Modernin rockin jätti Papa Roach luo nahkansa uudelleen – arviossa ”Crooked Teeth”

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 17.5.2017

Yhdysvaltalainen modernin rockin jätti Papa Roach on tehnyt pitkän uran rockin musiikin saralla ja julkaisee nyt tulevana perjantaina yhdeksännen albuminsa, ”Crooked Teethin”. Yhtyeen edellinen levy ”F.E.A.R.” ilmestyi kaksi vuotta sitten ja näytti millainen on väkevä rock-albumi. Edeltävää levyä kuunnellessa herää kysymys, kuinka Papa Roach onnistuisi viemään musiikkiaan entistä pidemmälle? Oikeastaan vastaus tähän ei löydy pelkästään uusia tuulia haistelemalla, vaan myös katsomalla menneisyyteen päin.

Papa Roach ei ole koskaan ollut tavanomainen rock-yhtye vaan on ammentanut vaikutteita useasta eri suunnasta ja antanut sen myös näkyä tuotannossaan. Bändin vanhin albumi ”Infest” edustaa nu metalia, kun vastaavasti vuonna 2009 ilmestynyt ”Metamorphosis” on hard rockia. Vuoden 2015 ”F.E.A.R.” -albumissa raskuutta on viety pidemmälle metalcoremaisilla murinoilla. Entä sitten yhtyeen pian ilmestyvä ”Crooked Teeth”? Papa Roachin vokalisti Jacoby Shaddix kuvaili uutta levyä Rock 105.5, Carolina’s Pure Rockille antamassaan haastattelussa ”Infest” ja ”Getting Away With Murder” -albumien lapseksi. Shaddix kertoi myös uuden levyn sisältävän runsaasti räppäämistä. Shaddixin kuvaus on osuva, sillä ”Crooked Teeth” on kuin rockin ja räpin hybridi, joka ei jätä herättelemättä mielipiteitä.

”Crooked Teethiltä” on julkaistu jo puolet kappaleista, joten levyn musiikillisen suunnan ei pitäisi tulla suurena yllätyksenä. Itse en kuunnellut kappaleita etukäteen, sillä tykkään kuunnella levyjä kokonaisuuksina, niin kuin varmasti moni muukin. En siis osaa sanoa kuinka yksittäiset kappaleet olisivat minuun uponneet, mutta kokonaisuutena levy toimii todella hyvin. Levyssä ei ole varsinaista elinkaarta joka käytäisiin läpi, vaan albumi tuntuu siirtyvän spontaanisti tunnetilasta toiseen ja yllättävän kuuntelijaa jatkuvasti. Monipuolisuus ja kyky yllättää eivät kuitenkaan ole levyn ainoat valtit, vaan itse musiikki: monista kappaleista välittyy aidosti koskettavia sanoituksia ja tunnetiloja.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Shaddixin räppäämisestä saadaan nauttia heti kättelyssä ”Break The Fallin” muodossa. Murisevat riffit soivat tyynnyttävästi taustalla kun vokalisti purkaa tunnontuskiaan. Kappale loppuu yllättävän nopeasti ja ”Crooked Teeth” muuttaa tunnelman päälaelleen aggressiivisella ja raskaalla ulosannillaan. ”Crooked Teeth” pakottaa jalan kirjaimellisesti polkemaan lattiaa ja saa hien pintaan. Kolmantena tuleva ”My Medication” alkaa rauhallisesti, mutta paljastuu pian nu metal-tyyliseksi energiseksi vedoksi. Kappale ei aivan yllä edeltäviensä tasolle, mutta ”Born For Greatness” tulee pian paikkaamaan. Huolimatta pinnallisesta nimestä, ”Born For Greatnessissä” on ytyä – kappale alkaa vanhojen kauhuelokuvien tyylisellä pahaenteisellä puhallinsoitinmusiikilla, jonka jälkeen räppiosuudet tulevat kuvioihin. Kappaleen ehdoton kliimaksi saavutetaan kertosäkeissä, jotka pakottavat pään nyökkäämään puoli metriä edestakaisin.

”American Dreams” aloittaa suunnan kohti levyn kevyempää puolta. Amerikan unelmat on tarttuva ja pirteä pop rock -kappale, jonka jälkeen sukelletaan kauniiseen ”Periscopeen”. Tunnelma muuttuu jälleen levyllä täysin erilaiseksi. Shaddixin ja Skylar Greyn dialogi on upeaa kuunneltavaa ja vaikka vierailija kuulostaa perushyvälle pop-laulajalle aavistuksen karkealla äänellään, on lopputulos hieno. Grey ei ole ihan pikkunimikään – hän on työskennellyt mm. Eminemin ja Rihannan kanssa. ”Periscope” on loistava esimerkki siitä, kuinka onnistunut pop-kappalekin voi sulautua hienosti rock-levyn konseptiin.

”Help” edustaa täyspitkän hyvää, energistä tasoa, mutta jää auttamatta seuraavan kappaleen omaperäisyyden ja hienouden varjoon – ”Sunrise Trailer Park” alkaa heinäsirkkojen sirkutuksella ja ”kuuntelijan siirtymisellä autoon istumaan”. Tämän jälkeen kappale lähtee liikkeelle karun ja ankean kuuloisilla riffeillä, jotka kuljettavat kuulijan synkkiin muistoihin. ”Sunrise Trailer Parkissa” ruoditaan parin henkilön ikäviä muistoja hiukan samalla lailla kuin P.O.D.:in ”Youth Of The Nationissa”. Kappaleesta löytyy myös vieraileva solisti Machine Gun Kelly, jonka räppiosuus on puhutteleva. ”Sunrise Trailer Park” on yksinkertainen, tyly ja koskettava kappale, joka saa aikaan kylmiä väreitä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Pitkäsoiton kaksi viimeistä kappaletta, ”Traumatic” ja ”None Of The Above” päästävät vielä Papa Roachin viimeiset höyryt – ”Traumatic” on kuin purkitettua adrenaliinia, mutta päätösraita hidastaa menoa hiukan, kuitenkin tarjoamalla vielä muutaman yllätyksen. ”Crooked Teeth” on parhaimmillaan kokonaisuutena, aivan kuten Jacoby Shaddix myös itse totesi edellä mainitussa haastattelussa. Täyspitkä muodostaa mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota kuunnellessa ei tee mieli hyppiä kappaleiden yli, koska muuten voi jäädä kuulematta jotain mielenkiintoista. Itse en juurikaan pidä räpistä, mutta Papa Roachin käsittelyssä homma yksinkertaisesti toimii. Mielestäni yhtye teki uuden albumin kohdalla oikein, kun ei yrittänyt lyödä edellistä levyä rockissa, vaan lähtikin eri suuntaan. Vaikka ”Crooked Teeth” ei ole alusta loppuun hikistä ja vihaista rockia, on se omaperäinen ja houkutteleva levy, joka osoittaa, että Papa Roach osaa luoda nahkansa uudelleen.