Kuinka tosissaan voi ottaa country-yhtyeen, joka kasvot virneessä luo rock-klassikoista ja tuoreemmistakin ralleista omia bluegrass-versioita? Onko kyseessä pyhäinhäväistys, jos tällaisia kappaleita julkaistaan jo toinen kokonainen pitkäsoitto? Kauanko tämä jaksaa viihdyttää ja naurattaa? Jotkut saattavat pohtia näitä kysymyksiä kuunnellessaan ensimmäistä kertaa Steve’n’Seagullsin toista albumia ”Brothers in Farms”. Minä en pohtinut, minä vain nautin. Pohtiminen sai jäädä myöhempään ajankohtaan.

Ensimmäiseksi, nyt on kyse kuitenkin vain soittamisesta, laulamisesta ja yleisön viihdyttämisestä. Nämä kaikki kolme asiaa Steve’n’Seagulls hoitaa erinomaisesti, illasta ja albumista toiseen. Ei kannata vetää hernettä nekkuun, jos huomaa oman suosikkikappaleensa löytyvän bluegrass-levyltä: kappale on varmasti hyvissä käsissä.

Toiseksi, kun jo valmiiksi hyviä kappaleita sovitetaan uudelleen banjoilla ja hanureilla soitettaviksi, lopputuloksen hyvyys riippuu muusikoista. Nämä kyseiset muusikot tekevät käsittämättömän nerokkaita ratkaisuja sovitustyössä. Kun rock-klassikoiden sisältä löytää osia tunnetuista pop-kappaleista tai Suomi-iskelmistä ja osat sopivat täydellisesti kappaleisiin, voidaan puhua todellisista lahjoista. Olisitko kuvitellut, että ”Juokse sinä humma” sopisi upeasti The Offspringsin ”Self Esteemin” outroksi? Niin, en minäkään.

Mutta sitten asiaan eli tuoreeseen ”Brothers in Farms” -albumiin. 14 kappaletta on ehkä liikaa, mutta kappalemäärääkin suurempi yllätys on yhtyeen ensimmäinen levytetty oma kappale ”Fill Up The Tank”. On rohkea veto laittaa oma kappale keskelle albumia eikä esimerkiksi levyn bonusraidaksi tai pelkäksi singleksi. Kappale kuitenkin sopii kokonaisuuteen ihan hyvin verrattuna vaikka syvänsiniseen ”Burniin” tai kaoottiseen ”Symphony of Destructioniin”. Varsinkaan jälkimmäinen ei aiheuta sellaista ihastusta, jota esimerkiksi koko edellinen levy sai aikaan. Onko kappale jo valmiiksi liian raskas bluegrassiksi?

Jos levyltä pitäisi valita kappale, josta haluaisin kuulla mahdollisimman monta mielipidettä, kappale olisi Gary Moorelta lainattu ”Out In The Fields”. Kappale on black metalia, countrya ja kansanmusiikkia yhdistelevä sekametelisoppa, joka vaatii varmasti monta kuuntelukertaa. Vastaavia tuntemuksia sain ensimmäisen albumin kappaleesta ”Ich Will”: en tiennyt, onko kappale loistava vai aivan karmea. ”Ich Will” osoittautui lopulta loistavaksi, mutta vielä en ole varma ”Out In The Fieldsin” kohtalosta.

Mutta on albumilla paljon ylistettävääkin! Varsinkin Nirvana-lainaus ”In Bloom” ja jo aikaisemmin mainittu ”Self Esteem” ovat erinomaisia tekeleitä, eikä Guns’n’Roses-hitit ”You Could Be Mine” ja ”November Rain” paljoa häviä edellä mainituille. Kohokohta on kuitenkin viimeiseksi raidaksi säästetty ”Born To Be Wild”, joka on totuttu myös kuulemaan yhtyeen konserttien viimeisenä encorena. Eikä syyttä: kappale aiheuttaa kylmät väreet joka kerta. Siitä jää niin hyvä mieli, että keikan jälkeen on jo valmis ostamaan liput seuraavalle, hinnasta viis. Kappale on kuin tehty päätösraidaksi tarttuvuutta, tunnelmaa ja sanomaa myöten. Todennäköisesti tämä on ollut tarkoituskin.

Pienistä notkahduksista huolimatta ”Brothers In Farms” on loistava albumi. Pari kappaletta olisi voitu karsia odottamaan seuraavaa julkaisua. Kyllä, tarkoitan todella seuraavaa pitkäsoittoa. Toivon hartaasti, ettei Steve’n’Seagullsin taru tule loppumaan vielä moniin vuosiin, niin uniikista suomalaisesta vientituotteesta on nyt kyse. Eikä taida olla pelkoakaan, että loppuisi. Bändin musiikki myy, ja yhtye kiertää maailmaa enemmän kuin kukaan olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan. Kun traktorit ovat vaihtuneet suihkukoneisiin ja kiitorataa riittää, pitkäaikainen menestys on varmaa!

9+/10

Kappalelista:

01. Aces High
02. Sad But True
03. Wishmaster
04. It’s A Long Way To The Top
05. You Could Be Mine
06. November Rain
07. In Bloom
08. Symphony Of Destruction
09. Fill Up The Tank
10. Burn
11. The Pretender
12. Self Esteem
13. Out In The Fields
14. Born To Be Wild

Kirjoittanut: Mikko Äijö