Festarikesä avattiin jälleen rytinällä – Steelfest Open Air @ Hyvinkää, osa 1/2: pe 20.5.2016

White Death (2)Steelfest Open Air on jo perinne, se tuli viimeistään tänä vuonna selväksi. Viidettä kertaa järjestetyssä tapahtumassa sai kuulla runsaasti kommentteja siitä, ettei pelkästään äärimmäisen kova bändikattaus ollut syynä paikalle tuloon, vaan Steelfestiin kuuluu nykyään saapua yksinkertaisesti pelkän perinteen takia. Tapahtuma avaa siis monien metallin ystävien festarikesän, niin meidänkin. Osa yleisöstä tulisi paikalle ilmeisesti katsomaan vaikka vain paikallisia kellaribändejä, mutta Steelfest ampui jälleen kerran kovilla esiintyjien suhteen. Tietysti ne Cheekin, JVG:n ja Antti Tuiskun kaltaiset satojatuhansia katsojia vetävät naulat loistivat äärimetalliin keskittyvässä tapahtumassa edelleen poissaolollaan, mutta black/death metalin ystäville sellaiset nimet kuin Blasphemy, Gorgoroth, Graveland ja vaikkapa Batushka olivat viimeistään syy paikalle tuloon, jos ei pelkästään perinteen vuoksi paikalle eksynyt.

YleisökuvaRiku: Itselleni odotetuimmat esiintyjät olivat tanskalainen Denial Of God, kotimaiset Horna sekä Azaghal ja ennen kaikkea jo yllä mainittu puolalainen Graveland. Jumalauta, olin odottanut näkeväni  Gravelandin livenä suurin piirtein 18 vuoden ajan – aina siitä lähtien, kun haastattelin yhtyeen keulamiestä vuonna 1998 ja mies lupaili yhtyeen pian soittavan livenä. No, eihän siihen tosiaan pitkään mennyt, sillä yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa livenä tänä vuonna.
Rudi: Lisätään tähän listaan vielä paikalle buukatut norjalaiset eli 1349, Gorgoroth, Sarkom ja Ragnarok sekä itseäni ihastuttaneet julkistukset Skyforger ja Batushka, niin siinähän koko rosteri onkin jo lähes kokonaan lueteltuna. Eli keula kohti Hyvinkään Villatehdasta!
Riku: Siinä vaiheessa kun Graveland julkistettiin peruuntuneen Possessedin korvaajaksi tapahtumaan, muistan todenneeni sosiaalisessa mediassa jotain yhtä tyylikästä kuin ”oma kuolemanikaan ei saa mua pysymään poissa tämän vuoden Steelfesteiltä”. Niinhän siinä hiukan liioiteltuna melkein kävikin. Kuolemaa ei tullut, mutta jokin saatanallinen räkätauti kyllä. Siinäpä sitä sitten perjantaiaamuna kuumemittarin näyttäessä 39:ää on äärimmäisen riemukas olotila lähteä festaroimaan, kun ei oikein tiedä, mitä odottaa eniten: festareita, Gravelandia, festareiden loppumista, leijonien viimeisiä MM-pelejä vai omaa kuolemaa. Ironisinta koko helvetissä oli se, että maanantai-aamuna palkkatöihin herätessäni ei koko taudista ollut enää tietoakaan. Jos uskoisin Jumalaan, toteaisin tähän väliin, että haistapa Jumala pitkä vittu. Mutta oikeastaan perimmäinen syy, miksi tämän avautumiseni tähän lämmittelyksi kirjoitin, on siinä, että joudun todella nöyrästi pahoittelemaan, ettei keskittymiseni jokaisen yhtyeen esiintymiseen todellakaan ollut aivan 100-prosenttinen. Se on nimittäin jokseenkin haastavaa, jos joutuu samalla keskittymään siihen, ettei lähde taju tai jalat alta. Mutta mennäänpä silti pikkuhiljaa itse asiaan.

Saturnian MistRiku: Perjantai oli esiintyjien osalta itselleni se heikompi päivä, tämän pystyi toteamaan jo vertaamalla esiintyjälistaa omiin levyhyllyihinsä; ei sieltä monta perjantaina esiintyneiden yhtyeiden levyä löydy. Ja nekin, jotka löytyvät, käyvät harvemmin soittimessa. Tapahtuman avaajaksi valikoituneen tamperelaisen okkultistista black metalia soittavan Saturnian Mistin viime vuonna julkaistu kakkosalbumi ”Chaos Magick” toki hyllystä löytyy, mutta jos on levy pyörinyt soittimessa muutaman kerran mielikuvilla ”ihan OK, 7/10”, oli keikka aika lailla samaa tasoa. Avaajan osa ei ole koskaan helppo, kun saa soittaa lähes tyhjälle salille, mutta pisteet täytyy antaa yhtyeelle ja ennen kaikkea sen vokalisti fra. Zetekhille yrityksestä. Miinuspisteitä sen sijaan annan jokseenkin vaivaannuttavista välispiikeistä tyyliin ”tämä seuraava kappale on meidän ensimmäinen sinkku, josta on oikein tehty musiikkivideokin”. Tällaiset nyt eivät vain oikein sovi black metal -esiintymiseen mielestäni millään tavalla.
Rudi: Myös ekstrarummuttelijat lavalla olivat jokseenkin turhaa lisää esiintymiseen, sillä mitään lisäarvoa ne eivät keikkaan tuoneet. Mutta hyvää yritystä Saturnian Mistilla kuitenkin oli, vaikka iso sisätila kumisikin vielä tyhjyyttään.

White DeathRudi: White Death oli itselleni täysin tuntematon suuruus, joten se pääsi yllättämään pääasiassa positiivisesti. En nyt bändiä vielä nostaisi suomalaisen black metalin keskikastia korkeammalle, mutta ulkolavan avaajana se toimi suhteellisen hyvin. Vauhtia lavalla riitti, joten tarvinnut jäädä tympääntyneenä ainakaan tämän takia ihmettelemään. Keikan lopussa lavalla nähtiin vielä vierailevana tähtenä Stormheit. Bändille voi kuitenkin toivottaa entistä parempaa jatkoa.

InfernoRiku: Tsekkiläisen Infernon keikasta jäi ihan päällimmäisenä mieleen vokalisti Adramelechin omasta mielestäni lähinnä koomiselta näyttänyt pään kääntely (Rudi: …ja punainen nenä). Yhtyeellähän on ikää jo 20 vuotta ja albumeitakin takana vaikka kuinka monta, mutta jostain syystä ei tämäkään yhtye ole päässyt oikein kunnolla koskaan kolahtamaan. Eikä sitä tehnyt ”ihan OK” keikkakaan.
Rudi: Itse kyllä lämpenin Infernolle, vaikka hallin soundit sotivatkin bändiä vastaan. Kun tuosta kieltämättä tahattoman koomisesta esiintymisestä pääsee mielessään eroon, on Inferno sopivan kieroutunutta kuunneltavaa.

DemonicalRiku: Vaikka Steelfest keskittyi tänäkin vuonna noin 80-prosenttisesti blackmetallisempaan antiin, on muutama death metal -yhtye välissä ihan positiivinen piriste. Jos ei muuten, niin saapahan innostunein yleisö keikan ajaksi muutakin tekemistä kuin käsien nostelun. Olin nimittäin näkevinäni ruotsalaisen Demonicalin esiintymisen aikana jo pienimuotoista pittiä eturivissä, vaikka ilta oli vielä nuori ja iso osa yleisöstä loisti yhä poissaolollaan. Musiikillisesti Demonical on aivan liian perus- death metalia omaan makuuni, mutta keikka oli kyllä kaikin puolin energinen ja sitä kautta viihdyttävää katsottavaa.
Rudi: Viihdyttävyys onkin tässä pörinässä varmaan se kaikista paras puoli!

LathspellRiku: Sen sijaan seuraavana sisälavan vallanneen Lathspellin kanssa kävi oikeastaan täysin päinvastoin. Yhtyeen lähes hypnoottinen black metal toimii levyltä kuunneltaessa niin paljon paremmin kuin livenä katsottuna. Ainakaan itse en saanut tunnelmasta kiinni, valitettavasti. Tämä saattoi kyllä osaltaan johtua myös omasta olotilastani, jota siirryinkin kesken keikan parantelemaan Steelfestin loistavien ruokakojujen äärelle.
Rudi: Tässä täytyy kyllä olla hiukan eri mieltä kollega Mäkisen kanssa. Lathspell tyräytti käyntiin hyvän Steelfestin Suomi-paketin ja teki sen loistavasti! Vaikka mistään raflaavasta live-esiintymisestä ei olekaan kyse, niin tällainen eleetön ulosanti sopii mielestäni erinomaisesti bändin musiikkiin.

HornaRiku: Jos oli festareiden alku mennyt ainakin itselläni vähän kuin odotellessa jotain, mikä herättäisi kunnolla festarifiiliksen, niin sen herätyksen teki tänä vuonna Lappeenrannan suuri toivo Horna. Yhtyeen astellessa lavalle legendaarisen ”Hiidentorni”- albumin intron ”Avaus” säestämänä kuulivat korvani ensimmäistä kertaa useampaan otteeseen levylautasella pyörinyttä tavaraa. Ja tietysti perään kuultiin vielä samaisen albumin varsinainen avausraita ”Kun lyömme Jumalan kodin liekkeihin”. Minun on kyllä pakko ihmetellä, miksei yhtyeen ainoa jäljellä oleva alkuperäisjäsen, kitaristi Shatraug, laula kyseisen kappaleen taustoja livenä, sillä alkuperäisessä studioversiossa ne toimivat niin loistavasti. Kyllähän kappale oli mukavaa kuunneltavaa nykyisen vokalistin Spellgothinkin esittämänä, mutta jotain siitä jäi ikään kuin puuttumaan.  Horna esiintyi Steelfesteillä ensimmäistä kertaa uuden rumpalinsa LRH:n kanssa, ja mies selviytyi tulikasteestaan vallan mainiosti. Festareiden yleinen ongelma on siinä, että joitain yhtyeitä voisi vaan kuunnella niin paljon pidempään, ja niin kävi juurikin Hornan kanssa. 45 minuuttia oli aivan liian lyhyt slotti, sillä paljon jäi kuulematta. Paljon toki kuultiinkin, korvakarkkeina mm. ”Vapise, Vapahtaja” sekä ”Synkän Muiston Äärellä”.
Rudi: 
Horna todellakin osoitti jälleen kerran, että se tekee, mitä parhaiten osaa – ja tekee sen pirullisen hyvin. Bändin kokemuksella on varmasti osuutensa asiaan, mutta ei kai sitäkään miinuksena voi pitää.

GoatmoonRiku: Mutta nyt kun oli festarit saatu myös omalta osaltani kunnolla käyntiin, oli aika siirtyä sisälavalle katsomaan jälleen kerran runsaasti mielipiteitä jakanutta ja jatkossakin jakavaa Goatmoonia, joka tuli pikahälytyksenä korvaamaan vain muutama viikko ennen tapahtumaa esiintymisensä terveydellisten syiden takia peruuttanutta Sacrilegious Impalementia. Täytyy myöntää,  ettei tämä peruutus ollut itselleni kovinkaan mieluinen. Musiikillisesti Goatmoon on aivan loistava yhtye, ja poliittiset näkemykset saavat kaikilla olla ihan omansa, mutta oikeasti? Pitääkö sitä kainalontuuletusta ihan jokaiseen kappaleeseen ängetä mukaan? Provosointi muuttuu lähinnä vaivaannuttavaksi, kun sitä tarjoillaan liikaa. Ja sen nyt ymmärtää, että yleisö sitä harrastaa koko Goatmoonin keikan ajan, mutta tarvitseeko sitä sitten ruokkia vielä lavalta käsin? Lähes joka kappaleessa?
Rudi: Kieltämättä tämä tuulettelu alkaa viedä bändin keikoilla huomiota aivan liiaksi hienosta musiikista ja aiheuttaa tahatonta komiikkaa. Nytkin täytyi oikein skarpata, että tulisi seurailtua muuta kuin ulkomusiikillista toimintaa. Kuulinko oikein, mutta tuliko keikalla soittoa jonkin verran taustanauhoiltakin?

BlasphemyRiku: Goatmoonin jälkeen oli jopa hivenen koomista siirtyä ulkolavalle katsomaan kanadalaisen Blasphemyn esiintymistä, sillä tämän legendan toinen kitaristi Caller of the Storms ei tunnetustikaan kuulu puhtaaseen valkoiseen arjalaiseen rotuun. Vuodesta 1984 toiminut yhtye kuuluu omalta osaltani niihin, joita kulttistatuksestaan huolimatta hyvin harvoin jaksaa kotona kuunnella. Mutta jumalauta, että sen sijaan livenä kolahti! Keikka oli silkkaa tuhoa ja ilkeyttä alusta loppuun, pienistä teknisistä (?) ongelmista huolimatta. Vittu, desecration!
Rudi: Minulle ei kolahtanut tälläkään kertaa… Ehkä bändi on rampannut Suomessa jo vähän liikaakin. Mutta toisaalta on vain hyvä, että välillä saa pieniä hengähdystaukoja bändeistä. Vaikka musiikki tietenkin on festareilla pääosassa, kuuluu niihin myös niin paljon kaikkea muuta. Itse keskityinkin Blasphemyn ajan lähinnä bongailemaan yleisöstä tuttuja, joiden kanssa jutustella niitä näitä ja kohotella maljoja.

KrodaRiku: Jos oli Blasphemy livenä kova, tämän vuoden positiivisimman yllättäjän palkinnon tapahtumasta saa mielestäni ojentaa Ukrainasta kotoisin olevalle Krodalle. Yhtye oli itselleni aivan täysi jokerikortti ennen perjantain jo hiukan hämärtyvää iltaa, mutta kyllähän tämä pakanallista folk/black metalia soittava yhtye pitää ottaa näin Nokturnal Mortumin ja Temnozorin suurena ystävänä tarkempaan syyniin. Yhtyeen live-esiintyminen oli massiivinen, jopa sinfoninen ja ennen kaikkea todella vaikuttava kokemus. Ainoan miinuksen annan itselleni, koska panttasin bändin levyjen ostamista merkkarikojulta niin pitkään, että ne ehtivät sieltä jo jatkaa matkaansa seuraaviin koitoksiin.
Rudi: Kroda oli ehdotonta parhautta! Minäkään en bändiin ollut ennen tätä tapaamista tutustunut, joten yllätysarvo oli taattu. Perhana, että jytisikin! Tässä vaiheessa edes kaikusoundit eivät haitanneet, niin hienosti bändi onnistui vakuuttamaan. Tähän on tutustuttava paremmin, mahdollisimman pian.

Sadistic IntentRiku: Vaikka yksi yhdysvaltalainen legenda Possessed peruikin esiintymisensä tapahtumassa, nähtiin perjantain myöhäisillassa ulkolavalla vielä leikkisästi sanottuna ”vara-Possessed”, jonka jäsenistä kolme neljäsosaa on soittanut myös Possessedin riveissä. No, vitsailut sikseen, sillä kyllähän vuonna 1987 perustettu Sadistic Intent itsessäänkin on varsinainen legenda, eivätkä Cortezin veljekset Bay ja Rick sekä toinen kitaristi Ernesto Bueno soittaneet Possessedin riveissä kuin muutaman vuoden ajan, 2007 – 2010, jos tarkkoja ollaan. Mutta legendastatuksesta huolimatta oli Sadistic Intentin keikka perjantain kovin pettymys. Jos edellinen ulkolavalla esiintynyt legenda Blasphemy pieksi koko yleisön, Sadistic Intent lähinnä läpsi hellästi pakaroille. Tylsä ja hengetön esitys, josta ei jäänyt mitään käteen.

1349Rudi: Perjantain paketoi kokoon norjalainen 1349, joka nosti tempon huippuunsa niin, että myöhäisillan festaroijaa melkein hirvitti. Luonnollisestikin bändin kohdalla huomio kiinnittyy helposti eniten Frostin ilmiömäiseen rumputyöskentelyyn, mutta ei pidä unohtaa muunkin bändin roolia. Helvetin tuli tuntui olevan vapaana 1349:n soittaessa. Bändi osoitti Steelfestin keikallaan, että sen materiaali on jykevöitynyt vuosien varrella. Nyt ei tarvinnut nostalgisesti muistella ”sitä parasta ekaa demoa”, vaan kyllä erityisesti uudempi tuotanto toimi livenä hyvin. Hieno lopetus ensimmäiselle festaripäivälle! Pitihän tuon jälkeen käydä vielä puimassa päivän antia hotellin yökerhossa, joka olikin omanlaisensa paluu menneisyyteen.

Teksti: Riku Mäkinen ja Rudi Peltonen
Kuvat: Jani Kormu / Kormugraphy

Steelfest Open Air Facebookissa

Kommentointi on suljettu.