”Varhaisen superbändin verevin” – klassikkoarvostelussa Trapezen 50-vuotias ”Medusa”

Cannockin kaupungissa Staffordshiressa, Birminghamin liepeillä 1969 perustettu brittibändi Trapeze julkaisi toisen pitkäsoittonsa ”Medusan” 13.11.1970. Yhtyeen perustivat yhteistuumin The Montanas -yhtyeen vokalisti-trumpetisti John Jones ja kosketinsoittaja Terry Rowley sekä Finders Keepers -yhtyeen entinen ydinkolmikko. Kyseiseen trioon kuuluivat sittemmin eri yhtyeiden mukana maailmanmaineeseen nousseet laulaja-basisti-pianisti Glenn Hughes (myöh. mm. Deep Purple, Black Sabbath ja Black Country Communion), kitaristi Mel Galley (myöh. Whitesnake) ja rumpali Dave Holland (myöh. Judas Priest).

The Moody Blues -yhtyeen miehistö oli löytänyt nuoret, nousevat brittikyvyt vuonna 1969 ja kiinnitti heidät Threshold-levymerkilleen. Threshold records julkaisi Trapezen omaa nimeä kantavan, tyylillisesti kokeellisemman, folkimman ja psykedeelisemmän debyyttialbumin, ennen kuin Jones ja Rowley jättivät yhtyeen palatakseen uudelleen The Montanasin riveihin. Tämän jälkeen Hughes, Galley ja Holland jatkoivat Trapezen uraa trioyksikkönä. ”Medusa” äänitettiin Morgan Studiosilla Lontoossa The Moody Blues -vokalisti John Lodgen tuottamana kuusi kuukautta yhtyeen debyyttialbumin julkaisun jälkeen.

Yhtyeen soundi oli jalostunut triomuotoon typistymisensä jälkeen kokeellisemmasta ja rönsyilevämmästä rockista lähemmäs raaempaa, rapakontakaista soundia Creedence Clearwater Revivalin ja Mountainin mutta myös Parliamentin kaltaisten funk-yhtyeiden suuntiin. Se mallinsi americana-pitoista rockia väkevän blues- ja soul-vivahteiseksi, unohtamatta kaiken taustalla operoivaa hard rock -perustaa. Hughesin laulusoundi ja -tyyli ”Medusalla” on kauttaaltaan joko kuulaan puhdasta, notkealla vibratolla laulettua tai hillityllä raspiäänella rähistyä tai funkahtavampien melodiakiertojen kautta operoivaa vokaalitulkintaa verrattuna esimerkiksi herran Deep Purplen Mark III ja IV -kokoonpanoissa kajauttamiin laulusuorituksiin.

Galleyn kitarointi on puolestaan kautta linjan taidokasta ja moniulotteista, eikä se jää missään kohtaa jumiin tylsän riffirockin junnaamisen perustavanlaatuisiin tavanomaisuuksiin. Galleyn muuntautumiskykyinen, melodiatajuinen ja genrerajoja rikkova soitanta on albumilla tosin teknisesti huomattavasti alkukantaisempaa kuin seuraavana vuosikymmenellä ilmestyneillä Whitesnaken menestysalbumeilla ”Saints And Sinners” ja ”Slide It In”.

Albumi piti sisällään seitsemän musiikillisesti varsin laaja-alaisesti rönsyilevää kappaletta, joiden sävellyksistä neljästä vastasi kitaristi Galley yhdessä sittemmin tuottajana kunnostautuneen veljensä, myöhemmin Phenomena-yhtyeestä tunnetun Tom Galleyn kanssa. Kyseisistä kappaleista nimekkäimmäksi biisiksi nousi albumilta singlenäkin lohkaistu ja sittemmin yhtyeen livebravuriksi noussut, useiden musiikkityylien välillä polveileva ”Black Cloud”, josta yhtymäkohtia esim. CCR:n ”Fortunate Son” -kappaleeseen ei ole kovinkaan vaikeaa löytää. Hollandin napakasti polkemat tuplabassarit toivat myös oman lisämausteensa aurinkoisena soivaan, puoleksi akustiseen, melodisesti kauniiseen, vaikkakin ajassaan hieman persoonattomaan kappaleeseen.

Mollivoittoisena käynnistyvä ”Jury” saattaisi olla intron akustisesta kitaranäppäilystä päätellen esiaste Ozzy Osbournen debyyttialbumin katkeransuloiselle biisille ”Revelation (Mother Earth)”. Tony Iommin doomahtavan riffitehtaan tuotokselta kuulostava kappaleen B-osan säröriffi alleviivaa kyseistä vaikutelmaa entisestään. Kuin seinään, kappale muuttuu lähemmäs Uriah Heepin rinta rottingilla duurissa toimitettua raskaasti jyräävää hard rockia, jonka nousukiidossa Hughes pääsee testaamaan äänijänteidensä venyvyyttä David Byronin tyyliin, ennen kuin kappale palaa taas outro-osiossa alkuperäiseen teemaansa. Kappaleessa Galleyn yksinkertaiset, itseään toisintavat kitaraosuudet rakentavat musiikillisesti vahvoja, tyylitajulla ja rohkeudella toteutettuja siltoja yli kappaleen 8-minuuttisen keston.

”Touch My Life” on albumin keskitempoisena, southern rock -vivahteisena Lynyrd Skynyrdin tuplakitaroinnin ja southern boogien brittiläinen mallikappale. Tarkkakorvainen kuuntelija saattaisi kuulla kappaleen pääriffin päätyneen hieman muunneltuna ja hidastettuna Metallican ”Load” -albumin ”Hero Of The Day” -biisin kantavaksi rakenteeksi. Liekö tämä kaikki ollut Hetfieldin joukoissa intentionaalista vaiko täysin sattumaa?

Hughes-Galley-Holland-trion yhteistä käsialaa albumilta on suoraviivaisemmin funkahtava biisi ”Your Love Is Alright”. Kappale on ehdottomasti albumin räväkimpiä, energisimpiä ja mukaansatempaavimpia vetoja. Yhtyeen tarkka mutta juureva katkorytmittely, hienosyinen soitinten käsittely sekä ennakkoluuloton tyylien sekoittelu on hienoa kuultavaa. Etenkin Hollandin biisiin taidokkaasti soittamat bongorummut ja funkahtavan poljennon mukaan hienosti svengaava, tuplabassarivetoinen groovekomppaus rikastuttavat albumin äänimaisemaa ehkä enemmän kuin yksikään kokonaisuuden muu biisi tai niiden yksityiskohta yksinään. Myös Hughes saa biisissä lauluäänestään irti enemmän Janis Joplinin suuntaan venyttelevillä laululinjoilla.

Albumin toisessa selkeässä funk-soul-biisissä ”Makes You Wanna Cry” Hughesin ja Hollandin säkeistöjen läpi vyöryttämä funk-komppikierto on lähestulkoon imitoitua Betty Davisin ensimmäisellä albumilla täräyttäneestä järkälemäisen pontevasta funk- ja soul-revittelystä. Se toisaalta ei haittaa kovinkaan paljoa, koska kyseiset elementit toimivat varsin tehokkaasti ja persoonallisesti myös hard rock -kontekstissa.

Hughesin biisiarkusta albumille päätyivät puolestaan mollivoittoinen, hienon kertosäelauluosuuden sisältävä blues-balladi ”Seafull” ja kokonaisuuden kaksijakoisesti päättävä nimibiisi. Näistä edellä mainittu on myös albumin silkkaa parhautta. Hughesin tulisieluisesti vokalisoima, sähköinen blueskappale on varmaan aliarvostetuimpia brittiläisen raskaan rockin slovareita koskaan. Albumin päättävä slide-melodialla maalaileva, mollipitoisena alkava akustinen nimikkobiisi herää henkiin ehkä albumin herkullisimmalla, progahtavasti rytmittelevällä heviriffillä ja palaa taas alkuunsa tehden teoksesta selkeän, kahdesta radikaalisti toisistaan poikkeavasta osasta kostuvan kappaleen.

”Medusa”-albumi sai ilmestymisensä jälkeen kriitikoilta hyväksyvää ja myötäkarvaan silittelevää palautetta. Useimmiten albumia on pidetty Trapezen uran huippuhetkenä, mutta se on siitä huolimatta jäänyt yhtyeen jäsenistön myöhempien musiikkiurien saavutusten ja luomistyön varjoon. Hughes versioi Led Zeppelinin edesmenneen rumpalin John Bonhamin pojan Jasonin, Joe Bonamassan sekä Dream Theaterin kosketinsoittaja Derek Sherinianin kanssa muodostamalla yhtyeellään Black Country Communionilla ”Medusan” nimibiisin vuonna 2010 julkaistulla debyyttialbumillaan.

Vuonna 2017 Cherry Red Records julkaisi ”Medusasta” 3 CD:n juhlaversion, joka sisältää vuonna 1971 äänitetyn, ennen julkaisemattoman, The Moody Bluesin lämppärinä tekemänsä Yhdysvaltain-kiertueen keikan lisäksi yhtyeen ”Black Cloud” -singlen stereo- ja monoversiot sekä radiossa esitetyt, soundillisesti mukiinmenevät studiolive-versiot albumin kappaleista ”Makes You Wanna Cry” ja ”Medusa”. Lisäksi mukana on toinen vuonna 1971 äänitetty livekonsertti, jolla yhtye esittää kokonaisuudessaan ”Medusa” -albumin.

Trapeze menestyi Yhdysvalloissa Eurooppaa paremmin, vaikka albumi julkaistiin uudella mantereella vasta 1971. ”Medusa” on musiikillisia raja-aitoja iloisella otteella ja oivallisella näkemyksellä kaatanut musiikillinen runsaudensarvi, jonka mehukkaimmat hedelmät kerättiin talteen eräiden 1970- ja 1980-lukujen menestyneimpien raskaan rockin yhtyeiden koreihin. On myös sanottu, että ”Medusa” on ollut yksi kaikkien aikojen aliarvostetuimpia hard rock -albumeja. Tästä huolimatta Trapezen ja ”Medusan” merkitystä brittiläisen raskaan rockin ja heavy metalin synnylle ja kehittymiselle ei voida millään tavoin kiistää.