Sepultura – Machine Messiah

Harva bändi on yhtä epäkiitollisessa asemassa kuin Sepultura. Alkujaan Cavaleran veljesten hengentuotoksena syntynyt metallibändi on kulkenut melkoisen matkan uransa aikana, sillä kuluneille vuosikymmenille on mahtunut niin rässimetallin klassikkoteoksia, mielenkiintoisia maailmanmusiikin elementtejä kuin surullisenkuuluisia kokoonpanomuutoksiakin. Yhtyeen edesottamukset ovat herättäneet kiinnostusta koko sen olemassaolon ajan, mutta perustajajäsen Max Cavaleran jätettyä bändin, on huomioon sotkeutunut enenevissä määrin negatiivisia sävyjä. Tapahtuneen shokkiarvosta kertoo paljon se, että vielä nykypäivänäkin löytyy niitä tahoja, jotka jaksavat itkeä miehen perään vaikka tämän lähdöstä on aikaa jo 20 vuotta.

Menneisyyden taakka on kohtuuton, mutta eipä yhtye ole asemaansa onnistunut merkittävästi kohentamaan toiminnallaan. Klassikkolevytysten jälkeen en ole jaksanut bändin tuotannosta pahemmin kiinnostua, vaikka siellä täällä positiivisia pilkahduksia onkin näkynyt. Erityisesti muutama vuosi takaperin julkaistu ”Kairos” oli iloinen yllätys, vaikka sekin jätti paljon toivomisen varaa. Tämä on harmi, sillä metallipoppoon musiikki on tunnistettavan omalaatuista, joten potentiaalia olisi vaikka mihin. Tästä syystä jokainen levy on tullut syynättyä lävitse toivoen, että vaiva palkittaisiin.

Nyt toiveisiin on vastattu, sillä ”Machine Messiah” on pirteintä ja värikkäintä Sepulturaa pitkiin aikoihin. Kovalla biisikolmikolla starttaava kiekko iskee ässät pöytään heti kättelyssä ja kuvan levyn monipuolisuudesta saa välittömästi. Hidastempoisesti eteenpäin möyrivä nimikkobiisi uhkuu upeaa tunnelmaa ja kappale on väkevä aloitus albumille. ”I Am The Enemy” potkaisee päähän tiukalla metallivyörytyksellä ja tätä seuraava ”Phantom Self” yhdistelee komeaa syntikkakieputusta menevään riffijunttaan. Ja kun sekaan on ympätty vähän raskaampaa groovea (”Resistant Parasites”), ärisevää rässikaahailua (”Vandals Nest”) sekä moneen suuntaan polveileva instrumentaali (”Iceberg Dances”), alkavat epäilykset kaikota pahimmaltakin hevijäärältä.

Harmittavasti osaa levystä vaivaa nyky-Sepulturalle ominainen tasapaksuus, jonka huomaa niin sävellyspuolella kuin asenteessakin. Yhtyeellä on paljon hyviä ideoita ja mielenkiintoisia riffejä, mutta muutamat kappaleet eivät kanna koko mittaansa. Osuvana esimerkkinä tästä voisi pitää ”Alethea”-viisua: muutaman erinomaisen irtokohdan sisältävä biisi on suurimmalta osin suhteellisen mitäänsanomaton, vaikka sen vaivattomasti lävitse kuunteleekin.  Ja asiaankuuluva asennekin loistaa poissaolollaan. Kyseessä on kuitenkin yhtye, jonka musiikissa on parhaimmillaan ollut samanlaista primitiivistä raivoa kuin Brasilian sademetsien uumenissa kajahtavassa sotahuudossa, joten soittoon toivoisi enemmän tekemisen meininkiä.

Vioistaan huolimatta ”Machine Messiah” on sen verran kova esitys, että se puolustaa nykymuotoisen Sepulturan olemassaoloa. Se tuskin kääntää Cavaleran perään itkevien päitä, mutta tarjoilee levyllisen varsin laadukasta musiikkia, joka puutteineenkin kuulostaa pirun hyvältä. Viimeistään nyt tuntuu siltä, että tällä kokoonpanolla olisi rahkeita todelliseen mestariteokseen, mutta tähän ei aivan vielä päästä. ”Machine Messiah” on hyvä albumi, josta haluaisi pitää enemmänkin kuin se antaa aihetta.

8-/10

Kappalelista:
01. Machine Messiah
02. I Am The Enemy
03. Phantom Self
04. Alethea
05. Iceberg Dances
06. Sworn Oath
07. Resistant Parasites
08. Silent Violence
09. Vandals Nest
10. Cyber God