Behemoth – The Satanist

Kirjoittanut Rudi Peltonen - 4.2.2014

Tässä tulee Puolan lahja maailmalle – kumarra Behemothin edessä ja tunne Nergalin ja kumppaneiden valtikka lävistettynä mitättömän ruumiisi läpi helmikuun synkimpinä hetkinä. Sanoma on enemmän kuin päivänselvä, ”The Satanist” ei jätä arvailun varaan, mihin bändi linjansa vetää ja mille ylistyssanoma kohdentuu. Viitisen vuotta on kulunut ”Evangelion”-levyn julkaisusta; mielenkiintoisia tapahtumia on tänä aikana tapahtunut ja lisää tulee varmasti tapahtumaan promootion merkeissä. Jos satut menemään Nummirockiin juhannuksena, saatat kuulla satanistien ilosanomaa!

Behemoth alkaa olla jo sen verran iso instituutio, että monilta se on kulttistatuksen saanut. Puolalainen äärimetalli on saanut valtavan suosion maailmalla sellaisten bändien kuin Decapitated, Vader ja Hate myötä; näistä Behemoth taitaa ylivoimaisesti olla suurin ja vaikutusvaltaisin. Nergalin eli Adam Darskin aloittama projekti on jo vuodesta 1991 asti ollut erittäin suuri black metal -vaikuttaja kotimaassaan, mutta suurempaa levikkiä yhtye on saanut vasta 2000-luvun aikana tyylisuunnan muututtua blackened death metalin suuntaan. Vuodesta 2004 (jolloin myös ”Demigod” julkaistiin) yhtyeen muu voima on ollut muotoa rumpali Inferno, basisti Orion ja toinen kitaristi Seth, jotka ovat ansioituneet mm. murskaavan live-toiminnan sanansaattajina, mikä on muutenkin yhtyeen suurin vahvuus mahtavien julkaisujen ohella. Kurwa!

”The Satanist” pohjautuu laulajakitaristi Darskin leukemiaprosessin jälkipuintiin ja sen tuomiin aatoksiin ihmisen ja henkimaailman symbioosista, josta lopulta tuli oikein näyttävä audiotallenne täynnä jumalanpilkkauksia ja erinäisiä vertauskuvia raamatullisista teksteistä. Sanaansa saattava yhtye nostaa lippunsa entistä korkeammalle filosofisella puolella, mutta myös sävellystyöhön on inspiraatiota vuodatettu (mistä voi alempaa lukea lisää). Näyttäviä kansitaiteita on ajan saatossa tullut monta uniikkia kappaletta, tällä kertaa venäläinen symbolisti Denis Forkas on saanut ikuistaa levyn kannen, johon on myös käytetty pääsäveltäjä Nergalin omaa verta. Nyt maistiaiset ja yksityiskohdat saavat sekoittua kokonaisuuden tutkimiseen.

Levy pärähtää käyntiin jo aiemmin julkaistulla näyttävällä musiikkivideobiisillä ”Blow Your Trumpets Gabriel”, jonka ensisanoissa Nergal ilmoittaa nähneensä Neitsyen ”rönttösen” lapsentekoprosessissa käärmeen myötätukemana. Ritualistinen audiovisuaalisuus toimii levyn aloituskappaleena kummallisen hyvin, ja tämä on levyn vahvimpia kortteja. Demonivokaalit räkäisevät paholaisia naamalle kuin siemennestettä, äänimaailma on raskaan kolkko ja sävellystyö on ”Evangelioniin” verrattuna aavistuksen kokeilevampaa (”bassosoolo”!) muistuttaen vähän viimeistä lopetuskappaletta ”Lucifer”. Nivoutuvaa yhteensattumaa?

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Furor Divinius” alkaa perinteisemmällä black metal -paahdolla mutta vaihtuu lievästi sumerialaishenkiseen, lead-kitarapitoiseen antiin melko nopeasti (tietenkään unohtamatta yhtyeelle ominaista, epäinhimillisen nopeaa blast beat -paahtoa, josta ei voi olla pitämättä). Kolme minuuttia meneekin sulavasti taitavalla tunnelmoinnilla, kappale on hyvä referenssiraita koherentille ja tuoreelle sävellystyölle, kuulostaen silti yhtyeeltä itseltään. Ehdottomasti levyn toiseksi parhain ralli.

Seuraavat kappaleet ”Messe Noire” ja lyriikkavideokappale ”Ora Pro Nobis Lucifer” julistavat Saatanan ilosanomaa aggressiivisilla näkökannoilla, kitaravetoisilla kuvioilla ja sooloiluilla. Kappaleet sisältävät paljon lyyristä pohdintaa ja edustavat melko tasapaksua kappalerakennekäytöstä, mutta eivät välttämättä avaudu kuulijalle Behemoth-kategoriassa ihan ensi kuulemalla.

Allekirjoittaneen suosikkikappale ”Amen” on armoton ja tälle yhtyeelle tyypillinen ralli, joka tuo välillä mieleen edellisen levyn ”Alas, Lord Is Upon Me” -tekeleen tai melkeinpä minkä vain ”Evangelion”-mätön. Viimeistään tässä kappaleessa sisällä asuva fanipoika herää henkiin eikä meinaa pysyä perässä tässä kaoottisessa murskauksessa. Pienen hengähdystauon jälkeen hakataan jälleen kerran aivot pihalle ja syöstään perkeleet suusta taustakuorojen siivittämänä. Horns up!

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Nimikkokappale ”The Satanist” alkaa ambienttisella ja rauhallisella fiilistelyllä ollen täten levyn peruskomppivetoisin kappale. Äänimaailma on vangitseva, mutta samalla omituisen huojentava. Lopussa pistetään viides vaihde päälle ja käydään soolokitaroilla sotaa pateettista jumalaa vastaan. Ihan kuin Jerikon muurit murtuisivat jälleen kerran.

”Ben Sahar” tuo mieleen israelilaisen jalkapallohyökkääjän, mutta nyt taidetaan uida syvemmissä kapinan vesissä. Myös tämä kappale on rauhallinen, ja ”triolibläkkis” olisi adjektiivi näin huippumuusikoiden kesken. Taas kerran kitaroilla luodaan mielenkiintoisia äänivalleja basson edelleen kolistessa tukevasti vieressä.

Tämäkään ei voi olla autenttinen Behemoth-teos ilman pakollista ”Ov”-liiteettä, joten: ”In The Absence Ov Light”! Jälleen nopea kappale, jossa jo yhden minuutin jälkeen tapahtuu kummia ja alkaa akustinen välikohta puolankielisellä pölinällä varustettuna. Mättö alkaa onneksi tämän jälkeen, kunnes tunnelmoidaan taas erittäin hurjasti.

”O father O Satan O Sun!”, levyn viimeinen ja pisin kappale saatanoi viimeisetkin rippeet kuulijasta eeppisillä äänivalleilla ja kuorosovituksilla. ADHD-potilaat pettyvät jälleen, koska kyseessä on taas rauhallinen kappale eikä sellainen kuin ”The Apostasy”-levyn sekopäinen lopetuskappale ”Christgrinding Avenue”. Kappale jättää kohtaajan tilaan, jossa on vain mielen maailma.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Mitä helvettiä minä juuri kuulinkaan? Oliko tämä edes Behemoth-albumi? Voi kyllä, vain entistä vahvempana kuin ennen. Useamman kuuntelukerran jälkeen avautuu kokonaisvaltainen ja pahaenteinen eepos, jossa sielua rienataan veitsenterävästi. Äänimaailma on elävä, mutta silti kokeellinen ja runsas. Vaikka kyseessä ei olekaan silkkaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, on kokonaisvaltaisuus levyn suurin valttikortti. Käsittelyssä on kuin tarina, joka ei päästä irti – se kiroaa sinut ja kuuloelimesi.

Sävellystyön kokeellisuus on ehdottoman upeaa ja tervetullutta. Nergalilla on ollut selkeästi aikaa avata omaa sielunmaisemaansa musikaaliseen formaattiin yhdessä Sethin kanssa. Kitararaitoja on enemmän kuin lukuisia, ja ne aiheuttavat soinnillaan erittäin kylmiä värähtelyjä kehossa. Myös kitarasoolot ovat piristävä lisä, vaikka eivät suurinta teknistä taidonnäytettä edustakaan. Maailmanloppua tukevia keyboard- ja kuorosovituksia on enemmän kuin aikaisemmin.

Erittäin suuri hatunnosto tulee Orionin bassotyöskentelystä. Monesti taajuuspölyksi jäänyt bassoääni on hyvin pinnalla ja kolisee yhtä miehekkäästi kuin joissain yhtyeen live-pätkissä internetin hämärillä kujilla. Bassokuviot eivät orjamaisesti tottele kitararaitoja ja aikaa jää myös bassokitaran yksinsoitolle. Peukkua ylös tästä.

Ilmeisesti umpilisäkeleikkauksesta toipunut rumpali Inferno pamauttaa menemään yhtä vahvalla tavalla kuin edellisillä levyillä. Rumpusoundi hengittää entistä paremmin ja nopeimmistakin blast beat -osuuksista saa selkeän ja erottelevan kuvan. Inferno ei petä, vaan on yhtyeen kantava transsin aiheuttaja.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Odotukset uusien kappaleiden live-kunnosta ovat yllättäen suuret, bändi tulee vangitsemaan kuulijan entistä uudemmalla tavalla vanhaa (ja erittäin toimivaa) kontekstia ja lava-asustusta hyväksi käyttäen. Suosittelen pyörittämään levyä medialaitteessa useampaan kertaan, koska ensimmäinen kuuntelukerta on jo mainitusti vaikeasti avattavissa. Tämä toisaalta kokeilee myös hyvällä tavalla kuuntelijakuntaa, joka on kannattanut yhtyettä kaikista tyylivaihdoksista huolimatta. Suurin huolenaihe tietenkin on, kasvattaakohan Adam Darski taas hiuksensa pitempään kuntoon.

Toivottavasti yhtye nyt selviää ilman pysäyttäviä vastoinkäymisiä ja saa antinsa levitettyä maailman jokaiseen syöveriin särmikkäällä raivolla. Positiivista on, että tästä onneksi voimme päätellä Nergalin olevan kuolematon, koska edes syöpä ei häntä murtanut. Olkoot Behemoth siis ikuinen. Ave Sathanas! Hail Behemoth!