Manilla Road @ Up The Hammers Festival 14.10.2012

Piipahdin lokakuun alussa Kreikassa ja yksi matkan kohokohtia oli Ateenassa järjestettävä Up The Hammers festivaali, jonka headlineriksi oli kiinnitetty kukas muukaan kuin Manilla Road. Yhtyeen Roadkill 2012 -kiertue, joka kesäkuun alussa Helsingistä starttasi, päättyi lokakuun 14. päivä Ateenan Kyttaro Clubille.

Saavuimme seurueemme kanssa pääkallopaikalle hieman aiottua myöhemmin, joten suuntasimme heti sisään kuulemaan illan ensimmäistä yhtyettä, Portugalista ponnistavaa Midnight Priestia. Yhtye oli minulle täysin uusi tuttavuus, mutta sen verran messevällä asenteella ja tarttuvilla kappaleilla olivat pojat liikenteessä, ettei tällä pikkuseikalla ollut kissankikkareenkaan väliä. Tulipahan jälleen kerran todistettua, ettei laulukielellä ole mitään väliä siinä kohtaa kun biisit toimivat.

Midnight Priest yhdisti niin ihastuttavalla tavalla King Diamond – Mercyful Fate -vaikutteita höyryjunanlailla eteenpäin rullaavaan materiaaliinsa, että keikan loputtua tajusin, etten ollut raaskinut edes tuoppiani käydä täyttämässä. [FIY: Aika kova suoritus yhtyeeltä, jolta en ole kappalettakaan kuullut aikaisemmin.] Poikien esiintyminen oli tottakai linjassa kappaleiden energisyyden kanssa, ja niin kuin tällaisien tapahtumien artisteilla nyt on tapana, nämäkin jantterit näyttivät nauttivan soittamisesta juuri niin paljon että se pisti meikäläisenkin hymyilemään. Lyhyestä virsi kaunis; jos Enforcer-tyyppinen kaahaus iskee, kannattaa ehdottomasti tsekata myös Midnight Priest.

Illan seuraava yhtye, isäntämaasta kotoisin oleva War Dance, ei sitten valitettavasti saanutkaan osaltani ihan yhtä kiistatonta katselmusta. Uusi olut kirvoitti kielenkantani ja herpaannutti huomioni kerta toisensa jälkeen. Sen verran kuitenkin korvan taakse tarttui, että kreikkalaisille ilmeisen tyypilliseen tapaan eeppisyydestä ei War Dance juurikaan tinkinyt ja onpa Manowaritkin taatusti tullut tässä leirissä kuunneltua.

Lavan edustalle oli pakkaantunut yhtyeestä varsin innostuneen oloinen massa, jossa tukka heilui ja nyrkit puivat ilmaa, mutta koska kovan luokan eeppisyys ei oikein ole minun teekuppini, hukkasin setin loppuosan poistuessani ystävän perässä höpisemään kadulle kioskiolutta nauttimaan kerääntyneille tuttuille. Mitään varsinaista vikaahan yhtyeessä ei siis ollut ja tämän tyyppisestä musiikista innostuva ystäväni vannoi shown täydellisyyttä, joten jos tunnet kuumotusta eeppistä Power Metalia tai Manowaria kohtaan, kannattaa katsastaa mistä War Dancessa on kyse.

Kreikkalaisten lopetettua settinsä tekniikka feilasi jollain tapaa ja näin ollen italialainen Etrusgrave joutui odottelemaan hetken aikaa lavalla oman shownsa alkua. Ongelmien korjaamiseen vierähti juuri sopiva määrä minuutteja, jotta saliin ehti valua kohtalainen määrä riemukkaita kiharatukkaisia nappisilmiä. Kun yhtye viimein aloitti, ei kenellekään varmaan jäänyt kyseenalaiseksi, miten paljon italialaisia oli naapurimaahan odotettu.

Etrusgrave jatkoi edellisen yhtyeen aloittamalla eeppisellä linjalla, mutta Power Metalin sijasta musiikki oli tyyliltään lähempänä 70-luvun Hard Rockaavaa Metalia.  Italialaisilla vaikutti olevan hyvä meno lavalla, mikä kuten jo aikaisemmin mainitsinkin, saa minut aina hyvälle tuulelle. Etrusgraven materiaali vaikutti niin ikään kohtalaisen viihdyttävältä.

Ensikohtaamisen perusteella ei itselleni kuitenkaan vielä syntynyt pakottavaa tarvetta yhtyeen tuotannon omistamiseen. Minusta kun tuntui, että kaikesta toimivuudestaan ja sympaattisuudestaan huolimatta yhtyeen annista puuttui se maaginen jokin. Se olennainen silaus, josta biisien sielu syntyy. Mutta jos Blackmoren klassiselta puolelta lainaama sooloilu uppoaa, kannattanee itse tehdä omat johtopäätökset. Näin siksi, että vaikkakin harvakseltaan, olen tunnetusti joskus yksin mielipiteideni kanssa. Tällä kertaa ainakin aika joukko kreikkalaisia näytti olevan kanssani eri mieltä.

Illan viimeinen bändi, ennen kovasti odottamaani headlineria, oli kreikkalainen Dark Nightmare. Yhtye jatkoi illan eeppistä linjaa flirttaillen kahden edellisen yhtyeen musiikkityylien välillä. Dark Midnight aiheutti itseasiassa sen verran intohimoista mukanalaulantaa maanmiehissään, että epäilen sen nauttivan kohtalaista underground-suosiota. Kyllähän sitä itsekin ajoittain huomasi tahtia naputtavansa tuopin kylkeen, mutta valitettava totuus on, että biisien ennakkokuuntelu olisi ehkä antanut lisäarvoa tällekin keikaukselle.

Ainahan se vähän harmittaa, kun huomaa, että ihmiset ympärillä saavat musiikista enemmän irti kuin itse saat. Ainakin silloin, jos niitä ihmisiä on paljon ja varsinkin, jos tämä paljon näyttää sekoavan sukissaan kohtalaisen huolellisesti. Luultaavasti tällä kertaa kyse oli siitä, että toiset innostuvat itsetarkoituksellisesta eepostelusta kovasti, mutta toisille se on pikemminkin raskauttava asianhaara. Niin tai näin, jos eeppisyys tuntuu omalta jutulta, kannattaa ehkä selvittää, mistä kreikkalaiset intoilevat niin kovasti.

Hurmosta, hikeä ja kyyneleitä

Kerrotakoon, että tunnelma Kyttaro Clubilla oli melko harras, kun kokoonpano Shelton, Patrick, Neudi ja Castello ilmestyivät lavalle. Vain sekunteja myöhemmin hartaus muuttui hurmokseksi ja ensimmäiset ihmiset alkoivat sukellella lavalta ja risteillä päitemme yllä. Manilla Road tempaisi settinsä käyntiin nohevasti Metalströmilla ja, kuten kuukausia aikaisemmin Suomessakin melkein kävi, jatkoi siitä ensitöikseen läpi koko Open The Gates -albuminsa.

Yhtye soitti tiukasti alusta loppuun ilman minkäänlaisia taukoja tai suvantovaiheita. Edes villiintyneiden kreikkalaisten sukeltajien jatkuva liikenne lavalle ja sieltä pois ei häirinnyt amerikkalaisten menoa. Oikeastaan ainoa harmittelu, mitä olen keikasta jälkeenpäin kuullut, on liittynyt joko jonkin tietyn kappaleen puuttumiseen järkälemäiseltä settilistalta, tai siihen että Bryan ilmeisesti unohti muutamaan otteeseen sanoja.

Vaan eipä näistä kumpikaan omaa keikkakokemustani häirinnyt millään lailla. Yhtään kappaletta en 31 biisin setin jälkeen enää osannut sanoa jääneeni kaipaamaan ja ne pari hassua kertaa kun Bryan hukkasi langanpään, yleisö kyllä paikkasi tilanteen, itseasiassa varmaan huomaamattaan.

Tunnelma oli siis katossa niin Manillalla kuin yleisölläkin ja biisi biisin jälkeen tilanne tuntui muuttuvan aina vain hullummaksi. Ihmiset ympärilläni lauloivat – tai huusivat mukana – hymyssä suin ja kyyneleet silmissään. Väkeä kiipesi lavalle välillä melkein jonoksi asti ja lämpötila Kyttaro Clubilla tuntui lähentelevän kotoisen saunan lukemia.

Ainakin se hien määrä, mitä hurmioituneista ihmisistä irtosi, oli jotain aivan käsittämätöntä. Setin puolivälin pakeilla jokainen ihminen välittömässä läheisyydessäni näytti siltä, kuin olisi ollut juuri vaatteet päällä suihkussa. Jokainen niistä kymmenistä halauksista, joita keikan aikana sain ja annoin, oli liukas ja litimärkä. Voitte vain kuvitella, miten miehinen aromi farkkuliivistäni seuraavana aamuna puski.

Siinä missä suurin osa muustakin yleisöstä, minäkin ilmeisesti hukkasin itsesuojeluvaistoni keikan edetessä täydellisesti. Olin ennakkoon ihan oikeasti miettinyt, etten todellakaan lähde kokeilemaan onneani kreikkalaisyleisön ytimessä Manilla Road -keikan aikana. Eihän minun kokoisellani ihmisellä pitäisi olla mitään jakoa sekopäisten kreikkalaisten keskuudessa.

Ensimmäiset kaksi biisiä hoilotinkin mukana ystävieni ylläpitämän levy- ja paitatiskin edustalla muiden rauhallisemmille vesille hamunneiden kanssa, mutta Astronomican lähtiessä, aloin valua lähemmäs ja lähemmäs lavan edustalla vellovaa ihmispyörrettä. Ja juuri sieltähän minä itseni sitten löysinkin, minne vielä tuntia aikaisemmin olin päättänyt olla menemättä.

Heikko suoritus itsehillinnältä, mutta onnekseni sain jälleen kerran huomata millaisia herrasmiehiä jopa Manillasta villiintyneet kreikkalaiset ovat. Jossain kohtaa huomasin, että yhden ystäväni pikkuveli oli koko ajan lähelläni auttamassa pääni ylitse surffaavia ihmisiä matkaamaan turvallisesti ohitseni ja blokkasipas tämä miehen järkäle myös muutamia pitin tapaisessa riehaantuneita kohti pyöriviä yksilöitä ennen kuin ne ehtivät törmätä minuun. Mikä parasta tyyppi teki tämän kaiken oman riehumisensa lomassa, ei sen kustannuksella.

Vaan eipä riittänyt meikäläiselle tällä kertaa pelkästään riekkuminen myrskyn silmässä. Niin siinä sitten kävi, että armaiden ystävieni päätöksestä Necropoliksen aikana minultakin crowdsurfing-neitsyys riistettiin. Jos äiti tai isi sattuu tämän pätkän lukemaan, niin tiedoksi; itsehän en tätä ideoinut ja sille mitään myöskään mahtanut, kun ryhmä ukkoja päätti nostaa minut ilmaan.

Ei tässä kuitenkaan mistään pakko-nostamisestakaan oikein voi puhua. En nimittäin voi väittää vastaan pistäneeni ja kyllähän se aika veikeältä tuppasi tuntumaan. Ainoaksi tappioksi muodostuikin Lizzy Borden -rintanapin katoaminen prosessin aikana.

Jos Manilla keikka Suomessa tuntui hemmetin hyvältä, oli Kreikan versio vielä aivan toisesta maailmasta. Se heittäytyminen – enkä nyt viittaa stagedivaukseen, jota sitäkin illan aikana nähtiin ennätysmäärät – jolla koko helvetin yleisö eli jokainoan biisin mukana oli täysin käsittämätöntä.

Tai olinhan päässyt tätä kreikkalaista hulluutta todistamaan pienemmässä mittakaavassa jo keväällä, mutta että KOLME tuntia putkeen! Hauskintahan tietenkin oli, ettei setti mitenkään päin tuntunut kestävän ollenkaan niin pitkään [paitsi ehkä yhtyeestä itsestään] ja ihan yhtälailla itsekin riekuin koko shown Markin ensimmäisistä murahduksista festivaalin päättäneen Crystal Logicin viimeisiin iskuihin.

Normaalisti tällaista iltaa olisi omalla kohdallani seurannut aivan järkyttävän paha post concert -depressio, mutta minuapa ei alkanutkaan masentaa vielä. Lähinnä sydän hulluna hakaten odotin tulevaa, sillä olin saanut kutsun vielä yhteen täysin ihmeelliseen iltamaan.

Tämä tilaisuus järjestettiin pienessä viinikellarissa Ateenan sydämessä, paikalle oli kutsuttu kaikenkaikkiaan neljäkymmentä ihmistä ja illan vaatimattomana ohjelmana Mark ja Bryan vetivät toisen Manilla setin akustisesti. Voin kertoa, että siellä kynttilänkajossa viiniä nauttiessa tuli vähän itsekin kyynelehdittyä. Mutta se tarina on jo aivan toinen juttu, joten ei siitä sen enempää tällä erää.

Hirviömäinen settilista oli seuraava:

Metalström / Open the Gates / Astronomica / Weavers of the Web / The Ninth Wave / Heavy Metal to the World / The Fires of Mars / Road of Kings / Hour of the Dragon / Witches Brew / Brethren of the Hammer / Isle of the Dead / Taken by Storm / Spirits of the Dead / Haunted Palace / Masque of the Red Death / Death by the Hammer / Hammer of the Witches / Divine Victim / Mystification / Up from the Crypt/ Dig Me No Grave / Far Side of the Sun / Cage of Mirrors / Street Jammer / Metal / Flaming Metal System / Necropolis / The Riddle Master / Crystal Logic

Encore:

The Veils of Negative Existence

Kirjoittanut: Terhi Salonen