Yngwie Malmsteenin paluu juurille: arvostelussa ”Parabellum”

Ruotsin kitaramessias ja omanarvontunnon raskasmetallijättiläinen Yngwie Malmsteen (syntymänimeltään Lars Johan Yngve Lannerbäck) läjäyttää pöytään vuosikymmenien kokemuksen aateloimana uuden levynsä ”Parabellum”, joka julkaistaan 23.7. Albumi on jo Malmsteenin kahdeskymmenestoinen studiosellainen. Musiikilliselle uralle nuori Yngve astui ensimmäisen kerran jo kymmenvuotiaana, jolloin hän perusti bändin Track on Earth. Tuolloin ei urotekoja tulevan kitarasankarin saappaissa vielä tehty, mutta nyt jo kunnioitettavaan 58 vuoden ikään ehtinyt Malmsteen on levyttävän uransa aikana ehtinyt tiluttaa maailmalle kokoelmalevyt ja livetallenteet mukaan laskien yhteensä 33 pitkäsoittoa. Ensimmäisen ollen vuoden 1984 ”Rising Force” ja viimeisin käsiteltävänä oleva ”Parabellum”, joka tuskin kuitenkaan jää miehen viimeiseksi.

Levyn ensimmäinen kappale ”Wolves at the Door” alkaa tiukalla neoklassisella kitarajuoksutuksella, joka pian saa seurakseen tuplabasarijytkeen. Homma toimii tehokkaana aikakoneena, joka kuljettaa kuulijan vuosien taakse. Biisin puolivälissä ammennetaan tunnelma ja sävelet sumeilematta klassisen musiikin aarrearkusta, kuten herra Malmsteenille niin luonteenomaista on. Soolo on pitkä ja polveileva, kunnes kappale töksähtää kananlennon lailla loppuun. Levyn kakkosbiisi ”Presto Vivace in C Minor” on varsinainen taitojen esittely ja instrumentaali. Teknisestä loisteliaisuudestaan huolimatta kappale on tyhjänpäiväinen, vaikka kuunnellessa taidenautinnon ylenpalttisuudesta hiki tuleekin.

”Relentless Fury” luottaa pitkälti perusjunttaukseen. Biisi luiskahtaa turhan helposti toisesta korvasta sisään ja toisesta välittömästi ulos. Asiaa ei auta peruslöpinää ja kliseitä pursuavat sanoitukset. Yngwie yllättää tavallista lyhyemmillä soolo-osuuksillaan, vaikkakin kappaleen viimeinen vingutus yltääkin jo tutummille mittaluvuille. Albumin nimikappaleessa ”(Si Vis Pacem) Parabellum” kitarasooloa riittää alusta loppuun. Intrumentaalibiisi on yhtä sooloa ensitahdeista viimeisiin saakka. Osat uhkaavat toistua tylsyyteen asti, kunnes puolivälin nokkela rytmilajinvaihdos pelastaa tilanteen. Kappaleen paketoi valmiiksi lopun paluu alun rytmimaailmaan ja teemoihin. ”Eternal Bliss”– biisin avaa mainio moniääninen laulu. Kappale on muutoin turhan pitkäksi venytetty slovari, joka ei kotioloissa innosta kaivamaan sytkäreitä esiin.

Levyn seuraava instrumentaali ”Toccata” on lyhyt ja äkäinen veto, jossa sähköklassinen kitara kirmaa kuin viimeistä päivää ja bändi tykittää taustalla henkensä hädässä. Meininki on hengästyttävää ja tehokasta. Myös seuraava biisi on intrumentaali. ”God Particle” on ehkä levyn vähiten riemastuttava tekele, joka ei kankeudessaan ja mitättömyydessään tarjoa varsinaisesti mitään mieleen jäävää. Pitkä ja sekava intro toistuu kappaleen loppupuolella ja myös päättää koko luikutuksen. ”Magic Bullet” flirttailee Iron Maiden– kitaravaikutteilla. Kappale on lyhyehkö ja sisällöltään ohuensorttien, eikä mitenkään yllättäen, jälleen yksi instrumentaalihurjastelu kaikkiaan levyn kuudesta sellaisesta.

”(Fight) The Good Fight” nousee levykokonaisuuden parhaaksi rykäisyksi. Laulumelodia on toimiva ja erottuu edukseen muiden neljän lauletun biisin joukosta. Pahaa sanaa ei myöskään saata sanoa itse toteutuksesta kitaratilutuksine kaikkineen. ”Parabellum”- albumin viimeinen kappale ”Sea of Tranquility” lähtee liikkeelle cembalosoundisella kitaralla. Biisi on levyn pisin ja maustettu näppärillä rytmivaihdoksilla. Touhu on myös toteutettu pieteetillä, vaikka varsinainen huipennuksenomaisuus jääkin vedosta ikävästi puuttumaan. Sitä kun kuitenkin odottaa kokonaisuuden päättävältä viisulta. Nimestään huolimatta meno on suorastaan raivokkaan villiä ja viimeisen yllätyksen Yngwie tarjoilee päättäessään kappaleen feidiin.

Vaikka ”Parabellum”- levyn biisit ovatkin pitkälti veistetty samasta puusta ja yletön taitojen esittely sananmukaisesti yletöntä, niin siitä huolimatta kuuntelukokemus kokonaisuutena on virkistävä. Aika ajoin on ilo antaa korvan levätä pätevässä vanhan liiton meiningissä ja heittää uusin seinäkalenteri nurkkaan. Monelle lähes päättymättömät kitarasoolot ja tekninen ylivertaisuus ovat juuri se nimenomainen pointti Malmsteenin tuotannossa. Allekirjoittanutta ne albumin puolivälin tienoilla alkoivat jo väsyttämään, mutta makuja on monia ja niihin Yngwie vastaa. Hra. Malmsteenin musiikista löytyy tarvittava yty ja vimma edelleen. Näin kymmenien vuosien jälkeenkin.

7/10

Kappalelistaus:

1. Wolves at the Door
2. Presto Vivace in C Minor
3. Relentless Fury
4. (Si Vis Pacem) Parabellum
5. Eternal Bliss
6. Toccata
7. God Particle
8. Magic Bullet
9. (Fight) The Good Fight
10. Sea of Tranquility