Psykedelian kautta psykoosiin – Blowup Vol. 2, osa 1/2
Toista kertaa järjestetty Blowup-festivaali tapahtui viime viikonloppuna, 14.-15.10.2016. Helsingin Korjaamolla esiintyi jälleen raskaan underground-musiikin kiinnostavimpia artisteja ilman varsinaisia genrerajoja. Ensimmäisenä päivänä seikkailtiin muun muassa psykedelian, noisen ja post-black metalin maailmoissa. Ennen musiikillista antia Korjaamon Kinossa nähtiin ”Titicut Follies” -elokuva, jonka yhteydessä oli tarkoitus esittää myös musiikkia, mutta konsertti jouduttiin sairastapauksen myötä perumaan.
”Titicut Follies” on Frederick Wisemanin ohjaama dokumenttielokuva vuodelta 1967. Elokuvassa nähdään Bridgewater State Hospital -vankimielisairaalan arkea. Nykypäivän mittapuulla dokumentissa nähdyt ja kuullut asiat eivät ehkä ole poikkeuksellisen shokeeraavia, vaikka shokkiarvo tietysti nousee aina, kun muistaa, että kyseessä on dokumentti jossa esiintyy oikeita henkilöitä. Alkuperäisenä julkaisuajankohtana elokuva törmäsi sensuuriin ja muuhun vastustukseen. Vuodesta 1991 saakka elokuvaa on saanut levittää vapaasti.
Psykologian tutkimus ja hoitomenetelmien kehittäminen erilaisiin mielenterveyden ongelmiin on pitkälti kaikilla osa-alueilla yhä kesken, mutta ”Titicut Folliesia” katsoessa huomaa, kuinka paljon varsinkin vaikeimpien mielenterveyden häiriöiden hoitamisessa ollaan edistytty muutamassa vuosikymmenessä. Elokuva näyttää karun totuuden mm. Bridgewater State Hospitalin hoitokäytänteistä ja henkilökunnan toiminnasta. Välinpitämättömyys vankien/potilaiden hyvinvoinnista ja taidottomuus hoitaa heitä tulee ilmi moneen otteeseen. Joukossa oli muutamia, jotka vaikuttivat oikeasti kiinnostuneilta psykologian tutkimuksesta ja mielenterveyden hoitamisesta. Heidän kaltaistensa ansiosta ollaan edetty siihen pisteeseen, missä nyt ollaan.
”Titicut Follies” näyttää Bridgewater State Hospitalin arjen kaunistelematta juuri niin brutaalina ja raakana kuin se todellisuudessa tuolloin oli. Laitoksen toiminnasta saa kattavan ja hyvän kokonaiskuvan, vaikka elokuvallinen kokonaisuus onkin melko hajanainen. Elokuvan suurimmat ansiot eivät ole elokuvateknisiä, vaikka siinäkin mielessä kerronta ja toteutus ovat mielenkiintoisia. Parasta on elokuvan tunnelma ja nimenomaan kyseisen laitoksen tunnelman välittäminen ilman turhaa dramatisointia ja sensaationhakuisuutta. Elokuvassa ei ole varsinaista kertojaa, vaan kaikki sanallinen kerronta tapahtuu elokuvassa esiintyvien henkilöiden toimesta. Lohduttomuus ja lopullisuus ovat vahvasti läsnä. Jos arvostat mieltäsi ja elämääsi, katso tämä dokumentti.
Musiikillisen tarjonnan aloitti Liettuasta saapunut post-black metal -yhtye Au-Dessus. Valaistus oli synkkä, kuten olivat myös VJ Hellstonen loihtimat visuaalit, jotka pyörivät valkokankaalla lavan takana vahvistaen Au-Dessusin tummaa olemusta.
Kylmä ja perinteistä black metalia vielä paljon intensiivisempi post-black metal vyöryi livenä aivan toisenlaisissa mittasuhteissa kuin levyltä kuunneltuna, vaikka silloinkin Au-Dessusin voimakkuus käy ilmi kiitettävästi. Mustiin kaapuihin pukeutuneet soittajat pysyivät omissa oloissaan ottamatta kontaktia yleisöön. Jollain tapaa se sopi heidän musiikkinsa lohduttomuuteen.
Mikä Au-Dessusista kuitenkin jäi päällimmäisenä mieleen, oli musiikin lähes hengästyttävä intensiivisyys ja aggressiivisuus. Oli vähällä, ettei henki salpautunut jo ensimmäisen kappaleen aikana. Au-Dessusin potentiaali on valtava, mutta parantamisen varaakin löytyy. Oikeastaan ainoa parannettava asia olisi musiikin loppuun asti työstäminen. Tällaisenaankin kappaleet toimivat ja varsinkin livenä Au-Dessusin tarjoama kokemus on kuin toisesta maailmasta, mutta minusta tuntuu, että kappaleet olisivat hiottavissa iskevämmiksi ja koukuttavammiksi sekä tunnelma vielä piirun verran vangitsevammaksi ja pysäyttävämmäksi. Sellaiseksi, että se saa veret seisahtumaan ja pakokauhun hiipimään takaraivoon. Au-Dessusilla on kaikki mahdollisuudet siihen, ja sinne he ovat hyvää vauhtia matkalla.
Bastard Noisen myötä mentiin Blowupin musiikkitarjonnan erikoisempaan päähän, mutta kuten Bastard Noisen Eric Wood asian muotoili: ”Metal is music, rock is music, noise is music”. Blowupissa ei katsella genrerajoja erityisen tarkasti; jokaisessa esiintyjässä on jotain, joka vetoaa samanhenkiseen yleisöön.
Tällä kertaa noise ei tarkoittanut tylsää tasaista rätinää, vaan esitys pysyi kiinnostavana alusta loppuun, sillä koko ajan tapahtui jotain. Woodin edessä oli pöytä täynnä pedaaleja ja ties mitä vekottimia, joilla hän teki ihmeitä. Erilaisia mieltä askarruttavia ääniä, jotka kaikuivat ilmoille melkoisella paineella. Noise on musiikin laji, jota on vaikeaa kuvailla sanoin. Bastard Noisen esiintyminen oli kokemus, jollaista en ole kokenut aikaisemmin. Tämä siis vain ja ainoastaan hyvällä.
Ensimmäisen askeleen kohti psykedeliaa otti Atomikylä. Heidän musiikkinsa pureutui raskain ottein tajunnan syövereihin. Esitys tuntui yhdeltä suurelta kokonaisuudelta, joka oli painostavaa leijailua sysimustalla pilvellä. Oranssin Pazuzun ja Dark Buddha Risingin jäsenistä koostuva yhtye kuulostaa juuri siltä, miltä näiden kahden yhtyeen ristisiitoksen voisi kuvitella kuulostavan. Oranssin Pazuzun raakuus ja psykedelia sekä Dark Buddha Risingin rauhallinen painostavuus yhdistyvät osiensa summaa suurempana taiteena.
Ensimmäisen Blowup-päivän odotetuin esiintyjä oli omalta osaltani Lucifer. Innokkaana Cathedral-fanina kitaristi Gaz Jenningsin tekemiset kiinnostavat aina. Death Penalty -yhtyeen lupaavasta alusta huolimatta heidän debyyttialbuminsa oli pienoinen pettymys. Lucifer taas on pysynyt kiinnostavana debyyttialbumillaankin. Levyn occult rockmainen soundimaailma yhdessä vahvan melodiavetoisen laulun ja doom metal -vaikutteisen riffittelyn kanssa on osoittautunut toimivaksi reseptiksi. Mystinen ja viettelevä ilmapiiri sinetöi kokonaisuuden.
Livenä ote oli vielä pykälää doomimpi kuin levyllä. Kitarasoundi oli huomattavasti rouheampi ja jämäkämpi, minkä johdosta murskaavat riffit tulivat paremmin esiin ja pääsivät täysiin oikeuksiinsa. Kitarasoundin päivittäminen seuraavalle levyllekään ei tekisi pahaa. Eihän tällaisia riffejä sovi piilotella.
Rytmiryhmän soitto oli varsinkin näin livenä Luciferin selkäranka, joka sai riffit ja melodiat kuulostamaan vielä vähän paremmalta. Rumpali Andrew Prestridgen ja basisti Diccon Harperin soitto oli yksilötasolla todella hyvää ja yhteispelin groove oli mahtava. Johanna Sadonisin laulu on vähintäänkin yhtä suuri osa Luciferin musiikkia kuin kitarariffitkin. Occult rockin ja varsinkin doomin tasolla poikkeuksellisen vahvat laulumelodiat tuovat Luciferin musiikkiin todella suuren osan sen persoonallisuudesta.
Voisi sanoa, että Lucifer on muutaman toimivan osan summa. Jokainen osa on omalta osaltaan täydellinen juuri Luciferin musiikkiin ja yhdessä ne ovat musiikkia, joka vielä Herran vuonna 2016 kuulostaa tuoreelta ja persoonalliselta, tuoden samalla tuulahduksia menneisyyden suuresta musiikista. Lucifer-innostukseni kasvoi juuri taivaisiin saakka.
Yllättävän suuren yleisön klo 00.40 perjantain ja lauantain välisenä yönä kerännyt Oranssi Pazuzu oli minun osaltani koko tapahtuman suurin yllättäjä. Yhtye ei ollut minulle live-esiintyjänä ennestään tuttu, joten minun oli mahdotonta valmistella kehoni siihen, kuinka uskomattoman hienoa musiikillista taidetta ja performanssinakin sykähdyttävää esitystä tulisin todistamaan.
Atomikylään verrattuna Oranssi Pazuzu on räväkämpi, ilkeämpi ja intensiivisempi. Siinä missä Atomikylä leijailee painostavasti harteilla, Oranssi Pazuzu ottaa kurkusta kiinni ja huutaa vasten kasvoja. Black metalista alkunsa saanut synkkä psykedelia kuulostaa psykoosilta ja mustan aukon luhistumiselta. Musiikin mukaan synkronoitu poikkeuksellisen hieno valoshow tuki musiikillisen kokemuksen hienoutta ja sen eri vivahteita, jotka vaihtelivat hiipivästä piinasta raastavaan huutoon pään sisällä. On vaikeaa kuvitella, millaisesta mielestä tällainen musiikki on peräisin. Varmaan joltain korkeammalta voimalta.
