Amorphis – “Under The Red Cloud” kappale kappaleelta
Suomalainen raskaan musiikin elävä legenda Amorphis on syyskuun alussa julkaisemassa 12. albumiaan ”Under The Red Cloud”. Vastikään yhtye kiersi niin ulkomailla kuin Suomessakin 20 vuotta sitten ilmestynyttä ”Tales From The Thousand Lakes” -klassikkolevyään juhlien. Nyt on kuitenkin jälleen aika kääntää katse kohti tulevaa, niin mukavaa kuin menneiden muistelu joskus onkin. Kaaoszine sai ”Under The Red Cloudin” ennakkoon kuunneltavaksi, ja alta voit lukea kappale kappaleelta, millainen levy on kyseessä.
1. ”Under The Red Cloud”
Levyllä soittavan bändin tunnistaa heti ensisävelistä. Avausraita ei tarjoile kuulijalle vielä mitään kovin mullistavaa, mutta perushyvän, keskitempoisen Amorphis-biisin kylläkin. Tomi Joutsen laulaa vuoroin puhtaasti ja vuoroin murisee, kuten on totuttu. Avausraidasta jää vielä hieman odottavainen olo, mutta…
Mainos päättyy
2. ”The Four Wise Ones”
…kakkosraidassa mennään heti asiaan ja vakuuttavasti mennäänkin! ”The Four Wise Ones” on yksi levyn raskaimmista vedoista, jossa ei kuulla nuottiakaan Joutsenen puhdasta laulua. Myös kaksi albumin kolmesta vierailija-artistista esitellään ensimmäistä kertaa: Trees Of Eternityn laulaja Aleah Stanbridge sekä Eluveitien päävokalisti Chrigel Glanzmann, joka tällä visiitillä keskittyy pillipiiparointiin. Molempien osuuksille pysähtyy höristelemään korviaan, mutta kuten sain huomata, pääsevät molemmat vasta tuonnempana kunnolla esiin.
3. ”Bad Blood”
Mainos päättyy
“Bad Blood” on kitaravetoinen, vahvoilla synamelodioilla ryyditetty ralli, jossa liidetään sekä korkealla että matalalla. Joutsenen puhtaat vokaalit kertosäkeessä ehkä jopa vähän tylsistyttävät muuten särmikästä biisiä, mutta tätä kitarointia on ilo kuunnella.
4. ”The Skull”
Ja taas suoraan asiaan, hyvä! Nelosraita pistää aavistuksen verran progerockimman vaihteen silmään. Ennen kuin ehdin edes tajuta kaipaavani biisiin lisää tempoa, sitä nostetaan kysymättä. Kiihdyttely on kuitenkin hillittyä, ja kokonaisuus jää melko verkkaiseksi. Jammailevassa väliosassa pysähdyn ensi kertaa miettimään, että tuleepa vahvasti mieleen ”Elegy”-albumi (1996).
5. ”Death Of A King”
Mainos päättyy
Sinkkulohkaisut harvoin ovat levyjen kiinnostavinta antia, mutta “Death Of A King” on. Paitsi että se jää kunnon sinkkubiisin tavoin pyörimään päähän päiväkausiksi, siinä on myös sangen kiehtova itämainen tunnelma ja muitakin hauskoja koukkuja. Mukaan mahtuu myös vierailijoita: ex-Opeth-rumpali Martin Lopez, joka häärää perkussioiden takana, sekä jo edellä mainittu Glanzmann. Miekkosten panostukset ovat ”Death Of A Kingissä” täydellisessä balanssissa muiden instrumenttien kanssa. Saatetekstin mukaan myös Stanbridgen vokaaleja pitäisi olla mukana, mutta itse en niistä kyllä mitenkään saanut kiinni?
6. ”Sacrifice”
Jos minulta kysyttäisiin, niin tässä olisi seuraava sinkkulohkaisu.* Kutosraita kulkee miellyttävästi eteenpäin vetävän melodian siivittämänä ja saa jalan naputtamaan lattiaa kuin varkain – sangen toimiva rokkiveisu siis. Loppupuolella kitarasooloilun jälkeen huokailee jälleen Stanbridge, jonka viehättävä ääni jää vieläkin auttamattomasti jalkoihin.
* Päivitetty ”Sacrifice”-singlen ilmestymisen jälkeen: Ja niinhän siinä kävi. Allekirjoittaneessa on selvästi meedion vikaa!
7. ”Dark Path”
Metsäretkelle lähdetään keveänpuoleisissa tunnelmissa, mutta reilun puolen minuutin jälkeen metsä alkaa tihentyä ympärillä ja polku synkkenee. ”Dark Pathissa” yhdistellään keveän melodisia sekä säröisen raskaampia elementtejä keskenään taidokkaaksi sekoitukseksi. Hyvin amorphismainen kertosäe pitää osaltaan huolen siitä, ettei punainen lanka katoa näköpiiristä liian pitkäksi aikaa.
8. ”Enemy At The Gates”
Kolmanneksi viimeinen kappale enteilee lopun aikoja parillakin eri tasolla. Sen lisäksi, että levy lähestyy loppuaan, myös biisin sisällä tunnelma on pahaenteisen odottavainen. Kappaletta voisikin kuvitella jammailtavan jonkin linnoituksen muurilla kaukaisuuteen tuijotellen ja vihollista odotellen. Jälleen kerran mieleen tulee niin kitaroista kuin Hammond-soundeistakin 70-luvun progressiivinen rock, josta Amorphis on toki ammentanut musiikkinsa jo pitkän aikaa mutta onnistuu kerta toisensa jälkeen tuomaan tätä esille tuoreella tavalla.
9. ”Tree Of Ages”
Chrigel Glanzmann huiluineen määrää tahdin toiseksi viimeisessä kappaleessa. Kahden edellisen moneen suuntaan lonkeroitansa kurkottelevan biisin jälkeen ”Tree Of Ages” on suoraviivaisempi ralli, jossa on roppakaupalla positiivista folkkifiilistä. Haistan takuuvarman live-hitin, koska tämä jos mikä pistää tanssittamaan!
10. ”White Night”
Sitten onkin aika rauhoittua viimeisen biisin äärellä. Tässä Aleah Stanbridgen eteerinen ääni pääsee vihdoinkin kunnolla oikeuksiinsa, kun leidi on saanut laulettavakseen kokonaisia säkeistöjä. ”White Night” sopii lopetusraidaksi, koska siinä yhdistellään elementtejä, joita on kuultu jo aiemmissa biiseissä: siinä vuorottelevat väkevämmät ja herkemmät voimat mm. ”Death Of A Kingistä” tutun äänimaiseman luodessa salamyhkäistä tunnelmaa. Päätöskappale on kuin myöhäiskesän pilvinen päivä, jossa ukkosen jyrähdykset ja pilvien läpi utuisesti suodattuva auringonpaiste vuorottelevat.
Yhteenveto on helppo aloittaa miinuspuolista, koska niitä ei juurikaan ole. Oikeastaan ainoa asia, joka jäi suuremmassa määrin kaihertamaan, on viimeistely, jonka olisi voinut lähes puolessa levyn kappaleista tehdä huolellisemmin eikä lopettaa niin monia biiseistä kuin seinään. Albumin rakenne sen sijaan on kokonaisuutena onnistunut: paketti alkaa kuulijaystävällisesti (eli sopivan helposti) ja etenee tasapainoisesti nousujen ja laskujen kautta eleganttiin lopetukseensa. Levyllä ei tunnu olevan yhtään täytebiisiä, vaan jokainen kappale löytää oman paikkansa. On päivänselvää, että taidokas melodioiden kehittely ja käyttö on edelleen Amorphiksen ”juttu”, josta kuulijat sen tunnistavat ja jota myös allekirjoittanut jaksaa edelleen arvostaa.
Miten ”Under The Red Cloud” suhteutuu yhtyeen aiempaan tuotantoon? Se on selkeästi jatkumoa edeltäjälleen ”Circlelle” (2013) monella tapaa, mutta uutukaiselta löytyy myös vinkkauksia menneeseen, erityisesti ”Elegy”-levyn suuntaan, kuten jo aiemmin mainitsin. Amorphiksen riveissä varmasti tiedetään tarkalleen sekä kunkin yksilölliset että bändin yhteiset vahvuudet ja se, mihin suuntaan hommaa halutaan viedä musiikillisesti, mikä kuuluu albumilla raikkaana ja itsevarmana ulosantina.
Edelleen silloin tällöin kuulee Tomi Joutsenesta puhuttavan ”Amorphiksen uutena laulajana”, mikä alkaa käydä hieman huvittavaksi. Bändi kun on levyttänyt katsontatavasta riippuen Joutsenen kanssa jo kuusi tai seitsemän levyä, mikä on puolet sen koko tuotannosta. Yhtyeen ura ja levytykset voidaan kieltämättä selkeästi jakaa aikoihin ennen ja jälkeen Joutsenen, koska bändi löysi uuden suunnan vokalistin vaihtumisen myötä. Mielestäni myös Joutsenen aikainen tuotanto voidaan jakaa kahteen osaan. ”Eclipsestä” ”The Beginning Of Timesiin” uitiin enemmän tai vähemmän samoissa vesissä, kun taas ”Circlellä” ja nyt ”Under The Red Cloudilla” paatin kurssia on jälleen käännetty hintsusti eri suuntaan.
Ei se ole mikään ihme, ettei Amorphiksen suosio osoita laantumisen merkkejä; harva pystyy tällaiseen laatuun.
9/10
Kappalelista:
01. Under The Red Cloud
02. The Four Wise Ones
03. Bad Blood
04. The Skull
05. Death Of A King
06. Sacrifice
07. Dark Path
08. Enemy At The Gates
09. Tree Of Ages
10. White Night
Bonus tracks (digipak & 2LP):
11. Come The Spring
12. Winter’s Sleep
Amorphis Facebookissa
Amorphiksen kotisivut
Kirjoittanut: Anna-Leena Harinen