Satuin keskustelemaan kerran erään ystäväni kanssa siitä, miten musiikki kolahtaa ja osaako sitä tulkita miksi jokin iskee. Ystäväni vänkäsi kovaan, että musiikki on pelkkää taikuutta, joka vain tapahtuu, eikä sitä voisi selittää. Itse taas uskoin sen nimeen, että musiikin pystyy analysoimaan palasiksi ja näyttää sormella, mikä tarkalleen sen ”taikuuden” tekee. Sen takia näin, että minulla olisi aineksia arvosteluhommiin kivasti, mutta mitä enemmän tätä tekee, sitä vähemmän enää tietää mistään mitään. Kuten itselläni on esimerkiksi Children of Bodomin kanssa: vaikka selkeästi voisin siitä tykätä, en vain osaa täysin tarkalleen sanoa, miksei se toimi. Sama kävi juuri Leproussin kanssa. Ei kai samoin käy kohta kymmenvuotiaan myGRAINin neljännen pitkäsoiton, ”Planetary Breathingin” kanssa?

Tuo alku tuli siitä mieleen, kun eräänä päivänä kuuntelin bändin edellistä albumia autossani, ja soimaan lähti ”Shadow People”. Sen viimeisen minuutin aikana lähti huima nostatus, jonka kaikki elementit tuntuivat olevan kohdallaan. Kylmät väreet kulkivat selkärangasta ylöspäin kohti päälakea suurina rantaan lyövinä aaltoina. Vaikka maailma on täynnä loistavia kappaleita, on vain muutama, jotka pystyvät tuon tunteen tekemään kropassa. Sen takia varmaankin rakastaa musiikkia, toisinaan myös vihaa sitä, sydämensä kyllyydestä. No joo joo, läski taas muistelee menetettyä nuoruuttaan kuin vanha hippi pajaripäissään Woodstockia. Mennääpäs itse lättyyn.

Avaruushenkisen ja mahtipontisen intron saattelemana iskee ”Waking Up The Damned” sisään. Näen usein myGRAINin Suomen Soilworkina, mutta en olekaan oikeasti ikinä noteeraanut kuinka paljon yhtye muistuttaa usein alussa mainittua Children Of Bodomia, sen tämä kappale itselleni todistaa. Loistava menopala heti alkuun, voittaa helposti aamulla kiireessä huitastun Teboil-kahvin ja -kolmiopieruleivän, ylivoimaisesti! ”Ambivalentine” lyö kuulijan rattikelkan kyytiin, ja vaikka pakkanen päätä huimaakin, eikä rattiin pääse paniikissa tarraamaan, tästä kelpaa jopa nauttiakin! Alamäki on parasta aikaa ihmisen elämässä! Välillä vauhtia hieman hidastetaan, vaikkei vielä tarvitsekaan käydä putsaamassa mäkeä hiekasta. Sitten ollaankin diskossa, kun bassonaputus ja hupsu urkuluritus soittelee ”Dreamscapen” ilmoille räpyttelemään. Tässä kappaleessa huomaa varsin hyvin sen, miten nuo naukuvat videopelihenkiset urkujutut samalla nostavat biisit korkealle ilmaan, mutta kuten kertosäkeen toisessa osassa meinaa tapahtua, joskus on todella lähellä, ettei se sytytä koko hommaa tuleen kuin Hindenburgin konsanaan. ”The Final Skyline” saattaisi olla levyn balladi, ellei sielläkin välissä tulisi blastbeatia, playing fast in slow songs kuten Born To Shreds II opetti aikoinaan. Levyn päättävä kaihoisampi ja vapaasti hengittävä nimikkoralli jättää mukavan fiiliksen, kun NASAn mönkijä saa lähtölaskennan lähteä etsimään elämän merkkejä Marsista. Avaruusteemat menevät itseltä aina ohi, mutta maisemat ovat kivoja!

Kun ryhdyin kuuntelemaan ensimmäisiä kertoja ”Planetary Breathingia”, huomasin keskittymiseni harhailevan aivan jossain muualla. Sillä oli myös inhottava tapa puskea pois luotaan, jolloin tuli pistettyä jotain muuta soimaan, kahvia porisemaan, nettiselainta auki ja uloskin karkasin. Vaikkei myGRAIN olekaan sieltä äärimmäisimmästä ja brutaalimmista päästä, siitä tulee helposti ensikuulemalta ähkyyn, kun koko ajan sattuu ja tapahtuu erinäisiä kommervenkkeja. Sama tunne tuli silloinkin, kun ensimmäisen kerran yhtyeeseen tutustuin ”Sings of Existencen” aikoihin: Sen viidakon läpikäymisen aloittamiseen oli suuri kynnys, mutta kun jaksoi aikansa hutkia machetella menemään, alkoi niitä aarteitakin löytymään.

Edellisellä levyllä tuntui olevan muutama timanttinen napakymppikappale ja loput hieman ohiampuvia laukauksia. Tällä levyllä ei taas oikein mikään tunnu kymppiin osuvan, mutta kaikki osumat on kivasti tauluun. Edelleenkään ei yhtye viitsi kappaleissaan mennä yhdestä kohtaa, vaan läpi pitää kerralla mennä kaikilla osaamillaan tempuilla. Siksi kappaleet usein tuntuvat hieman yliampuvilta ja tulee liikayrittämisen tune. Välillä tuntuu musiikin viliseväån korvien ohitse, ettei sitä kerkeä edes tajuamaan, jolloin ei oikein mitään jää mieleen kuulemastaan. Yhtyeen musiikki on kuin uudenvuodenyön valtava ilotulitus, jonka yksityiskohtia ei enää muistista seuraavana päivänä jostain syystä löydy. Parempi kuitenkin näin, että on mitä puida ja pureskella kuin että maku katoaisi heti ensipuraisun jälkeen. Sanoisin, että kunhan yhtye uskaltaa tulevaisuudessa hieman rauhoitella sävellyskynän vauhtia ja tunnustella hetken paikallaan fiilistellen, alkaa niitä vuoden luontokuviakin löytyä enemmän!

”Planetary Breathing” on kuitenkin tiukka, itsensä näköinen ja omilla jaloillaan vahvasti seisova albumi, vaikka jääkin välillä etäiseksi. Kunhan vain jaksaa nähdä vaivaa, eikä heti luovuta ja pistä levyä cd-hyllyyn piiloon, asenteella ”kyllä sitä sitten tähän tutustun ajan kanssa joskus toiste”, saa tästä paljon iloa irti. Sanoisin, että nämä kappaleet tulevat saamaan uutta tuulta alleen livetilanteissa, joissa yhtye on elementissään. Siinä saattaa olla oma jännityksensä, meneekö musiikista ensin yleisö vai yhtye solmuun.

7½/10

Kappalelista:

1. Incantation
2. Waking Up The Damned
3. Ambivalentine
4. Black Light Supernova
5. Dreamscape
6. Rats In The Cradle
7. The Ghost In Me
8. Mechanical Instinct
9. The Final Skyline
10. Planetary Breathing

http://www.mygrain1.com/

https://www.facebook.com/MyGrain

Kirjoittanut: Ville Syrjälä