Kolumni: Fanit ostivat Sian säkissä
Sian muutaman viikon takainen konsertti Israelissa on herättänyt huomiota ympäri maailmaa – ei suinkaan erinomaisuudellaan, vaan enemmänkin keikkaa seuranneella joukkokanteella.
Osa laulajatarta katsomaan tulleesta yleisöstä poistui keikan jälkeen stadionilta pettymyksen vallassa. Tuomio oli ankara: keikka oli epäonnistunut. Sian esiintyminen koettiin etäiseksi, sillä laulajatar oli peittänyt kasvonsa peruukilla, eikä ottanut kontaktia yleisöön. Lavan viereiset videoscreenit näyttivät vain ennalta nauhoitettuja pätkiä, minkä vuoksi esityksen seuraaminen stadionin kaukaisimmilta nurkilta oli mahdotonta. Lisäksi konsertti oli kestänyt vaivaiset 65 minuuttia.
Vireille laitettiin joukkokanne, jossa keikan järjestäneeltä Tandi Productions -tuotantoyhtiöltä vaadittiin korvausta epäonnistuneesta konsertista. Pettymyksen hinnaksi arvioitiin vajaat kahdeksan miljoonaa sekeliä, euroina noin 1,8 miljoonaa. Polku johtaa jälleen kerran ikuisuuskysymyksen äärelle: voiko taide-elämystä kohdella tuotteena?
Samaa kysymystä on puitu myös Suomessa. Rock-legenda Chuck Berryn konsertti Helsingissä vuonna 2013 sai aikaan melkoisen metelin. 87-vuotias Berry esiintyi lievästi sanoen puolikuntoisena, eikä flunssan ja ankaran hikkansa kourissa pystynyt soittamaan, saati sitten laulamaan. Pian keikan jälkeen kuluttajariitalautakunnan postiluukusta kolahti valitus konsertista sekä vaatimus rahojen palautuksesta. Alkoi kaksi vuotta kestänyt käsittely, joka johti Suomen mittapuulla historialliseen päätökseen: konsertti todettiin virheelliseksi ja puolet lipun hinnasta määrättiin palautettavaksi. Ratkaisevaksi tekijäksi päätyi artistin oma mielipide, sillä Berry oli itsekin pahoitellut huonoa esiintymiskuntoaan. Näin ollen hänen katsottiin myöntäneen tuotteensa virheellisyyden.
Juuret juontavat kuitenkin Chuck Berryä syvemmälle. Niin perverssiltä kuin se tuntuukin, on musiikkia kohdeltu tuotteena jo pitkään. Yhdysvaltalainen musiikkihistorioitsija Rob Wegman on havainnut piirteitä samasta ilmiöstä jo renessanssin aikakaudella.
Pohjustukseksi kerrottakoon, että 1500-luvun muusikolla oli karkeasti ottaen kaksi mahdollista urapolkua: hovi- tai keikkamuusikon ura. Hovimuusikko lahjoitti sävellyksensä työnantajalleen – usein aatelisperheelle tai kirkolle – ja sai vastalahjaksi rahaa, ruokaa sekä katon päänsä päälle. Keikkatyönä säveltävän muusikon elämä oli huomattavasti rajoitetumpaa. Kanssakäyminen työnantajan kanssa oli sopimuksin säädeltyä ja yhteistyö loppui sävellystyön päätyttyä. Nämä sopimukset toivat mukanaan myös tiettyjä laatustandardeja. Wegman nostaa esimerkkitapaukseksi säveltäjä Heinrich Isaacia koskeneen sopimuksen, jonka ehtoihin kuuluu, että sävellys tulee laulaa kertaalleen läpi ennen sen hyväksymistä. Näin voitiin todeta, ettei sävellyksessä ole virheitä, ja mikäli säveltäjän todettaisi kaupittelevan virheellistä tuotetta, ei hänelle maksettaisi penniäkään. Kyse on ollut siis eräänlaisesta laaduntarkkailusta.
Saman laaduntarkkailun soveltaminen nykypäivän konsertteihin onkin asia erikseen. Live-esiintyminen on lähtökohtaisestikin räjähdysherkkä tilanne, jossa mitä tahansa voi sattua – ja juuri siinä piileekin sen kauneus. Mikäli keikan jälkeiset joukkokanteet yleistyvät, saattavat artistit tuntea houkutusta tukeutua tuttuun ja turvalliseen ennalta-arvaamattoman sijasta. Kuluttajan kannalta kehitys olisi edullinen: epätyydyttävän keikan jälkeen on mahdollisuus saada rahat takaisin. Tai ainakin puolet. Vaan kumpi painaa vaakakupissa enemmän, katsojan tyytyväisyystakuu vai esiintyjän taiteellinen vapaus?
Kirjoittanut: Lassi Linnola
