Queen + Adam Lambert Helsingin Kaisaniemessä – yhä kaikkien ylisanojen arvoinen

Stadionrockin kuninkaallisin yhtye Queen teki kaikin puolin vaikuttavan tribuutin itselleen Helsingin Kaisaniemessä 3.6.2016.

Queen oli, on ja tulee aina olemaan maailman paras, suurin ja kaunein rockyhtye – ainakin minulle. Myönnetään, tämän bändin kohdalla on vaikeaa olla kriittinen. Voisinko sanoa yhtäkään poikkipuolista sanaa yhtyeestä, jonka kanssa olen kasvanut kymmenkesäisestä lähtien ja jonka keikoille olen suunnannut melkein puolet elämäni ulkomaanmatkoista?

Paperilla ajateltuna siihen uskoisi olevan aihetta. Jo alun perin mielipiteet voimakkaasti jakanut, kaikkea mautonta rakastanut stadionrock-yhtye esiintyy n. 25 vuotta elämää suuremman keulahahmonsa kuoleman jälkeen niin ikään mielipiteitä jakavan American Idol-laulajan kera, vanhoja hittejään veivaten. Mikä erottaa tämän kaikista muista puisevista nostalgia-akteista, jotka rullaavat euromerkit silmissä maailman stadioneja ympäri?

Monikin asiaa. Keikan käynnistäneiden ”One Vision” ja ”Hammer To Fall”- kasariklassikoiden myötä pelin henki kävi selväksi – tätä hommaa ei todellakaan tehdä puolivaloilla. Bändi soittaa lähes yhtä tiukasti kuin vaikkapa ikonisella vuoden 1986 Wembleyn keikalla. 68-vuotias tähtitieteen tohtori Brian May kitaroi bändin ainoana kitaristina yhä mestarillisesti, tarvitsematta minkäänlaista ikämiestasoitusta. Avaruuspölyä tomuttanut kitarasoolo singautti aikamme vaatimattomimman kitarasankarin stratosfääriiin ja viimein soolodebyyttinsä hienoon ”Last Horizon”-instrumentaaliin. Mayn kohdalla rock-poliisilaitokselle tulee ilmoittaa ainoastaan ”Bohemian Rhapsody”:n loppusoolon mokaamisesta ja stereoskooppisen selfie-kepin – niin, minkä? – holtittomasta käytöstä.

Sen sijaan joulupukkipartaisen Roger Taylorin kohdalla 66 vuotta elettyä rock ’n’ roll-elämää olivat saaneet soiton hitusen kömpelöksi, vaikka se pääosin kunniakkaasti rullasikin. Mm. speed metalin esiaste ”Stone Cold Crazy” soi hiukan turhan hitaana ja lyhyen isä vs, poika-rumpubattlen voitti nykyään The Darknessissakin soittava Rufus Taylor. Taylor vanhemman laulusuoritukset taas osuivat maaliin jopa paremmin kuin viime vuosina, herran laulaman ”These Are the Days of Our Lives”:in noustessa illan koskettavimmaksi numeroksi.

Kappalevalikoima oli kiitettävän monipuolinen, materiaalia kuultiin ”Queen II”-levyltä (1974) aina viimeiseen Mercuryn elinaikana julkaistuun, ”Innuendo”-albumiin (1991) asti. Yleisöön vaikutti uppoavan parhaiten ne suurimmat hitit, kuten ”Another One Bites The Dust”, ”Don’t Stop Me Now” ja ”I Want It All”. Yhtään heikkoa lenkkiä setissä ei tuntunut olevan, vaikka monia hittejäkin jäi rannalle.

Kukaan bändistä ei yritäkään väittää Lambert-vetoisten kiertueiden olevan mikään uusi alku Queenille. Se vapauttaa bändin suuremmista paineista olla moderni ja uutta luova. Esimerkiksi vuoden 2008 Queen + Paul Rodgers-sinkku ”C-Lebrity” toimii kiusallisena muistutuksena, ettei se tämän bändin kohdalla enää välttämättä kannata.

Kuten Adam Lambert jaksaa kärsivällisesti julistaa keikasta toiseen, ei hän ole paikalla korvaamassa Freddie Mercuryä, vaan osoittamassa kunniaa hienon yhtyeen ja laulajan perinnölle. Ja kuinka hän sen tekeekään – leikitellen Mercuryn omilla kliseillä niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. On kieltämättä osuvaa, että siinä missä Mercury ilmestyi encoreihin pukeutuneena Englannin kuningattaren viittaan ja kruunuun, saapui Lambert lavalle pientä prinssin kruunua kantaen. Kun aiemmin Mercurya tuurannut Free / Bad Company-laulaja Paul Rodgers kykeni tulkitsemaan uskottavasti vain 1980-luvun stadionhittejä, avoimen camp-henkinen Lambert pystyy mukautumaan yhtyeen kaikkiin puoliin. Lambert sopii keikaroimaan samettiselle nuojatuolille ”Killer Queen”:in aikana, muttei vaikuta kornilta ”Tie Your Mother Down”:in perusrockiakaan käsitellessään.

Lambert oli loistava esiintyjä, kuten kaikilla näkemilläni Queen+Lambert-keikoilla, mutta Helsingissä esiintyminen vaikutti olevan jonkin verran rutiininomaisempaa kuin esimerkiksi vuoden takaisella Berliinin-keikalla. Tylsää se ei kuitenkaan ollut, ja koko muukin bändi vaikutti nauttivan joka hetkestä. Mayn ja Taylorien ohella Queen-nimen alla soittivat basisti Neil Fairclough ja jo vuodesta 1984 lähtien kelkassa ollut kosketinsoittaja Spike Edney.

Lambertin vokaalisuoritukset olivat loistavia kautta linjan ja vaikkei laulajan soundi olekaan yhtä muhkea kuin Mercuryllä, pystyy hän jopa esikuvaansa korkeammalla live-äänialallaan hoitamaan kappaleen kuin kappaleen kunnialla maaliin. Merkille pantavaa on myös se, ettei Lambert American Idol-taustastaan huolimatta ylitulkitse kappaleita pilalle, vaan kunnioittaa alkuperäisiä melodialinjoja kiitettävästi. Osan omista faneistaan mukanaan tuonut pop-komeetta Lambert on täysosuma vokalistin paikalle myös siksi, että hän tuo vanhan musiikin ja bändin osaksi nykyaikaa, pois ikätoveriensa (mm. Deep Purple, ZZ Top jne.) papparock-karsinasta.

Mestari-oppipoika-asetelmasta ei silti poikettu, niin vahvasti leijui Freddie Mercuryn henki koko karnevaalin yllä. Kun Mayn johdolla yhteislauluun velvoittaneen ”Love Of My Life”:n tai ”Bohemian Rhapsody”:n aikana itse Mercury esiintyi screenien välityksellä, pystyi melkein kuvittelemaan, mitä voisi olla todistamasta ilman yhtä väärään paikkaan osunutta HIV-virusta.

Keikan lopulla kävi selväksi, miksi keikka toimi siitäkin huolimatta, että keulahahmo on manan majoilla ja alkuperäisbasisti John Deacon nauttimassa eläkepäivistään. 25 000 suomalaisen taputtaessa ”Radio Ga Ga”:n tai ”We Will Rock You”:n musiikkivideoilta tuttuja taputuskuvioita, huomaa, että Freddie Mercuryn karisma oli vain yksi osa Queenin menestyksen salaisuutta. Vaikka stadionbändejä on monia, vain harva niistä saa yleisöön samanlaisen yhteisöllisyyden kokemuksen kuin Queen.

Mitä Mercury todella ajatteli tehdessään setin päättäneen ”We Are The Champions”:in? Oliko kyseessä puhdasta itsekehua vai pyrkimys koota bändin fanit yhteen? Vaikea sanoa, mutta kappaleen raikuessa Kaisaniemen illassa tunsi jokainen olevansa voittaja.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Settilista:

1. One Vision
2. Hammer to Fall
3. Seven Seas of Rhye
4. Stone Cold Crazy
5. Another One Bites the Dust
6. Fat Bottomed Girls
7. Play the Game
8. Killer Queen
9. I Want to Break Free
10. Somebody to Love
11. Love of My Life
12. These Are the Days of Our Lives
13. Roger & Rufus Taylorin rumpusoolo
14. Under Pressure
15. Crazy Little Thing Called Love
16. Don’t Stop Me Now
17. I Want It All
18. Brian Mayn kitarasoolo / Last Horizon
19. Tie Your Mother Down
20. Bohemian Rhapsody
21. Radio Ga Ga

Encore:

22. We Will Rock You
23. We Are the Champions
24. God Save the Queen

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Petri Anttila