Whitechapel on viimeisen muutaman vuoden aikana tehnyt paljon muutoksia uransa suuntaan. Bändi on vähitellen siirtynyt alkumateriaaliin verrattuna huomattavasti suoraviivaisempaan ulosantiin, ja otti suuren askeleen tähän suuntaan vuoden 2016 ”Mark of the Blade”-levyllään. ”The Valley” on luonnollista jatkumoa tälle muutokselle, mikä tuo tullessaan sekä hyvät että huonot puolensa.

En ole tainnut kuunnella bändin edellistä levyä läpi kertaakaan sen julkaisun jälkeen, vaikka kuinka yllätyinkin aikanaan sen laadusta. Whitechapelin virtaviivaistumisoperaatio kiteyttää parikin asiaa bändien ikääntymisestä: jokainen bändi muuttaa itseään uransa myötä, mutta uudistunutta bändiä tullaan aina vertaamaan aiempaan olomuotoonsa. Näin kävi Suicide Silencen ja Bring Me The Horizonin kanssa, eikä tilanne ole kovin erilainen Whitechapelin suhteen. Bändi on toki kerännyt huomattavasti enemmän faneja deathcoreyhteisön ulkopuolelta, ja onkin saanut paljon huomiota yleisellä tasolla metalliyhteisöissä, mutta ”The Valleyta” kuunnellessa herää kuitenkin väkisin mieleen bändin aiemman materiaalin saavutukset.

”The Valley” ei ole suinkaan huono levy, eikä sitä kuuluisi liiaksi lähteä vertaamaan esimerkiksi ”This Is Exileen”. Jos mitään, tuo kyseinen vertaus olisi hyvinkin epäreilu, sillä aikaväliä näiden kahden levyn julkaisulla on peräti yhdentoista vuoden verran. Välissä on julkaistu neljä levyä, joita tarkastellessa on helppo huomata bändin kokema muutos. Tämä onkin ”The Valleyn” mielenkiintoisin aspekti, sillä kaiken tämän muutoksen jälkeenkin bändin julkaisema materiaali on tunnistettavan Whitechapelia. Uusimmalla levyllään bändi ei välttämättä enää kokeile rajojaan, vaan enemmänkin pyrkii asettumaan paikkaan, johon on matkannut.

Asettuminen näkyy konkreettisesti sekä kappaleiden rakenteissa, että vahvemmalla yhtenäisellä punaisella linjalla kuin aiemmin. Kappaleiden yhteensoivuutta osana kokonaisuutta on selvästi harkittu, mikä on kiitettävää ottaen huomioon kappalemateriaalin eroavaisuudet. Viime levyllä ensimmäistä kertaa kuullut puhtaat laulut ovat vielä suuremmassa roolissa, ja eivät jää suurimmilta osiltaan taustakuriositeetiksi. ”Hickory Creek”-kappale sisältääkin paria taustamurahdusta lukuun ottamatta yksinomaan vokalisti Phil Bozemanin laulamista. Kaiken kaikkiaan ”The Valleysta” välittyy tunne että jos jotain on voitu virtaviivaistaa, näin on tehty, mutta tämä tuo mukanaan myös muutaman ongelman.

Yksinkertaisesta musiikista on helppo tehdä iskevää ja tarttuvaa – mistä esimerkiksi ”Black Bear” ja ”Brimstone” ovat mahtavia esimerkkejä – mutta sen on helppo vaipua yllätyksettömyyteen. Vaikka kuinka kappale tuntuukin bändin kehityksen huipulta, ”Hickory Creek” on myös juuri sen kaltainen kliseinen ”olen tyhjä nyt”-lurittelu, joita etenkin vuosituhannen vaihteen jälkeen on saatu kuulla suunnasta kuin toisesta. Levyltä löytyy toki raskaampia, bändin aiemman materiaalin suuntaisia vetoja, mutta levy ei tarjoile mitään järin mieleenpainuvaa uusilla kuuntelukerroilla. Kun olet kuullut kappaleet, olet kuullut ne. Toki materiaaliin on helpompaa kuin koskaan päästä sisään, mutta siihen on vielä helpompi kyllästyä, ja ”Hickory Creek” kiteyttää tämän levyn suurimman ongelman minulle. Tiedän levyn sanoitusten pohjautuvan Bozemanin nuoruuteen – mihin aivan mielettömän hienon kannen ”tositapahtumiin perustuva”-teksti viittaakin – mutta ainakin tässä kappaleessa on vaivuttu harmillisen vahvoihin kliseisiin. Kappaleesta löytyy myös kenties yksi käytetyimmistä ”eyes/realize/lies”-riimikolmikosta.

On kuitenkin hienoa, kuinka itseltään bändi onnistuu tästä huolimatta kuulostamaan. Suuri kiitos tästä kuuluu ehdottomasti Phil Bozemanille ja hänen nyt umpeen tikattujen korvalehtiensä lisäksi tunnusmerkiksi muodostuneelle äänelle, mutta kiitosta ansaitsee myös bändin Savage-Wade-Householder-kitaristikolmikko sekä rytmiryhmä, jossa levyllä vaikuttaa basisti Gabe Crispin lisäksi entisenä Animals As Leaders-jäsenenä tunnettu Navene Koperweis, joka on myös ollut mukana tuottamassa levyä. Koperweisin ekspressiivinen rummutus on hienoa seurattavaa, vaikka levyn materiaali ei toki maailman teknisintä ole. Parhaimmillaan materiaali jytisee mahtavasti, vaikka en vieläkään ole täysin varma mikä virka bändin kolmella kitaristilla on.

Kaiken kaikkiaan ”The Valley” on hyvin toimiva peruslevy, eikä sen suurempaa. Whitechapel ei toki olekaan parilla viimeisellä levyllään pyrkinyt megalomaanisiin progesuuruuksiin, vaan pääajatuksena on tuntunut olevan mahdollisimman iskevä ja virtaviivainen paketti. ”The Valley” kärsii kuitenkin ajoittain liiankin suuresta virtaviivaistamisesta, mikä on harmi, sillä ajoittain materiaali on hyvinkin mieleenpainuvaa. Etenkin levyn avaava ”When A Demon Defiles A Witch” sekä sitä seuraava ”Forgiveness Is Weakness” sisältävät kumpikin mahtavan koukuttavia hetkiä, jotka toimisivat etenkin liveolosuhteissa – harmi, että bändi ei saavuta tätä levyn aikana kuin kourallisen kertoja.

6½/10

Kappalelista:
1. When A Demon Defiles A Witch
2. Forgiveness is Weakness
3. Brimstone
4. Hickory Creek
5. Black Bear
6. We Are One
7. The Other Side
8. The Third Depth
9. Lovelace
10. Doom Woods

Teksti: Thomas Frankton