Sunn O))) Tavastialla 27.8.2016 – keikka vai kokemus?

Sunn O)))1Perinteisesti keikalle mennään nauttimaan artistin musiikillisesta annista ja seuraamaan idolien esitystä. On kuitenkin joitain esiintyjiä, joiden seuraaminen on jotain aivan muuta. Kun Sunn O))):n ensimmäinen Suomen klubikeikka moneen vuoteen julkistettiin muutama kuukausi takaperin, en ollut varma, mitä tämä ilta toisi mukanaan. Bändin ambient/drone/doom-hybridi on voittanut puolelleen kriitikot ja yleisöt, mutta onnistuin pysymään skeptisenä asian suhteen loppumetreille asti. Jaksaisinko seurata performanssia täysin mielin? Entä jos tylsistyn ja menetän kiinnostukseni? Lopputulos olikin elämäni vaikuttavimpia kokemuksia.

Ennen illan pääesiintyjään menemistä rustailen muutaman sanan illan avanneesta esiintyjästä: Stebmon esiintyminen oli häkellyttävän kaunista seurattavaa. Stebmo, oikealta nimeltään Steve Moore, on muun muassa illan pääesiintyjän sekä legendaarisen Earth-yhtyeen kanssa aiemmin yhteistyötä tehnyt jazzpianisti. Mooren setti koostui täysin instrumentaalisesta tunnelmoinnista, jota mies rakenteli lavan reunassa kahden kiipparin, muutaman efektilaitteen ja vetopasuunan avulla. En etukäteen juuri onnistunut tutustumaan artistin tuotantoon, mutta se olisi mahdollisesti voinut jopa latistaa tätä tunnelmaa, sillä setin seuraaminen ilman minkäänlaisia odotuksia toi mukanaan yhden heittämällä vuoden parhaimpiin kuuluvan keikan.

Tunnelmallisella jazz-kiipparoinneilla käyntiin lähtenyt puolituntinen oli hidas mutta täydellisen auraalinen kokemus. Visuaalisella puolella tai esiintymisellä ei ollut juuri väliä, kun Mooren omin käsin luoma äänimaailma täytti Tavastian salin ja allekirjoittaneen ajatukset. Muutamaan otteeseen Moore käynnisti looperin ja loi itseään toistavan sävelsilmukan, jota hän säesti vetopasuunalla. Voisin väittää halunneeni lisää, mutta viimeisten sävelten soidessa ja aplodien raikuessa en voinut olla ajattelematta, että se olisi vale. Puoli tuntia tätä täydellistä rauhaa riitti: ei liian pitkäksi venytettyä, eikä liian lyhyeksi jäänyttäkään. Tämä täydellinen rauha korostui jälkikäteen illan pääesiintyjän aloittaessa omaa osuuttaan.

Ennen tämän toisen osion aloittamista tahtoisin pyytää sinua, arvon lukija, kulkemaan tämän raportin loppuun, pyöräyttämään alhaalta löytyvän videon käyntiin ja palaamaan sitten takaisin tähän. Valmista? Hyvä.

Sumukoneet käynnistyivät pumpaten litratolkulla paksua sumua yleisöntäyteiseen saliin. Oma käsikin oli täysin ulottumattomissa, kun sumu valtasi kaiken, mitä silmällä olisi voinut nähdä. Kadotuksen ja vaaran tunne täyttivät kehoni. Bändin pitkäaikaisena vokalistina toiminut, itse legendaarisesta Mayhemistä tuttu Attila Csihar nousi usvaisalle lavalle, ja hiljaisuus valtasi salin. Hiljaisuuden mursi Csiharin lähes kymmenminuuttinen ääntelysessio, josta ei tuntunut olevan pakenemista. Ja sitten se alkoi.

Stephen O’Malley ja Greg Anderson nousivat hitaasti lavalle kaapuihinsa verhoutuneina ja poimivat kitaransa. Riviin kasatut vahvistimet käynnistyivät yksitellen jokaisen käynnistyksen levittäessä äänivallia, kunnes valli tuntui kilometrien levyiseltä, täysin kiertämättömissä olevalta voimalta. Mutta seinämä ei ollut vielä valmis, ei täysin kasassa. Volyymi kasvoi hitaasti, mutta varmasti. Valli kasvoi korkeammaksi ja paksummaksi sekunti toisen perään, kunnes huomasin koko kehoni resonoivan ja värisevän tavalla, jota en ole onnistunut kokemaan aiemmin. Nieleminen ja jopa hengittäminen tuntui raskaammalta kuin koskaan. Olo oli täysin vieras, kuin olisin vaihtanut kehoa tai kulkenut paikkaan, jossa painovoima oli vahvempaa, kuin olin totutellut viimeisen yhdeksäntoista elinvuoden ajan.

Parinkymmenen minuutin tärinän jälkeen kollektiivin kitaristit laskivat kitaransa pois ja jättivät lavalle Csiharin, samplaajan sekä illan avanneen Mooren, jonka lavan reunaan rakennettua soitinnurkkausta ei ollut purettu missään välissä. Kitaroiden pöristessä taustalla hiljempaa kuin aiemmin, mutta edelleen vaikuttavan kovaa, Csihar jatkoi aiempaa elämöintiään Mooren täyttäessä äänimaailmaa vetopasuunallaan ja kiippareillaan. Omanlaisensa pakokauhu valtasi kehon: halusin pois, halusin muualle. Mutta ei, taistelin tuntemuksiani vastaan ja jatkoin seuraamista. Tämä vaihe kesti jopa monta kymmentä minuuttia, kunnes kitaristit nousivat jälleen lavalle jatkamaan äänivallin kokoamista. Sumuinen ja hennosti valaistu lava alkoi tuntua portilta toiseen ulottuvuuteen, jonka luonnonäänet koostuivat linnunlaulun ja tuulenpuuskien sijaan läpi kehon tuntuvasta vibraatiosta.

Pörinän jatkuessa Csihar katosi lavalta palaten omituinen, heijastavilla sirpaleilla peitetty puku päällään. Miehen vampyyrimainen ja lähes kituva elämöinti korostui, kun puvun peittämät sirpaleet heijastivat valoa suuntaan jos toiseenkin. Ja sitten se päättyi: kitaristit sulkivat vahvistimensa yksitellen leikaten äänivallista satojen metrien levyisiä möykkyjä pala kerrallaan. Viimeisen vahvistimen sulkeutuessa sulkeutui myös tämä ikkuna toiseen ulottuvuuteen. Hiljaisuus valtasi salin, mielen ja kehon. Yli puolitoista tuntia kestänyt päättymätön, painostava pörinä oli päättynyt. Olin taas kotona. Viimeinen sysäys tähän paluuseen tapahtui aplodien muodossa, enkä ole koskaan tainnut arvostaa kyseistä elettä tätä enemmän. Olin taas kotona, ja olo tuntui hyvältä.

Oloa oli vaikeaa kuvailla kaiken keskellä, eikä se ole yhtään sen helpompaa näin jälkikäteenkään. En ole koskaan kokenut mitään tilaisuutta näin fyysisenä ja henkisenä kokemuksena. Jos katsot tarkkaan, saatat huomata, että olen vältellyt ”bändi”- ja ”keikka”-sanojen käyttämistä. Tämä ei ollut keikka. Tämä ei ollut bändin soittamisen seuraamista. Tämä oli kokemus. Tämä oli infernaalista performanssitaidetta. Halusin paeta paikalta, halusin katkaista tämän linkin vieraaseen maailmaan, mutta taistelin sitä vastaan. Tylsyyskin iski, sillä osittain elämöintiä oli äärimmäisen puuduttavaa seurata. Mutta siinä piilikin illan vinksahtanut kauneus: Sunn O))) pakottaa sinut taistelemaan itseäsi vastaan. Sunn O))) on tylsää, mutta et voi paeta sitä. Tätä tekstiä kirjoittaessani en voi olla säälimättä kaikkia, jotka eivät olleet tätä kokemassa. Kuten myös säälin niitä, jotka paikalla olivat. Tämä ei ollut keikka, tämä oli kokemus.

Kirjoittanut: Thomas ”Tom” Frankton

Kommentit