Roger Waters ei ole pitkään aikaan kuulostanut näin raikkaalta ja musikaaliselta – arvostelussa ”Is This The Life We Really Want?”

Tunnustaudun suureksi progefaniksi ja kyseiseen tyyliin luettavat rock- ja metalliyhtyeet ovatkin suurimpia suosikkejani. Muistan, kuinka aikoinaan tutustuin genreen ja sen suosituimpiin artisteihin. Löysin yhtyeen, josta tulisi pitkäksi aikaa suurin suosikkini ja taiteellinen esikuva omille musiikkiprojekteilleni. Pink Floyd astui elämääni mestarillisten kappaleittensa sekä upean ominaissoundinsa kanssa värittäen musiikkimakuani koukeroisempaan suuntaan. Kyseisen yhtyeen tuotanto on todellakin syöpynyt mieleeni ja omaan suuren määrän ensyklopedista tietoa orkesterin uran vaihteista. Niinpä kun kuulin bändin keulakuvan, laulajan ja basistin Roger Watersin julkaisevan studioalbumillisen uutta soolomateriaalia ensimmäistä kertaa 25 vuoteen, olin ymmärrettävästikin kiinnostunut.

Roger Waters on nimittäin koko Pink Floydista itselleni suurin vaikuttaja ja suurimmat suosikkialbumini yhtyeen tuotannosta, ”The Wall” (erityisesti The Wall -albumin live-tallenne ”Is There Anybody Out There? The Wall Live 1980–81 ”) sekä ”The Final Cut” ovat lähes kokonaan Watersin käsialaa. Miehellä on todella selkeä laulutyyli sekä tunnistettava sävelkynä, joka tämän uuden albumin perusteella ei ole ehtinyt kuivua kaikkien näiden vuosien aikana. Vaikka ensimmäiset singlet albumilta olivat itselleni todella mieluisia ja lupasivat hyvää albumia, en halunnut lähteä kuuntelemaan levyä ikään kuin liian vääristyneiden fanilasien läpi.

Déjá Vu. Levyn toinen ja ensimmäinen varsinainen kappale heti intron jälkeen on nimeltään ”Déjá Vu”, ja sen aloittavat sydämenlyönnit, tikittävä kello sekä heleä akustinen kitara pysäyttävät nostalgisella vyöryllään. Pian miehen ääni liittyy varovasti mukaan osaksi orkestraatiota, joka vie tutulle paikalle mieleni syövereissä. Olen yhtäkkiä vuosia nuorempi teini, joka pistää ensimmäistä kertaa ”Animalsin” soimaan. ”Tämän minä olen kuullut aiemminkin”, sanoo ääni sisälläni. Ääniaallot tulevat kuin syväjäädytetystä tilasta suoraan Watersin viimeiseksi jääneeltä Pink Floyd albumilta, ”The Final Cutilta”. Ääniefektit ja erityisesti televisio samplet, instrumentaatio, draaman kaari, intensiteetin kasvu, suuret gospel -kuorot sekä Watersin eläytyminen ovat suoraan Floydin ajoilta sisältäen murusia miehen soolouralta. Sahaavat, retrotyyliset syntikat ”The Last Refugeessa” nyökkäävät varovasti 80-luvun soolotuotantoon. ”Picture That” sisältää täsmälleen samanlaisen delay -basson, takapotkulla soitetun puhtaan kitarakompin sekä yhtäkkiä käyntiin lähtevän kompin erinäisten pörinöiden kera kuin moni Floydin kappale.

Levyä kuunnellessa huomaan korviini virtaavan jatkuvasti tuttuja elementtejä ja aikaisemmin kuultuja ideoita. Tuntuu kuin ”The Final Cut” sekä kasa eri Pink Floyd -kappaleita oltaisiin neulottu yhteen. Albumi ei tarjoile suurta määrää uusia ideoita tai temppuja. Kuka tahansa osaisi yhdistää tämän albumin menneisyydessä taaksepäin aikaisempiin tuotoksiin. Tematiikaltaan albumi jatkaa myös tuttua tyyliä. Waters purkaa teksteihinsä poliittisia mielipiteitään, satiiriaan sekä turhautumistaan erinäisiin maailman ongelmiin kuten pakolaiskriisiin ja sättii myös Yhdysvaltojen presidenttiä. Selvästi sodanvastaisuus on edelleen näkyvänä teemana mutta isästään Waters ei sentään levyllä laula, ainakaan suoraan.

Albumi ei suoraan ole mikään yritys uusiutua tai keksiä pyörää uudestaan. Watersin menneisyys, niin musiikillinen kuin henkilökohtainenkin, näkyy ja kuuluu kappaleista sekä rivien välistä. Moni ainesosa saattaa kuulostaa jo moneen kertaan kierrätetyltä sekä ennalta-arvattavalta. Mutta; minä rakastan jokaista hetkeä ja nautin suuresti tästä kaikesta. Täytyy sanoa, että olen jopa positiivisesti yllättynyt. En pelkästään siksi, että Pink Floyd -soundissa ei ole mitään pahaa ja Watersilla on kaikki oikeudet käyttää sitä – onhan hän David Gilmourin ohella selvästi tärkein tekijä siinä, vaan myös siksi, että kaikki tämä on toteutettu todella tyylikkäästi. Kyseessä ei ole köyhä pastissi, kolmen pennin nostalgiaa tai yritys vedota faneihin. Kyseessä on albumi, joka on aidosti tekijänsä kuuloinen tavalla, jonka voi saavuttaa vain näkemyksellä sekä sen pitkäaikaisella toteuttamisella.

Levyn kevyet mutta kauniit jousisovitukset tuovat paikoitellen mieleen John Metcalfen orkestraatiotyylin ja ne värittävät Watersin kyynisyyttä lämpimillä ja armollisilla väreillä. Ääniefektejä sekä sampleja on käytetty kekseliäästi ja tavalla, jota moni ei jostain syystä tee. Watersin kyky rakentaa intensiteettiä, luoda musiikkia tilaan esineistä ja television pätkityistä äänileikkeistä on ominaista vain hänelle. Albumilla käytetyt syntikat eivät ole Pink Floydin massiivista koskettimien sinfoniaa ja teknistä voimistelua vaan toimiva lisäväri. Erityisesti niiden soundivalinta on miellyttävä. Koko albumi on kauttaaltaan miksattu hillitysti ja järkevästi ja juuri tuo orgaaninen, lämmin ja kuiva soundimaailma vie kuulijan tehokkaasti ajassa taaksepäin. Saatan puhua ohi suuni, mutta Roger Waters ei ole pitkään aikaan kuulostanut näin kauniilta ja musikaaliselta kuin nyt. Mieleni kädet hakevat jopa hieman Nick Caven suuntaan paikoitellen kuunnellessani levyn kappaleita. Siinä missä David Gilmourin kappaleet rakentuvat usein pelkästään miehen kitaransoitolle, ovat Watersin kappaleet paljon nautinnollisempaa kuunneltavaa ja enemmän valmiin kuuloisia teoksia. 

Nostalgiassa ei ole mitään pahaa eikä myöskään vanhojen hyväksi koettujen kaavojen käyttämisessäkään. Niin kauan kuin lopputulos ei kuulosta karikatyyrilta omasta itsestään tai halvalta coveroinnilta on mahdollisuuksia tehdä koskettavaa ja – hieman paradoksaalisestikin, uutta ja virkistävää musiikkia. Ja juuri sitä ”Is This The Life We Really Want?” onkin; virkistävää. Voi olla, että Pink Floyd ja Roger Waters ovat tehneet tätä musiikkia jo yli 20 vuotta, mutta vain Roger Waters saa sen kuulostamaan virkistävältä ja mielenkiintoiselta vuonna 2017. On myös hyvinkin mahdollista, että kaikki tutut elementit, viittaukset ja kierrätykset ovat tarkoituksellisia. Ne ovat kuin tavaramerkki tai todiste siitä, että Roger tekee sellaista musiikkia kuin hän haluaa ja joka on hänelle ominaista. Pelkäsin, että mahdollinen itsensä toistaminen ja liian tutut äänimaisemat haittaisivat omaa nautintoani albumin parissa, mutta onneksi olin väärässä.

8/10

Kappalelista:

  1. When We Were Young
  2. Déjá Vu
  3. The Last Refugee
  4. Picture That
  5. Broken Bones
  6. Is This The Life We Really Want?
  7. Bird In a Gale
  8. The Most Beautiful Girl
  9. Smell The Roses
  10. Wait For Her
  11. Oceans Apart
  12. Part of Me Died

Kirjoittanut: Samuel Järvinen

Lue lisää aiheesta

The Sword -yhtyeen kitaristi versioi Pink Floydia doom metal -otteella albumillisen verran The Sword  Doom metal -yhtye The Swordin kitaristi Kyle Shutt päätti tehdä kunniaa yhdelle suurimmista klassikoista. Mies nimittäin perusti uuden ...
Onnittelut kaikille valmistuneille – Kaaoszinen valmistujaispäivän soittolista Kaaoszinen toimitus onnittelee kaikkia valmistuneita! Todistukset kourassa, lakki päässä, kesän odotus mielessä tai kuinka vain, kunhan asenne on kohd...
Hyvää äitienpäivää! – Kaaoszinen äitienpäivän soittolista Äitienpäivän toivotuksena Kaaoszinen toimitus kasasi soittolistan, joka sisältää äidistä kertovia biisejä. Ottakaa hyvä asento, uppoutukaa kappaleiden...
Roger Watersilta toinen single tulevalta levyltä Roger Waters  Legendaarisesta Pink Floydista tunnettu laulaja-basisti Roger Waters julkaisi toisen näytteen 19.5 julkaistavalta "Is This The Life ...