Faith No More – Sol Invictus
Faith No More julkaisee “Sol Invictus” -albuminsa toukokuun 15. päivä. Edellisestä studioalbumista “Album Of The Year” on kulunut aikaa jo massiiviset 18 vuotta, ja bändin esiitymisistä livelavoilla on kuulunut kovin kaksijakoista palautetta tämän levytystauon aikana. Oma suhtautumiseni bändiin ei ole koskaan ollut erityisen intohimoista, vaikka bändin musiikillinen monipuolisuus onkin aina miellyttänyt korvaani. Miltä bändin nykymeno sitten kuulostaa?
Heti ensimmäisestä biisistä asti on selvää, että nyt on hommat todella isollaan. Pattonin ääni on kuin sulaa samettia valuessaan korvasta sisään “Sol Invictus” -kappaleen ensimmäisistä säkeistä alkaen. Välittömästi muistaa, kuinka karismaattinen voi olla pelkkä ääni. Lähes hyrisevä vokalisointi menee suoraan selkärankaan, josta tulee sulaa vahaa. Biisi on soitannollisesti hyvin minimalistinen ja rauhallinen, mutta kaikesta huolimatta erinomainen huomionherättäjä. Odotukset levyä kohtaan nousivat välittömästi kohti kattoa.
Seuraavana kappaleena kuultava “Superhero” tarjoaa hitaan aloituksen kontrastina heti menevämpää otetta. Lyriikoissa on havaittavissa yhteiskuntakriittinen viesti siitä, miten ihmisiä tätä nykyä johdetaan. Biisissä on erinomaisen hyvä veto, ja pää alkaa heilua kuin huomaamatta mukana. Lyyrisistä syistä kappale “Sunny Side Up” tuo mieleeni irlantilaisen menninkäisen istumassa irlantilaisen baarin hämyssä. Biisissä itsessään on hämmentävä positiivinen alavire, vaikka melankolia onkin vahvasti läsnä.
Osa kappaleista, kuten neljäntenä kuultava “Separation Anxiety”, menee hyvinkin pattonmaiseksi häröilyksi, mutta missään vaiheessa ei päädytä kuitenkaan aivan Mr. Bunglen tai Fantômasin tasoiseen aivoraiskaukseen. Levystä ei silti mitenkään päin voi käyttää ilmaisua “helposti lähestyttävä”, mutta enpä muista kenenkään käyttäneen moisia sanoja Faith No Moresta ennenkään.
Levyn raskainta antia edustaa kappale “Cone Of Shame”, joka sekään ei kuitenkaan ole kauttaaltaan raskas. “Cone Of Shame” alkaa lähes yhtä samettisesti kuin avauskappale mutta äityy kertosäkeessä hyvinkin suorasukaiseen raivopäisyyteen. Myös “Black Friday” räjähtelee hetkittäin mutta sitäkin kovempaa silmille. Aikaisemmilta levyiltä tuttu “haistakaapa kaikki paska” -asenne kulminoituu tällä levyllä kappaleeseen “Motherfucker”, jossa tunnutaan toivottavan koko kuulijakunnalle hyvää matkaa jonnekin, joka ei kertojaa edes kiinnosta.
Samankaltainen vaihtelu tuntuu leimaavan levyä kauttaaltaan, sillä yksikään biisi ei ole pelkästään yhden tyylin edustaja, eikä varsinaista suoraa samanlaisuutta löydy eri biisienkään välillä. Hetkittäin alkaa odottaa, että Patton laulaisi itsensä kanssa stemmoissa, sillä miehen ääniala yltää sulasta sametista äänihuulia riipivän huutamisen kautta timantinkovaan falsettiin asti. Äänitysteknisesti tämä olisi täysin mahdollista toteuttaa, mutta live-esiintymisessä saattaisi ilmetä fysiologisia ongelmia.
Mainos päättyy
Omia suosikkejani levyllä avauskappaleen ohella ovat kuudes kappale “Rise Of The Fall”, jossa on miellyttävä jonkinlaiseen kansanmusiikkiin vivahtava sävy sekoitettuna yhteiskuntakriittisiin lyriikoihin, sekä levyn lopusta löytyvät “Matador” ja “From The Dead”, joissa palataan osittain levyn aloittaneeseen sulaan samettiin. “Matador” kiihtyy särökitaroihin saakka vasta noin kappaleen kolmanneksen kohdalla, mistä eteenpäin meno pysyy epätasaisen tappavana, tasainen kun ei kuulu sanavarastoon tämän levyn tai edes bändin kohdalla. “From The Dead” on puolestaan kauttaaltaan rauhallinen ja tavallaan palauttaa tunnelman siihen, mistä lähdettiin alun perin liikkeellekin.
Tämä levy on yhtä vaikea istuttaa vain yhteen genreen kuin bändin aikaisempikin tuotanto. Eikä se ollut ollenkaan omiaan laskemaan odotuksia tulevan kesän Provinssirockia kohtaan. Faith No More lunastaa “Sol Invictusilla” kaikki ne odotukset, joita sille voi asettaa. Ja sen jälkeen se ylittää ne, kovaa ja korkealta.
9/10
Kappalelista: 
1. Sol Invictus
2. Superhero
3. Sunny Side Up
4. Separation Anxiety
5. Cone of Shame
6. Rise of the Fall
7. Black Friday
8. Motherfucker
9. Matador
10. From the Dead
Mainos päättyy
Teksti: Nina Hurme
