Copenhell – lähes täydellinen kaupunkifestari

Ensikertalaisena täytyy heti todeta, että juhannuksena juhlittu Copenhell osoittautui aivan huikeaksi festariksi. Kaikki oli järjestetty helvetti-teemaa kunnioittaen alueen somistuksesta opaskyltteihin sekä ruokakojuihin asti, ja olipa sääkin varsin osuva helvetin kuumine jaksoineen ja mahtavine ukkosmyrskyineen. Parasta Copenhellissä oli kuitenkin rento tunnelma ja alueen kompakti koko.

Torstai:

Valitettavasti ensimmäisenä päivänä jäi bändi jos toinenkin näkemättä. Alueelle päästyäni Blind Guardian oli jo hyvässä vauhdissa Hades-lavalla, jonka edustalla festivaalin luonne kävi nopeasti selväksi. Pitti pyöri, crowdsurffaus oli käynnissä ja kuorolaulu sujui hienosti. Hyväntuulinen meno tarttui väkisinkin yksinäiseen toimittajaan, eikä hymystä ollut tulla loppua. Mahtavaa!

Seuraavaksi tanhuttiin päälavalla Dropkick Murphysin tahtiin – ja mitkä tanssit ne olivatkaan! Aurinko kuumotti lähes piinaavasti, mutta silti jengi pisti jalalla koreasti ja ilo oli ylimmillään. Eipä tältä Dropkick Murphysiltä mitään muuta olisi voinut odottaakaan, bändi on kuin luotu festareille yleisömassoja viihdyttämään!

Tauoille ei ollut aikaa, vaan tanssitunnin jälkeen oli lähdettävä tsekkaamaan itselleni hieman tuntemattomampaa August Burns Rediä Hades-lavalle. Tarkoitukseni oli vain napata kuvat ja seurata menoa muutaman biisin ajan, mutta toisin kävi. Bändin energisyys ja etenkin yleisön hurja meno tekivät niin kovan vaikutuksen, että jäin lähes keikan loppuun asti, vaikkei metalcore suosikkigenrejäni olekaan. Pitti pyöri biisi toisensa jälkeen ja erityisen hienoa tästä teki se, että mukaan mahtui niin pyörätuolimoshaaja kuin isänsä harteilla menossa mukana ollut poikakin.

Aluetta kierrellessäni ilahduin Copenhellin panostuksesta teemanmukaisiin koristuksiin ja alueisiin. Asgårdissa oli mahdollista rentoutua paljuissa tai saunassa, saatanallisesta kirkosta myytiin viinaa, Smadrelandissa pääsi purkamaan aggressiota vanhoja autoja romuttamalla ja niin poispäin.

Illan kohokohta allekirjoittaneelle oli Alice Cooper. Dramaattinen show, tiukka bändi, vanhat klassikot ja edesmenneitä kunnioittaneet biisit muodostuivat varsinaiseksi elämykseksi. Tätä olisi jaksanut kuunnella ja katsella pidempäänkin, varsinkin kun lavalta löytyi rokkiäijien lisäksi naistaituruutta kitaristi Nita Roxien muodossa.

Päivän olisi varsin hyvin voinut päättää Cooperin keikkaan, mutta mitä vielä, jatkettava oli. Pikkulava Pandæmoniumin keikoista missasin kaikki, mutta Sweden Rockissakin esiintynyt  SIXX:A.M. oli seuraavana vuorossa Hades-lavalla. Sateen alettua ikävästi juuri ennen keikkaa jäi Nikki Sixxin ja kumppaneiden esityksen seuraaminen omalta osaltani lyhyeksi, mutta eipä se meno tälläkään keikalla huonolta vaikuttanut.

Omalta osaltani illan päätti Scorpions ja vaikka Alice Cooper nousikin itselleni torstain kohokohdaksi, oli Skorppareiden keikassakin sitä jotain. Ketään ei haitannut, että tässä vaiheessa iltaa helvetti oli päässyt irti ja vettä tuli taivaan täydeltä ukkosen toimiessa luonnon omana eeppisenä pyrokoneistona. Uniikkien olosuhteiden lisäksi keikasta jäi mieleen erityisesti Wind of Change -biisin koskettava yhteislaulusessio ja bändin paikoitellen psykedeelinen visuaalinen presentaatio, etenkin 70-luvun tuotannon kohdalla.

Perjantai:

Töiden takia tulin missanneeksi islantilaisen Sólstafirin, mikä tietysti harmitti. Sää oli onneksi selkiytynyt ja oli vielä torstaitakin kuumempi, joten vettä ja aurinkorasvaa kului tolkuttomasti. Eikä pelkästään vettä, myönnän.

Musapuolen pääsin korkkaamaan Helveti-lavalla esiintyneellä Amon Amarthilla, jonka komealla rekvisiitalla höystetty viikinkimetalli upposi yleisöön kuin puukko selkään. Moshpit pyöri aktiivisesti ja crowdsurffaajia tuli turva-aidan yli solkenaan. Osaavat järkkärit pitivät surffaajista hyvää huolta ja meininki jatkui sen verran railakkaana, että päädyinpä itsekin surffaamaan kameroineni. Äänipuolta on kuitenkin moitittava, sillä ruotsalaisten soundi oli aivan järkyttävä. Bassojen lisäksi oli välillä vaikea kuulla yhtään mitään, mutta toisaalta eipä sitä moshpitissä riehuessa ennätä olla turhan tarkka.

Kakkoslavalla ruotsalaisten jälkeen esiintynyt Epica kärsi myös kehnosta soundista, mutta yleisöä se ei näyttänyt haittaavan – olihan kyseessä yhtyeen kaikkien aikojen ensimmäinen vierailu Tanskassa. Muutaman biisin jälkeen jätin hollantilaiset, sillä Entombed A.D. aloitteli Pandæmoniumilla omaa settiään. Hieltä ei voinut välttyä, sen verran tiukkaa settiä EAD paukutteli. Väkeä oli paikalla enemmän kuin pienen lavan edustalle olisi mahtunut, joten koko ruokakojujen reunustama alue oli täynnä jengiä ja liikkuminen lähialueella hidasta. Väittäisin, että Entombed A.D. olisi toiminut myös isommalla Hades-lavalla!

Megadeth. Mitä tästä nyt sanoisi. Onko väärin hehkuttaa jokaista bändiä? Voi olla, että tanskalaisessa vedessä on jotain erikoista tai sitten Copenhellin ilmapiirissä jotain harvinaisen positiivista, mutta meikäläinen nautti melkeinpä jokaisesta festarin keikasta. Megadeth ei ollut poikkeus, vaan potki erittäin kovaa. Triviumkin toimi hämmästyttävän hyvin, vaikkei se normaalisti omaan lemppariosastooni kuulukaan.

Perjantain kingi oli kuitenkin itseoikeutetusti King Diamond, joka vetäisi sellaisen show’n, että oksat pois: taidetta, eeppisyyttä, parhautta. Kingi on kingi. Ei kysyttävää.

King Diamondin jälkeen nesteytys vaihtui vihdoin vettä vahvempaan, mikä lienee ihan sallittua, sillä virallisesti ilta oli kääntynyt jo lauantain puolelle. Pitihän sitä Abbathia käydä pari biisiä kuuntelemassa, mutta uudelleen alkanut sade ja karmea valoshow karkottivat meikäläisen äkkiä takaisin kupin ääreen. R.I.P.- eli V.I.P. -alueella viihdyin tuttujen kanssa sen verran pitkään, että järjestyksenvalvojat joutuivat sulkemisajan mentyä paimentamaan meidät pihalle. Loistava päätös perjantaille siis!

Lauantai:

Festarin viimeinen päivä oli line-upin puolesta mielestäni heikoin, mikä oli hieman valitettavaa. Positiivista tässä oli kuitenkin se, että minulla oli varaa yllättyä positiivisesti, ja näinhän siinä sitten pääsikin käymään. Pikkulavalla auringonpaahteessa tunteella vetänyt tanskalainen GRUSOM nostatti hymyn huulille ja niin ikään paikallinen Helhorse laittoi kolmelta Hadeksessa sellaiset bileet pystyyn, että heikompaa olisi hirvittänyt. Ensimmäinen crowdsurfaaja napattiin lavalle fiilistelemään ja sen jälkeen crowdsurfing-koneisto olikin täydessä vauhdissa lähes koko keikan ajan – kävin itsekin testaamassa “käsikön”!

Päälavan avannut ruotsalainen rap-metallia soittava Clawfinger oli hurjan energinen ja vaikkei rap metal tyylillisesti istu omaan musiikkimakuuni, nautin keikasta siitä huolimatta. Laulaja pinkoi yleisön joukkoon, oli crowdsurffausta, oli meininkiä – kaikkea mitä festarikeikalta voisi toivoa.

Shinedownia en sen sijaan jaksanut seurata nopeaa vilkaisua enempää, vaan lähdin metsästämään ruokaa. Kylläisenä olin valmis odottamaani Rival Sonsin keikkaan, mutta jouduin huokaisemaan pettymyksestä. Ei lähtenyt, ei sitten millään. Parasta keikassa oli yleisön joukosta löytynyt “melkein 6-vuotias” Gustav, jonka tanssiliikket olivat aivan omaa luokkaansa. Huippuskidi!

Tässä kohtaa täytyy kehaista Copenhelliä järjestelyjen sujuvuudesta: jonot olivat minimaalisia läpi koko festarin – itse huomasin ainoastaan pankkiautomaateilla ajoittaista ruuhkaa – mikä on aikamoinen suoritus ottaen huomioon, että tapahtuma oli loppuunmyyty. Myös vessat pysyivät siistissä kunnossa ja siivoustiimit tekivät parhaansa pitääkseen alueen siistinä, vaikka siinä aikamoinen urakka olikin.

Ja sitten takaisin asiaan. Ennen Black Sabbathia soittanut puolalainen Decapitated heitti oikein näppärän death metal -keikan, joka auttoi palauttelemaan aamupäivän fiiliksiä parin vaisumman keikan jälkeen. Harmillisesti illan pääesiintyjä ei pystynyt samaan: Black Sabbath ei yksinkertaisesti kuulostanut hyvältä. Onneksi vielä on olemassa veteraanibändejä, joilta tämä temppu onnistuu, esimerkiksi nyt vaikka Twisted Sister ja Alice Cooper. Monet olivat kuitenkin eri mieltä ja nauttivat keikasta täysin rinnoin. Oli myös varsin selvää, kenen takia jengi oli Copenhelliin raahautunut, sillä alue oli keikan alkaessa aivan tupaten täynnä. Itse en kuitenkaan Black Sabbathin hienouden päälle heidän nykykunnossaan ymmärtänyt, joten lähdin surutta kotiin kesken keikan, koska illan ohjelmistosta ei löytynyt muutakaan itseäni kiinnostavaa.

Yhteenvetona todettakoon, että Copenhell on mitä mainioin (lähes) kaupunkifestari, jonka ainoa vika suomalaisnäkökulmasta on sen sijoittuminen päällekäin Nummirockin ja juhannuksen kanssa. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että Nummirockin missaaminen ei harmittanut Copenhellissä rillutellessa hetkeäkään. Jos siis satut inhoamaan metsässä telttailua tai kaipaat muuten vain vaihtelua juhannukseesi, lähde ihmeessä ensi vuonna Copenhelliin Nummirockin sijaan!

Raportti & kuvat: Assi Viljanen