Viiden vuosikymmenen jälkeen: Ten Years Afterin ”Cricklewood Green” 50 vuotta

Kirjoittanut Olli Lehtonen - 17.4.2020

Vuonna 1966 Nottinghamissa perustettu englantilainen blues rock -yhtye Ten Years After on yksi maineikkaimpia 1960-1970-luvun rock-yhtyeitä. Alun perin nimellä Jaybirds tunnetuksi tulleen bändin tavaramerkkinä ovat maukkaat kitarariffit, tiukasti rullaava rytmipoljento sekä kitaristi Alvin Leen salamannopeat soolot, jotka ovat nostaneet hänet yhdeksi legendaarisimmista kitarasankareista. Yhtyeen nimi viittaa rock ‘n’ rollin syntyvuoteen 1956, josta tuli kuluneeksi perustamisvuonna kymmenen vuotta. Yhtye teki ensilevynsä “Ten Years After” vuonna 1967, joka oli ajalle melko tyypillistä britti-bluesiä, mutta sitäkin hienompaa. Yhtye alkoi löytää tyyliään entistä rokimpaa ja progressiivisempaa suuntaa noudattavilla albumeilla ”Stonehedged” ja ”Ssssh” myötä, joilta löytyy muun muassa hitit ”I’m Going Home” ja rouhea versio blues-legenda Willie Dixonin kappaleesta ”Good Morning Little School Girl.” Yhtye niitti mainetta vuonna 1969 pidetyillä Woodstock -festivaaleille, jonka noin 10-minuuttinen ”I’m Going Home” -esitys päätyi konserttielokuvaan ”The Woodstock Diaries.” Samalla Alvin Lee sinetöi maineensa salamannopeana soolokitaristina, ansaiten lempinimen Lännen nopein kitara.

Yhtyeen neljäs 50 vuotta täyttävä studioalbumi ”Cricklewood Green” on yksi eheimpiä kokonaisuuksia, mikä tulee niin sävellyksiin, saundiin ja tuotantoon. Albumi yhdistää yhtyeen blues-juuria psykedeeliseen rokkiin, mikä on samalla rouheaa ja melodista. Erityisesti aloitusraita ”Sugar on the Road” ilmentää tarttuvine kaksoisääniin perustuvine riffeineen, pörisevine fuzz-efekteineen ja groovaavine bassolinjoineen albumin tyyliä. Basisti Leo Lyonsin kitarasoolojen lomaan soitetut melodiset bassokuviot tuovat mieleen sanonnan ”basisti on bändin munat.” Samankaltainen tykitys jatkuu kitaran ja murisevien hammond-urujen tuplaamalla riffittelyllä biisissä ”Working on the Road.” Jälleen kerran Alvin Lee tarjoilee tyylikästä ja nopeaa sooloilua, jossa ei kuitenkaan ole yhtään ylimääräistä säveltä. Armottomasti panssarijunan lailla eteenpäin vyöryvää menoa tasoittaa rennosti rullaava, psykedeelinen, tarttuvaan kitaramelodiaan pohjautuva ”50,000 Miles Beneath My Brain.” Tässä levyn tuntemattomammassa kappaleessa kuullaan myös hämyistä harpsikordia, mikä tuo seesteiseen sointimaailmaan leimallista 60-lukulaista tunnetta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Pikkurummun reunaan soitetulla ragtimea muistuttavalla steppikuviolla maustettu täytebiisi ”Year 3,000 Blues” esittelee yhtyeen jazz-vaikutteisempaa tyyliä, mikä huipentuu jazzahtavaan biisiin ”Me and My Baby.” Pörisevä fuzz on vaihtunut puhtaaseen puoliakustisen Gibsonin saundiin ja jyräävä biitti kevyeen, mutta tiukkaan rumpukomppiin. ”Me and My Baby” saattelee albumin kuuluisimpaan hittibiisiin ”Love Like a Man”, joka perustuu yhdellä kaikkien aikojen koukuttavimmista ja yksinkertaisuudessaan nerokkaimmista kitarariffeistä. Tämä blues-pohjainen kappale huipentuu jälleen kerran villiin sooloiluun, jossa basso soittaa tyylikästä vastamelodiaa. Akustisen kitaran ja hartaan urkumaton hallitseman folkahtavan balladin ”Circles” myötä albumin lopettaa korkeaan nuottiin keskitempoinen, hämyinen blues -rock pala ”As the Sun Still Burns Away.” Vaikka sekä yhtyeen musiikki että albumi itsessään pyörivät hyvin kitarariffien ja soolojen ympärillä, koko yhtye kantaa upeasti kortensa kekoon. Esimerkiksi Chick Churchillin taustalla väpättävät rouheat hammondit sekä Lyonsin ja rumpali Ric Leen muodostama rytmiryhmä on yhtä keskeinen osa bändin uniikkia saundia kuin Leen nykystandardeinkin mielettömät kitaraosuudet. Nämä kaikki yhdessä sekä tyylitajuinen tuotanto tekevät ”Cricklewood Greenistä” yhden rock-historian upeimmista kadonneista helmistä.

Kaikesta menestyksestään huolimatta yhtye Ten Years After on nykyään melko unohdettu suuruus klassisen rockin kulta-ajalta. Kitaristi Alvin Lee on jäänyt aikalaisten, kuten Eric Clapton, Jeff Beck ja Peter Green, varjoon. Toisin kuin esimerkiksi Clapton Lee ei koskaan myynyt sieluaan, siirtymällä rouheasta bluesista imeliin pop-balladeihin. Koska Lee ei välittänyt yhtyeen uudesta popimmasta tyylistä levy-yhtiö Columbian tallissa, hän jätti yhtyeen albumin ”Positive Vibrations” jälkeen. Hän keikkaili yhtyeen Ten Years Later kanssa 1970-luvun puolivälistä vuosikymmenen taitteeseen, joka soitti käytännössä yhtyeen tuotantoa. Alkuperäinen kokoonpano kokosi rivinsä uudestaan, ja teki comeback albumin ”About Time” vuonna 1989, jonka jälkeen yhtye pysyi yhdessä vuoteen 2003 asti. Tällöin Alvin Lee siirtyi ajasta ikuisuuteen 68 vuoden iässä. Mutta klassikot eivät koskaan kuole: ne pölyyntyvät. Tästä albumi ”Cricklewood Green” on oivallinen esimerkki.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Luetuimmat

Uusimmat