Suunnilleen vuosi sitten törmäsin sattumien kautta islantilaiseen indie-bändiin, joka kantaa nimeä Agent Fresco. Silloin en vielä tiennyt, että kuulemani “Dark Water” oli ensimmäinen singlelohkaisu tulevalta levyltä. Kansikuvien samankaltaisuudesta kuvittelin sen olleen ylijäämä bändin edelliseltä levyltä “A Long Time Listening”. Nyt “Destrierin” nähtyä päivänvalon huomaan olleeni väärässä.

Päätin ottaa uuden, elokuun alussa julkaistun levyn arvosteluun, koska bändistä ei Suomessa juurikaan puhuta. Enkä voi jättää näin lupaavaa orkesteria vaille suurempaa huomiota. “Destrier” puhuttelee jo kansikuvallaan, ja pehmeästi käynnistyvä “Let Them See Us” toimii täydellisenä avauksena levylle. Vokalisti Arnór Danin ääni on hetkittäin hyvinkin pehmeä ja yltää jopa riipivän korkeaan falsettiin. Kylmät väreet kulkevat pitkin niskaa väistämättä.

Seuraavana kuultava “Dark Waters” tuntuu minulle jopa vierailulta menneeseen, sillä kyseessä on edelleen ensimmäinen biisi, jonka bändiltä olen koskaan kuullut. Biisi on monisäikeinen ja pakottaa kuulijansa keskittymään. Tämä onkin Agent Frescon suurimpia vahvuuksia. Bändi on musiikissaan niin vahvasti läsnä, että kuuntelijan on suorastaan hengitettävä musiikkia samaan tahtiin.

Bändin musiikki on kauttaaltaan pohjoismaalaisen melankolista. Tietynlaisia yhtymäkohtia löytää toiseen islantilaiseen Sigúr Rosiin, mutta esimerkiksi levyn nimikkokappale “Destrier” ui huomattavasti synkemmissä vesissä ja on hetkittäin särökitaroineen jo melko lähellä metallistakin soundia. Tätä seuraa levyn kolmas sinkkulohkaisu “Wait For Me”. Se on edeltäjänsä vastakohta ollessaan jopa konesoundinen ja raikas, mutta duurisäveliä ei silti päästä kuulemaan.

Biisit levyllä ovat pitkään tunnelmointiin tottuneelle hämmästyttävän lyhyitä yltäessään noin kolmen minuutin keskipituuteen ja tuntuvat joskus loppuvan jopa kesken. Toisaalta tarkemmin ajateltuna tämänkin voi nähdä tyylikeinona ja tapana herättää huomiota, sillä osa biiseistä, kuten “Howls”, myös alkaa yhtä yllättäen. Tämä kappale yllättää myös viuluilla. Samankaltaisia yhtäkkisiä tarttumapintoja on läpi koko levyn. Eli jos keskittyminen hetkeksi herpaantuukin, se otetaan varsin nopeasti haltuun uudestaan. Lisäksi biisin kertosäe on levyn tarttuvimpia, joten siitä uskaltaa odottaa mahdollisesti vielä seuraavaa sinkkulohkaisua.

Levyn toisena julkaistu sinkkubiisi “See Hell” on singleksi varsin epätyypillinen, koska korvapurukumia ei ole havaittavissa. Biisi on kauttaaltaan kiehtovaa sävelkulkua ja kiinnostusta herättävää lyriikkaa – näitä joko vuorotellen tai sekoitettuna. Biisi on hetkittäin suorastaan hypnoottinen, ja itsekin kokee haluavansa katsoa kohti helvettiä, jos siellä vaikka olisikin näin kaunista.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Biisilista venyy jopa neljääntoista kappaleeseen, mikä on vajaan tunnin albumiksi melko paljon. Missään vaiheessa ei pääse tuntemaan, että olisi kyllästynyt, sillä vaihtelua biisien välillä on runsaasti ja pituudetkin ovat sen verran eri sarjaa pitkin levyä, ettei tasapaksuudesta pääse syyttämään kukaan. Jopa biisien sisäisesti löytyy vaihtelua balladeista särökitaroihin. Osa biiseistä on taas nivoutunut toisiinsa yhteen sulautettujen sävelkulkujen muodossa. Osa tuntuu olevan paikallaan vain rikkomassa hetki sitten muodostettua kaavaa. Tällainen jälkimmäisenä mainittu kontrasti on erityisen selvä, kun siirrytään “Angstista” “Death Rattleen”. “Angst” on lyhyt, ytimekäs ja aggressiivinen, siinä missä “Death Rattle” on hidas, rauhallinen ja viipyilevä.

Levyn päättävä “Mono No Aware” on hypnoottisuudessaan jo varteenotettava kilpailija mille tahansa progressiiviselle orkesterille. Kappale kasvaa hiljalleen tunnelmallisesta instrumentaalista kohti tunteisiin menevää lyriikkaa ja jälleen akustiseen pianoinstrumentaaliin, joka jälleen lähtee kohti taivaita. Tällaista musiikkia kuunnellessaan ihminen uskoo olevansa lähellä jotain kauneuden syvintä olemusta.

Hyvin harvoin koen pakottavaa tarvetta jakaa kuuntelemaani musiikkia ympäröivälle maailmalle, mutta Agent Frescon tapauksessa tunnen, että maailma menettäisi liian paljon jättäessään tämän kuulematta. Erityisesti melankolisen indien ystäville tämä on levy, joka tänä vuonna kannattaa katsastaa.

9/10

Kappalelista:

1. Let Them See Us
2. Dark Water
3. Pyre
4. Destrier
5. Wait For Me
6. Howls
7. The Autumn Red
8. Citadel
9. See Hell
10. Let Fall The Curtain
11. Bemoan
12. Angst
13. Death Rattle
14. Mono No Aware

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Teksti: Nina Hurme