Opeth – Pale Communion
En ole ainoa, joka pitää ”Heritagea” tylsänä kokonaisuutena. Toki levy sisälsi menneiltä vuosikymmeniltä ammentavaa soitannollisesti huikeaa musiikkia, mutta yleiskuva jäi harmaaksi. Siinä missä Opeth huiteli aiemmin estoitta äärimetallista vaikkapa happorockia rönsyilevään 1960-1970 luvun taitteeseen, oli ”Heritagen” paletti koottu vanhakantaisesta jopa jazzilla maustetusta progressiivisesta hard rockista. Tämä itsessään ei ole negatiivinen seikka, mutta kun ”Watershedilta” oli jäänyt mukaan luotaantyöntävä yleistunnelma ja kappaleet olivat vaikeasti lähestyttäviä liiallisen tyhjäkäynnin takia, jäi levy tutustumisen jälkeen hyllyyn pysyvästi. Kun huhut lupailivat paluusta laajempaan tyylien kirjoon, olin tietenkin innoissani. Kaikki asiasta kiinnostuneet varmaan jo tietävät tässä vaiheessa, että Opeth on päätynyt täysin muihin menneisyyksiin kuin omaansa.
”Pale Communionionilla” Mikael Åkerfeldt tuo estoitta esille rakkautensa vanhan liiton hammondilla väritettyä progea kohtaan mennen syvemmälle edeltäjänsä osoittamaan suuntaan. Sanon suoraan, että tätä levyä ei kannata kuunnella puolihuolimattomasti. Jos teet kuuntelun yhteydessä jotain epäolennaista kuten kotityöt tai opiskelu, niin kadotat kaiken sen, mitä Opeth haluaa viestittää. Kun hiljentää hetkeksi sulkien muun maailman ympäriltään levyyn keskittymisen ajaksi, pääsee sisälle luovaan ja inspiroituneeseen hetkeen. Vaikka ”Pale Communion” leijailee ja mutkittelee hyvinkin monikerroksisesti, on yhtye onnistunut pääsemään eroon sisäänpäin kääntyneisyydestään ja kuulija pääsee lähelle taajuuden ollessa häiriötön.
Mitä kaikkea ”Pale Communion” on sitten syönyt? ”Cusp Of Eternity” ja ”River” ovat päätyneet tutkimusmatkaltaan musiikin historiaan lähelle nykyistä suomalaista kansainvälistynyttä progeilua. ”Moon Above, Sun Below” on suuri moneen suuntaan kurkottava teos, jonka aikana Opeth antaa tulvia itsestään kaiken sen, mitä yhtye haluaa tänä päivänä sanoa. Instrumentaali ”Goblin” on tiivistetty katsaus jazzin ja hardrockin yhdistämiseen. ”Voice Of Treason” on melodioiden ylistys, joka kasvaa melkein huomaamatta valtaviin mittoihin. Seuraaja ja levyn päättävä ”Faith In Others” sulautuu edeltäjäänsä ja kappaleet luovat oman yhteisönsä vahvan kokonaisuuden sisälle. Hammond on noussut tasavahvaksi osanottajaksi kitaroiden rinnalle ja kokopitkä on ajoittain yllättävän hiljainen kielisoittimien osalta. Väriä maalaukseen ovat antamassa huilu, piano, mellotroni ja jousisovitukset. Kaiken yllä leijailee vahva orgaanisuus ja luomun aromi.
Mainos päättyy
Lopputulos on kaikin puolin onnistuneempi kuin ”Heritagella”. Kylmä tylsyys on poissa vieden mukanaan luotaan työntävyyden Ja vaikka vanhakantaisuus kukkii, on lopputulos silti raikas vailla pölyisiä hämähäkin seittejä. Jos Opeth jatkaa tällä linjalla, niin täydet pisteet tipahtavat, jos Mikael säveltää seuraajalle oman ”Burninsa” tai ”Highway Starin”. Hetkellinen nopeampi purkaus olisi paikallaan. Samalla ovi aukeaisi rockin riemukkuudelle. Ei tämän tarvitsisi olla niin vakavaa ja ryppyotsaista kuin nyt yleiselläkin tasolla tuntuu olevan.
8 ½ /10
Kappalelista:
1. Eternal Rains Will Come
2. Cusp Of Eternity
3. Moon Above, Sun Below
4. Elysian Woes
5. Goblin
6. River
7. Voice Of Treason
8. Faith In Others
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Miikka Tuovinen