Kuopio Rockcock 2017: Perjantai Megadethin tahdissa

Pahaisen teinin ikään päässyt Kuopio Rockcock kutsui taas minua luokseen, kuin seireenit viatonta merimiestä. Vaikka Kuopio ei nyt meren rannalla olekaan, oli ilma kostea ja hiostava. Ilmastoidusta autosta noustessani kaupungin ilma iski vasten kasvojani kuin likaiset verryttelyhousut. Huokasin syvään ja venyttelin ajosta väsyneitä jäseniäni, sillä minun tuli olla valmiina kahden päivän rokkijuhlaan. Kuopio Rockcock täytti tänä vuonna viisitoista vuotta ja olen ollut itse paikalla jo yhdeksänä vuonna.

Festarin kattaus oli tänä vuonna sangen mielenkiintoinen ja katsottavaa oli miellyttävän paljon. Ensimmäisenä bändinä katsomislistallani oli Stam1na, mutta lähestyessäni pääportteja tajusin tehtävän mahdottomuuden. Saavuimme aputonttujen kanssa noin kaksikymmentä minuuttia ennen Stam1nan keikkaa alueen reunoilla ja tyrmistyimme siitä, kuinka pitkä jono alueelle oli ja kyllä, yksikössä jono. Tämä jono jatkui mutkitellen pitkän matkaa Väinölänniemen kaunista rantaa kaupunkia kohti. Jonon päässä kyyhötti yksi uljas koppi, josta sai mediapassit ja ilmaiset liput alueelle. Tässä kopissa kyyhötti yksi tuon kurjan pestin saanut tyttö. Tämän kopin takana oli VIP-vieraille tarkoitettu teltta, mutta jostain syystä näihin ei voinut jonottaa erikseen, vaan kaikki ihmiset oli ahdistettu siististi omaan pieneen jonoonsa, josta kaikki koittivat epätoivoisesti päästä haluamalleen pisteelle. Yhdessä vaiheessa jonot VIP-teltalle ja toiselle kopille saatiin erotettua, joskin järjestyksenvalvojat hajoittivat tämän nopeasti ja palautti ihmiset jonon perälle. Kyllähän suomalainen osaa jonottaa, joten aikamme seisottuamme pääsimme viimein tuolle yksinäiselle kopille ja siellä paljastui toinen iso syy miksi jono oli kasvanut niin suureksi. Vapaalippulistoista puuttui ihmisiä ja vieläpä suhteellisen paljon. Ilmeisesti osa sähköposteista ei ollut tullut perille, tai intenetin julmat jumalat olivat päättäneet tehdä kiusaa viattomalle festarikansalle. Omasta tonttuseureestani sisälle pääsi kaksi ja kolme jäi kopille avuttomana ihmettelemään. Takana tullut pariskunta oli voittanut liput Radio Rockin kisasta, eikä heitäkään löytynyt listoilta. Sama kohtalo oli joukolla nuoria miehiä, jotka olivat olleet rakentamassa aluetta. Parin puhelinsoiton jälkeen koko tonttujoukolla oli rannekkeet ranteissa ja hymy alkoi palautumaan seurueemme kasvoille. Kiitos sinulle yksinäinen tyttö siellä pikkuisessa kopissa. Sinulla oli varmasti todella kurja aamu ja sait varmasti täysin turhaan ja syyttä haukkuja niskaasi. Hoidit hommasi niin hyvin ja tehokkaasti kuin vain tuossa tilanteessa pystyit ja pidit tilanteen edes jollain tavalla hallinnassa. Ilomme jäi lyhyeksi, sillä emme päässeet kovin pitkälle portilta kunnes jouduimme seuraavaan jonoon, joka vei rannekkeen vaihdon kautta turvatarkastukseen. Alueella kuulimme kuinka Stam1na löi alkutahteja ja huokasin syvään, onneksi saimme nyt edes valita useammasta jonosta yhden.

Stam1nan Hyrde katsoo sisälle pyrkiviä ihmisiä. Kuva: Vera Kejonen

Kun viimein pääsin itse sisälle oli Lemin lahja maailmalle soittamassa kahta viimeistä biisiään, joten murtuneena miehenä vaapuin suoraan alueen reunalla olevalle Väinöstagelle ja tilasin kylmän oluen. Väinöstagella oli kohta aloittamassa Metalhazard-niminen orkesteri, josta tiesin alkuunsa lähinnä sen, että ne soittavat metallia ja ne saattavat olla vaarallisia. Bändi polkaisi käytiin hyvin perinteisen kuuloisen heavy metallin, joka kylmän oluen avustamana sai itseni taas festaritunnelmiin. Metalhazardin vokalisti omasi sangen mukavan äänen, jossa oli voimaa ja persoonallisuutta. Kappaleet sinänstä oli ihan ”peruskauraa”, mutta hyvin toimivaa mäiskettä. Jätkät soitti hyvin ja bändi oli minusta vallan mainio avaamaan Väinöstagen päivän. Festarialueella oli tänä vuonna kolme selkeää lavaa ja aikaisempina vuosina ollut Kasinolava jäi pois. Väinöstage oli näistä lavoista pienin ja sen bändikattaus täynnä pienempiä bändejä hard rockista raskaaseen metalliin. Tätä uudistusta olin toivonutkin jo useamman vuoden, näin pienemmät bändit saivat festarikeikkoja ja tapahtumaan saatiin sitä raskaampaakin osastoa, joka miellyttää omaa korvaani. Tuntui tuo miellyttävän muutakin festarikansaa ja Väinöstagella oli muutaamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvin väkeä koko tapahtuman ajan. Itselläni oli hyvin selkeä tavoite nähdä suurinosa lavan bändeistä, joten etsin itselleni pöytäpaikan ja jatkoin kylmän oluen kittaamista.

Kuopiolainen Kaikkeus oli seuraavana katselulistalla ja bändi olikin tuttu sangen mainion sinkkubiisinsä ansiosta. Bändin progressiivinen suomimetalli on kuin sienillä vahvistettua Stam1nan ja Strapping Young Ladin ristisiitosta ja olin innoissani, että pääsin viimein näkemään bändin livenä. Harmittavasti bändi ei nyt kyllä saanut minua vakuutettua mahtavuudestaan. En ole toki mikään progressiivisen musiikin ystävä, mutta jotenkin Kaikkeus meni minulta niin täysin ohi, että sinkkubiisikin ryhtyi keikalla ärsyttämään. No mikä siinä nyt niin paljon mätti? Isoin ongelma oli vokalistin ylidramaattinen ulosanti. Kaveri vain yrittti kokoajan liikaa ja siihen kun lisätään Stam1nan Hyrdeltä varastetut liikkeet, eleet ja jopa ”Beibe” huudot, aiheutti esiintyminen lähinnä myötähäpeää. Kappalemateriaali oli myös sellaista, että siitä ei saanut millään kiinni. No paikalla ollut yleisö tuntui diggailevan bändistä, joka veti paikalla vähän enemmän porukkaa kuin päivän aloittanut Metalhazard. Hieman närkästyneenä jäin Väinöstagelle odottelemaan seuravaa paikallista bändiä ja toivoin mielessäni, että tämä poppoo ei minua pettäisi. Onneksi se ei pettänyt.

Kuopiolainen Marras louhii modernia metallia raskaalla kädellä, unohtamatta kuitenkaan tarttuvia melodiota. Kappalemateriaali vaihtelee tiukasta thrash metal paahdosta rauhallisempaan melodiseen tulkintaan. Bändin keulakuvana toimii vokalisti Tuomo Huurre, joka vetää vakuuttavasti niin raaemmalla ilmaisulla, kuin myös herkemmällä puhtaalla soundilla. Miehen puhdas ääni on kyllä komeaa kuunneltavaa ja varsinkin livenä homma tuntui luonnistuvan vielä normaalia paremmin. Tähän saattoi auttaa hyvin mukana oleva yleisö, jota saapui paikalla todella paljon. Nyrkit puivat ilmaa ja kannustavat huudot täyttivät Väinöstagen. Kiitokseksi tästä Marras antoi yleisölle parastaan ja kyllä jätkien möykkä miellytti omaa korvaani. Bändin ulosannissa on mukavasti uutta, mutta silti kaikuja 90-luvun lopun suomimetallin helmiin. Marraksen herroilla tuntui olevan pirun hauskaa lavalla ja se innostus tarttui minuun, kuin punkki paljassääriseen lapseen. Keli alkoi pienen sateen jälkeen olemaan vähemmän hiostava, hevi soi ja oluetkin pysyivät mukavan kylmänä. Pieni hymy vilahti kasvoillani ja keskityin nauttimaan kuopiolaisbändin metallijyrästä. Keikan jälkeen laitoin taas kriitikon viitan harteilleni ja analysoin keikkaa tiukemmin. Vaikka Marras vetikin alkuillan parhaimman vedon, on herroilla parantamisen varaa. Bändin biisimateriaali on todella laajaa ja jos vertaa keikan kevyintä biisiä ja raskainta biisiä toisiinsa voitaisiin luulla, että kyseessä on kaksi eri bändiä. Tätä tietysti tehostaa vokalistin monipuolinen äänenkäyttö. Eli tulevaisuuden vinkkinä suosittelisin tiettyjen häilyvien linjojen vetoa.

Marras vokalisti käskyttää. Kuva: Vera Kejonen

Kolmannen bändin jälkeen alkoi vatsan pohjalta kuulumaan epäinhimillinen murina, oli siis aika jättää Väinöstage hetkeksi ja lähteä tutustumaan muuhun festarialueeseen. Väinölänniemi on edelleen Suomen kaunein paikka järjestää tapahtumia. Niemi on kuin tehty isoille ihmismassoille ja lavat saa järkevästi erotettua toisistaan. Siihen kun lisätään fiksu aikataulutus, niin eri lavojen soitot eivät pahemmin menneet päällekkäin. Alueelle oli tehty viime vuonna vallan mainiota uudistuksia, joista hienoimpana oli ilmapallot. Vesipisteet, infopisteet, vessat yms. alueet olivat merkattu isoilla ilmapalloilla, jotka leijuivat useamman alueen yläpuolella. Oli siis todella helppo suunnistaa alueella. Nerokasta! Väinostage oli kokonaan juoma-aluetta, joka tietysti varmasti harmitti alaikäistä väkeä, mutta janoiselle festarikansalle se kyllä toimi. On se vaan niin miellyttää katsoa bändiä eturivistä olut kourassa. Päälavan juoma-alue oli laajennettu niin suureksi, että oluen kanssa pääsi sielläkin lähes lavan reunaan. Päälavan juottola oli myös suorassa yhteydessä rantalavan juottolaan, joten pystyit siirtymään näppärästi lavalta toiselle. Ruokatarjoilu oli tänä vuonna monipuolisin vuosiin ja tuntuikin siltä, että joka paikassa oli herkullinen ruuan tuoksu. Myös vesipisteiden hanoja oli kolminkertainen määrä edelliseen vuoteen verrattuna. Kaikki nämä järjestelyt takasivat sen, että vaikka tapahtuma teki yleisöennätyksen, ei alueella pahemmin joutunut jonottelemaan minnekään. Ihmismäärän paljous ei ahdistanut heikompia ja aina pääsi helposti väljemmille vesille, jos kanssaihminen ryhtyi ärsyttämään. Alueella oli toki myös kaikkea kivaa oheistoimintaa, joskin ehkä vähän vähemmän kuin aikaisempina vuosina. Nappasimme aputontun kanssa isot pekonihampurilaiset kouraan ja kohta loppui outo murina vatsan pohjalta. Pakko kyllä myöntää, että olipahan vallan maittavat burgerit. Bongasin vielä alueelta tärkeimmän, eli lakukojun ja samalla kuuntelimme hetken Klamydiaa, joka nyt oli ihan sama Klamydia kuin aina ennenkin. Parin biisin jälkeen siirryimme takaisin Väinöstagen hiekkarannalle, sillä siellä oli aloittamassa illan yksi tiukimmista akteista.

Klamydia veti yleisöä. Kuva: Vera Kejonen

Inkvisitor tuo thrash metallin lahja maailmalle Jyväskylän suunnasta ja on useassa tilanteessa kehuttu bändi. Bändi vetikin todella paljon porukkaa paikalle ja tyytyväisyys paistoi nuorten miesten naamoilta. Jo ensimmäisistä tahdeista oli selvää, että nyt mennään eikä meinata. Tiukat riffit iskivät alitajuntaan ja uuden vokalistin käskyttämä bändi oli kuin tehnyt aikahypyn 80-luvulta. Todella mainio thrash metalli vaatii tietysti kunnollisen pitin ja se saatiinkin pikaisesti kasaan. Hiekka pöllysi, kun juhliva kansa juoksi lavan edustalla ympyrää. Pitistä bändi tuntui innostuvan vain lisää ja kappalemateriaali tuntui vain tiukkenevan. Inkvisitor oli kyllä vallan positiivinen yllättäjä, sillä bändin vanhempi tuotanto ei minuun niin iskenyt, mutta uuden vokalistin voimin bändi nousi heti kertaheitolla nuorten thrash metal bändien kermaan. Lost Society ja Nuclear Omnicide on saanut uuden ystävän. Keikka jätti kyllä todella mukavan fiiliksen ja oli täydellinen päätös Väinöstagen tiukalle ohjelmistolle. Oloni oli jopa niin mainio, että erehdyin sen tuoman lämmöntunteen myötä katsomaan Lauri Tähkän keikkaa. Kova showmies on Lauri Tähkä, mutta ei niin kova kuin Inkvisitorin nuoret sällit.

Ilta alkoi pimentymään ja ihmiset valuivat kuin muinaisen kutsun kuulemina päälavan suuntaan. Kiipesin itse Väinöläniemen kentän katsomoon odottelemaan illan viimeistä esiintyjää. Tuolloin korkeammalta katsoessani tajusin vasta, kuinka paljon väkeä oli saapunut alueelle. Ihmisiä oli todella paljon ja yleisöstä oli aistittavissa odottava tunnelma. Megadeth oli pian aloittamassa keikkansa ja se oli monille koko kesän kovin juttu. Thrash metallin vanha legenda kapusikin lavalla tiukasti aikataulussa ja yleisön huudon saattelemana. Ilman sen kummempia korulauseita alkoikin kolmentoista biisin show, jossa riffit vaihtuivat tiukemmasta vieläkin tiukempaan ja kitarasoolot halkoivat pimeää Pohjois-Savon taivasta. Megadeth tarjoilikin juuri sellaisen setin biisejä, mitä maksava yleisö toivoi. Kovimmat hitit olivat tietysti soitossa ja soitto kulki tappavan tarkasti. Mustaine kähisi hampaittensa välistä vokaleeja normaalia kähemmällä äänellä, mutta onhan miehellä jo ikääkin kertynyt 55-vuotta, joten annettakoon se anteeksi. Joskin välillä tuntui että laulu kuului, vaikka mies ei ollut lähelläkään mikkiä, joko äänitekniikan ukot ovat todella päteviä tai sitten Dave joutuu välillä boostaamaan lauluaan taustanauhalla tai muilla avuilla. Se ei menoa ollenkaan haitannut, koska bändin soitto oli timanttisen tiukkaa. Keikalla biisit seurasivat toinen toisiaan ja rumpalin takana iso screeni toisti biisin ”teeman” mukaisia videoita, joista suurin osa toimi todella hyvin ja toivat visuaalisuutta muuten aika turvalliseen esiintymiseen. Kahdentoista biisin jälkeen ennen encorea saatiin koko keikan ensimmäinen välispeakki, jonka jälkeen bändi soitti vielä yhden kappaleen. Itseäni keikasta jäi harmittamaan parin levyn totaalinen uupuminen settilistasta, mutta muu yleisö tuntui olevan pääosin tyytyväisiä esitykseen. Keikan loputtua istuin vielä hetken hiljenevällä alueella ja katselin ihmismassoja, jotka poistuivat alueelta. Hymy huulillaan ja sopivasti alkoholia veressä. Vaikka alueelle sisäänpääsy oli mitä oli ja yksi bändi jäi näkemättä, oli tämä perjantai yksi parhaimmista Kuopio Rockcok perjantaista muutamaan vuoteen. Raskaampaa musaa oli sopivasti tarjolla ja suurin osa bändiestä veti todella hyviä vetoja. Itsekin tyytyväinen hymy huulilla yhdistyin aputonttujen kanssa ja matkasimme yöpaikkaamme odottamaan seuraavaa päivää. Launtaina olisikin muutama pirun tiukka veto tulossa, jotka kutkuttivat jo vatsani pohjassa.

Megadeth! Kuva: Vera Kejonen

Kirjoittanut: Janne Partanen

Kuvat: Vera Kejonen

Lue lisää aiheesta

Kerry King: En usko, että ”Big Four” -keikkoja tullaan enää järjestämään Kerry King (©Alfred Nitsch) Thrash metal -legenda Slayerin kitaristina tunnettu Kerry King ei usko, että tulevaisuudessa nähdään enää "Big Four" -...
Isänmaan Toivot – Uutta metallia Suomesta, osa 19 Suomi – metallimusiikin luvattu maa, jossa on metallibändejä väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomi on voittanut jo...
Kitarasankari Marty Friedmanilta musiikkivideo ”Miracle” -kappaleesta Yhdysvaltalaisen thrash metal -legenda Megadethin riveissä vuosina 1990-2000 soittanut kitaristi Marty Friedman julkaisi viimeisimmän sooloalbumin...
Sadat soinnut Suomesta – Toimituksemme äänesti 100 kovinta suomalaista rock-/ metallikappalett... Rakkaat lukijat, vaikka sen itse sanonkin, silmienne edessä avautuu suorastaan nerokas lista. Lista, joka esittelee teille suomalaisen rockin ja m...