Wheel ja The Phantom of Phobos tarjosivat räjähtävän joskin jäykähkön progeillan On The Rocksissa

Arvosteltuani suomalais-englantilaisen Wheelin debyyttialbumin ”Moving Backwards”, oli aika selvää, että matkaisin lomallani Helsinkiin todistamaan yhtyeen livenä. Bändin levyjulkkarikeikka pidettiin 27. helmikuuta On The Rocksissa, jossa yhtye tulisi ensimmäistä kertaa esittämään uudet kappaleensa livenä. Minua kiinnosti nähdä, minkälaisen show’n yhtye on viemässä ulkomaille. Bändi on nimittäin esiintymässä pitkin maailmaa siellä sun täällä erilaisilla progefestivaaleilla, ja muun muassa itsensä Wintersunin lämmittelijänä.

Ensitöikseni ostin merkkaritiskiltä Wheelin paidan. Bändejä pitää tukea kaikin tavoin. Silmäilin myös lämmittelijän, The Phantom of Phobosin paitoja. Köyhänä opiskelijana tuumasin, että mikäli keikka on mukiin menevä, marssin takaisin ostamaan heitäkin ylleni. Sitten törkeän kallis tuoppi kouraan ja odottamaan show’n alkamista.

Avausakti The Phantom of Phobos ei ollut itselleni etukäteen tuttu kuin nimeltä. Internetin ihmeellistä maailmaa ja Spotifyn musiikkikatalogia selaillessani tulin siihen tulokseen, että yhtye ylläpitää jonkinlaista mystistä imagoa ja pyrkii luomaan omaa maailmaansa musiikkinsa ympärille. Bändin jäsenillä on nimimerkkeinään roomalaiset numerot (rumpalin oma on komeasti maalattu rumpukalvoon), ja kotipaikaksi ilmoitetaan Phobos. Promokuvissaan yhtyeestä erottuu vain tummat siluetit, joten esiintyjätkin jäävät mysteeriksi siihen asti, kun he nousevat lavalle. Musiikki kuulosti etukäteen bussimatkalla kuunneltuna varsin hyvältä. Ei tajunnanräjäyttävältä, mutta lupaavalta.

Yhtyeen sosiaalisessa mediassaan ylläpitämää mystiikkaa ei ollut nähtävissä lavalla ollenkaan. Sen sijaan muusikot seisoivat koko settinsä ajan kuin kivipatsaat rautatieaseman edustalla. Ainut kontakti yleisöön otettiin laulajan toimesta, joka mumisi aina kappaleen jälkeen kiitokset taputtaneelle yleisölle. Ymmärrän, että lavalla oli suhteellisen pieni tila (jostain kumman syystä kummallakin bändillä oli oma rumpusetti mukana näin pienessä paikassa), mutta jokaisella oli silti tarpeeksi tilaa näyttää innostuneelta oman musiikkinsa soitosta, heilua ja hypettää yleisöä. Varsinkin kun musiikki itsessään junttasi lähes kokoajan tasaisia kahdeksasosia muutamia progeiluja lukuun ottamatta. Jos tarkoituksena oli olla mystinen, siitä ei ollut muita ulkoisia viitteitä, joten lopputulos vaikutti lähinnä epävarmuudelta. Biisien välissä soi sama syntetisaattorisäksätys, joka rehellisesti sanottuna lähinnä ärsytti, ja loi hieman dissonanssia alkavan kappaleen introon.

Bändin musiikki oli varsin lupaavaa, mutta kokemus ei noussut Spotifyn kuuntelusta mihinkään muulle tasolle. Livenä yhtyeellä on mahdollisuus näyttää kyntensä, mahdollisuus tarjota uusi ulottuvuus musiikilleen. Nyt kuuntelukokemusta ei meinannut erottaa Paunun penkillä tapahtuneesta etukäteistutustumisesta bändin materiaaliin. Olisin kovasti toivonut bändiltä esiintymistä ja eläytymistä sekä kontaktia yleisöön, joka oli tullut heitä katsomaan sen sijaan, että olisivat vain tulleet bändin jälkeen pääaktin takia. Soittajat vaikuttivat oikein päteviltä, ja laulajattaren ääni oli mielestäni varsin hyvä. Rumpalin ote tuntui välillä hieman lipsuvan niin, että komppi meni hetkeksi sekaisin. En palannut merkkaritiskille paitaa ostamaan. Toivottavasti se on mahdollista seuraavalla kerralla. En nimittäin aio antaa tämän ensikontaktin antaa lopullista kuvaa yhtyeestä, vaan katsastan sen mielelläni uudelleen tilaisuuden tullen.

Wheel nousi lavalle promokuvistaan tuttujen huppujen peitossa. Yleisössä alkoi jo hieman kipinöimään, ja väki liikkui lavaa kohti. Väkivahva ”Vultures” käynnisti yhtyeen setin, ja oli heti selvää, että bändin musiikki on yhtä räjähtävän ja massiivisen kuuloista niin livenä kuin levylläkin. Jokainen kappale kuulosti vahvalta ja selkeältä. Nimikkokappale ja oma suosikkini ”Wheel” rullasi tarkasti eteenpäin, joskin hieman varovaisesti. Bändin musiikki on luonteeltaan varsin hypnoottista johtuen rullaavasta komppisektiosta, jossa rummut ja basso luovat vahvaa preesensiä. Koko konsertin ajan basisti ja rumpali tekivät saumatonta yhteistyötä, joka piti koko paketin kasassa ja jatkuvan hallinnan tunteen musiikin pohjalla. Hypnoottisuutta rikottiin räjähtävillä rocknumeroilla, kuten ”Where The Pieces Liella”, joka toimii livenä jopa levyä paremmin.

Kitarapartio James Lascelles ja Roni Seppänen moukaroivat seipäistään tanakkoja riffejä, joista löytyi harvinaisen paljon iskevyyttä ja selkeyttä siihenkin nähden, että audiokentässä oli kolme vahvasti särötettyä soitinta. Lascellesin laulusuoritus oli niin sanotusti ”on point”. Miehen raspahtava ääni kantoi vaivattomasti kappaleesta toiseen, eikä mitään huteja tai epävarmuutta esiintynyt siitäkin huolimatta, että kappaleissa oli paljon keskittymistä. Parhaiten tuo keskittyminen näkyi ja kuului kappaleessa ”Up The Chain”, jossa nykivän rytmiviidakon toteutus onnistui just eikä melkein.

Minulla on kuitenkin hieman ristiriitainen olo itse esiintymisestä. Myös Wheel tuntui olevan jumittunut hieman paikoilleen, vaikka sillä oli huomattavasti enemmän tilaa liikkua kuin lämmittelyaktillaan. Visuaalista puolta toi onneksi näyttävät ja toimivat valot, bändin esiintymisasut sekä taustalla ollut valonäyttö, jossa kyllä ainakin ennen keikkaa näkyi grafiikkaa, mutta jostain syystä niitä ei näkynyt juuri keikan aikana. Ymmärrettävää on toki, että kappaleet olivat suhteellisen hankalia – kertoihan yhtye itse niin ainakin kahdesti spiikeissään. Spiikkejä olisi saanut olla vielä hieman jäsennellymmin. Pitkien kappaleiden takia ehtii tulla pitkiä välejä kontaktiin yleisön kanssa, ja jos sitä ei tee esiintymisessään, on se syytä tehdä juuri kappaleiden välissä. Nyt yhtye vain siirtyi koko konsertin ensimmäisen puoliskon kappaleesta toiseen sanomatta sanaakaan tai juuri yleisöön vilkuilematta.

Siitäkin huolimatta bändin esitys oli musiikillisesti räjähtävä. Kappaleet pysyivät tiukkoina ja yhtä massiivisina kuin albumillakin. Wheelistä löytyy paljon kansainvälistä potentiaalia, ja toivonkin yhtyeen saaneen tästä konsertista varmuuden sille, että kappaleet kyllä pysyvät hyvin kasassa livenä. Vielä kun esiintyminen saisi enemmän läsnäoloa, olisi kasassa sellainen paketti, jolla yhtyeen nousua kansainväliseen progeliigaan voidaan pitää vain ajan kysymyksenä.

Yleisön ansaitusti vaatiman encoren jälkeen suuntasin varsin helpon matkan rautatieasemalle kohti yöjunaa. Eteisessä pukiessani lähti baarin kaiuttimista soimaan Blue Öyster Cültin ”Veteran Of Psychic Wars”. Se kuitenkin vaihdettiin välittömästi ”Don’t Fear The Reaperiin”. Varsin huvittavaa.