun lavalle pyydettiin yhteensä kymmenen innokasta fania liittymään tähän kuoroon ja laulamaan viimeinen biisi. Järjestyksenvalvojat nostelivat vähitellen faneja yli aidan ja samaan aikaan aloitettiin festarin viimeinen kappale, ”Ghostriders in the Sky”. Viimeinenkin fani saatiin korokkeelle tanssimaan ja olihan neiti Skogkin taas halaamassa harmonikkaansa. Paketti sai arvoisensa lopetuksen ja ihmiset tuntuivat lähtevän hymyillen poistumaan festivaalialueelta. Mahtavaa hallittua sekoilua. (Ville R.)

Tuska vuosimallia 2016 oli varsin tiukka paketti metallimusiikkia kaikissa muodoissaan. Itselleni tämän vuoden bändikattaus oli paras moneen vuoteen. Paikalla oli esiintyjiä monista metallin alagenreistä ja edustettuina olivat niin pienet kuin suuretkin tekijät, legendat ja nousukkaat. Järjestelyt toimivat pääosin hienosti, ehkä jopa parhaiten kaikista Suvilahdessa järjestetyistä Tuska-festivaaleista. Anniskelualueella jonottaminen ei käynyt epäinhimilliseksi ja ruokavaihtoehtojakin oli tarjolla hyvin. Kiitoksia myös Alepan kontille, joka piti köyhän rokkitoimittajankin kylläisenä. Söin Tuska-viikonlopun aikana enemmän banaaneja kuin varmaan koko kuluneena vuonna tähän mennessä.

Ensi vuonna vietetään Tuskan 20-vuotisjuhlaa, joten lienee lupa odottaa jälleen kovaa esiintyjäkatrasta. Aika kovilla saa ampua, että tästä vuodesta vielä parannettaisiin. Mutta toivotaan, että näin käy ja että 20-vuotisjuhlasta saadaan tehtyä ainutlaatuinen tapaus. Mikäli Herramme Jeesus Kristus suo, niin ensi vuonna tavataan taas. (Jyri K.)

Kirjoittanut: Jyri Kinnari, Riku Mäkinen, Miika Kekki, Ville Raitio
Valokuvat: Antti-Juhani Johansson (Children Of Bodom, Mörbid Vomit, Swallow The Sun, Katatonia), Jani Kormu/ Kormugraphy (Myrkur, Hatebreed, Gojira), Metal Visuals – Pasi Eriksson Photography (Block Buster, yleisökuvat)