Poisonblack – Lyijy

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 6.10.2013

Poisonblackin debyyttialbumin ”Escapexstasy” julkaisusta on kulunut jo kymmenen vuotta, vaikkei äkkiseltään uskoisi. Nyt on julki bändin kuudes, aiempia rokkaavampi pitkäsoitto, joka on saanut nimekseen suomenkielisen sanan ”Lyijy”. Saatekirjeen mukaan levyä lähdettiin tekemään kuin viimeistä, eli kaikki laitettiin peliin. Onneksi tämä myös välittyy itse musiikista kuuntelijalle, sillä levyllä ei turhia hetkiä juuri kuulla.

”Lyijyllä” Poisonblack rokkaa nimittäin ehkä kovempaa kuin koskaan. On nopeita rouhevia ralleja ja rauhallisempaa melodisempaa antia. Aiemmin kestoverrokkina on luonnollisestikin toiminut vokalisti Ville Laihialan aiemmista kannuksista tuttu Sentenced, mutta nyt on kovasti vertailtu länsinaapurin Mustaschiin. Yhtymäkohta ei ole aivan tuulesta tempaistu, etenkin rivakammat biisit tuovat tuon mielleyhtymän useammankin kerran mieleen. Siltikään ei ole kyse mistään plagioinnista, vaan puhtaasti rock’n rollista. Bändi on haastatteluissa ehtinyt mainita, että kama on jossain Popedan ja AC/DC:n välissä. Okei, välissä onkin, muttei yhtään lähellä kumpaakaan – ja parempi niin.

Edellinen levy ”Drive” (2011) oli varsin tanakka ja metallinen. Sitä kilvoittivat hyvinkin raskaat panteramaiset riffittelyt, jotka toi bändiin tullessaan mukanaan kitaristi Antti Leiviskä. Mutta nyt ”Lyijyllä” näitä ei enää kuulla samaan tapaan, muutoinkaan levy ei ole yhtä raskassoundinen kuin edeltäjänsä. Nyt voitaneen kuitenkin puhua Poisonblackin moniulotteisimmasta levystä koskaan. Kappaleista löytyy erilaisia fiiliksiä laajalta skaalalta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Biisejä on moneen junaan: Videonakin nähty avauskipale ”Home Is Where The Sty Is” rokkaa turhat paineet alta pois; edellä mainittu Mustasch saattaa jonkun kuuloelimiin tässä kohti särähtää. Sama tapahtuu toistamiseen myös levyn rivakimmassa biisissä ”Death By The Blues”. Tämä verrokki ei kuitenkaan ole ihan läpipistävän tymäkkä, pieni vivahteentapainen vain, jota ei voi laskea edes mitenkään miinusmerkkiseksi piirteeksi. Hitaammista paloista ehdottomat nostot ansaitsevat sellaiset tittelit kuin ”Maybe Life Is Not For Everyone”, ”The Absentee”, ”The Halfway Bar” sekä ”Down The Ashes Rain”. Levyn muistakin lauluista löytyy kosolti tarttumapintaa ja, kuten sanottu, monenlaisia tunnelmia.

”Lyijy” on kokonaisuutena hyvin erilainen albumi kuin bändiltä on aiemmin kuultu. Uudistumista on tapahtunut materiaalin lisäksi soundimaailmassa, mutta silti levyn tunnistaa ehdaksi Poisonblackiksi, eikä vähiten vokalistinsa Laihialan ansiosta. Jokainen Poisonblack-albumi on ollut omalla tavallaan erilainen hyppy edelliseen verrattuna. Väittäisin, että tällä kertaa bändi teki uransa vahvimman ja monitasoisimman levyn, joka taatusti kestää kuunteluakin. Toivotaan nyt, ettei alussa vihjailtu ”viimeinen levy” ole viimeinen levy.