Arkistojen helmet: Judas Priest – Sad Wings of Destiny (1976)
Kuten olen jo aikaisemmin maininnut, mielestäni ensimmäisen heavy metal -levyn titteli kuuluu Judas Priestin toiselle levylle ”Sad Wings of Destiny”. Vaikka kaikki tällä palstalla tähän mennessä esitellyt levyt ovat olleet osaltaan tärkeitä metallin synnylle ja kehitykselle lyhyemmällä tai pidemmällä perspektiivillä, vasta Judas Priest yhdisteli osaset oikein. Mielestäni tähän on kolme tärkeää syytä:
1. ”Sad Wings of Destiny” on levynä mestariteos: se on sävellysten laadun, muusikkojen ammattitaitoisuuden ja monipuolisuuden oikeassa leikkauspisteessä, jossa kokonaisuus on samaan aikaan kuuntelua vuosikymmeniä kestävä sekä välittömästi koukuttava. Kertakäyttöinen levy ei voi muodostaa pohjaa kokonaiselle genrelle.
2. ”Sad Wings of Destiny” on riittävän laajasti tunnettu. Vaikka välittömästi ilmestymisensä jälkeen se talloontui punk rockin jalkoihin, sen suosio kesti pidempään kuin monien ensivaiheen punk-levytysten ja jatkoi kumuloitumistaan. Muun muassa Iron Maidenin Steve Harris on sanonut ”Sad Wings of Destinyn” olleen hänelle yksi tärkeimpiä levytyksiä oman yhtyeensä alkuaikoina. Mikään levy, joka jää pienen piirin hipsterimäiseksi diggailuksi, ei voi muodostaa pohjaa kokonaiselle globaalille musiikkigenrelle.
Mainos päättyy
3. ”Sad Wings of Destiny” kuulostaa vain ja ainoastaan heavy metalilta. Tämä on pointeistani kaikkein tärkein, sillä vaikka on totta, että Black Sabbath kirjoitti joukon raskaimpia riffejä koskaan ja oli osaltaan kiistattoman tärkeä osa metallin syntyä ja kehitystä, jokaisella ”Sabotageen” (1975) asti julkaistulla levyllä on joko yksittäinen kappale tai laajempi musiikillinen teema, joka ei kuulosta nykyään enää kovin ”metalliselta”. En tarkoita sitä, että Black Sabbathin merkitys olisi olematon tai että se olisi Judas Priestiä huonompi – pois se minusta! – vaan että Black Sabbathin, Led Zeppelinin ja Deep Purplen kaltaiset yhtyeet toivat kukin oman lisänsä heavy metalin (jos tällainen besserwisserimäinen tieteellinen termi sallitaan) geenipooliin. Voisikin ajatella Judas Priestin synnyttäneen sen sikiön, jonka yllä mainitut pioneerit siittivät. Mielestäni minkään levyn, joka kuulostaa joltakin muulta kuin genreltä, jonka sen katsotaan synnyttäneen, ei sovi kuulostaa muulta kuin synnyttämän genrensä edustajalta.
Olen tämän palstan aikana valitellut, kuinka jotkin levyt kuulostavat turhan paljon oman aikansa tuotteilta – erityisesti Led Zeppelinin ”IV” (1971) on tällainen levy. Ne puheet voidaan sivuuttaa tällä kertaa täysin, sillä ”Sad Wings of Destiny” kuulostaa edelleen aivan käsittämättömän tuoreelta ja oivaltavalta, kaikilla tavoilla. Sen kappaleet elävät, hengittävät, jättävät tilaa mielikuvitukselle, saavat aikaan juuri riittävän voimakkaan tunnereaktion olematta imeliä ja pateettisia, ja kaiken selkärankana on kappalemateriaali, joka on niin vahvaa, että se kykeni synnyttämään musiikkigenren. Glenn Tiptonin ja K. K. Downingin kitaratyöskentely inspiroi tuhansia – jopa miljoonia! – aloittelevia kitaristeja paneutumaan tiukan riffittelyn ja sooloilun maailmoihin, ja Rob Halford asetti mittatikun kaikille tuleville, korkeuksia kurotteleville metallisolisteille.
Jokaisella on omat suosikkiraitansa ”Sad Wings of Destinyltä”, mutta uskon kaikkien olevan samaa mieltä, että yhä yhtyeen keikkasettiin kuuluvat ”Victim of Changes” ja ”The Ripper” ovat laatuesimerkkejä heavy metalin synnystä: molemmissa on rouhea riffi, mahtavia koukkuja, Halfordin huikeaa tulkintaa, ja ne ovat, sanalla sanoen, mestariteoksia. Minulle koko levyn kohokohta ei kuitenkaan ole kumpikaan näistä vaan ”Tyrant” ja erityisesti sen häkellyttävän huikea C-osa (noin 1 min 20 sec kohdasta eteenpäin).
Mainos päättyy
Toisinaan tulen ajatelleeksi, että mikään yhtye, joka tekee kengännauhabudjetilla näin kovan levyn ja saa sillä kriitikkojen ylistyksen – unohtamatta kokonaisen musiikkigenren synnyttämistä – ei pysty luomaan toista samanlaista mestariteosta. Sitten muistan, että ai niin, tämähän on Judas Priest, ainoa bändi joka esiintyy tällä palstalla kolme kertaa.
Kirjoittanut: Aleksi Peura