Suomen vastaus Sweden Rockille – Rockfest 2018 osa 2

Judas Priest – Rockfest 2018.

Nelipäiväisen Rockfestin ensimmäistä päivää mainostettiin alun perin erillisenä ”avauskonserttina” ennen varsinaisen festivaalin alkua. Tämä näkyi keskiviikkona vähäisenä esiintyjämääränä ja vain kahden lavan hyödyntämisenä kolmen sijaan. Torstaista alkaen olikin sitten koko arsenaali käytössä, kun esiintyjien määrä kasvoi viidestä kahteentoista ja Radio Rock- ja Perkele-lavojen ohella korkattiin myös Kivi-stage.

Keskiviikon tapaan myös torstaina juhlat alkoivat päälavalla, jossa työnäytteensä antoi ruotsalais-italialainen Twilight Force. Italialaisverta bändiin tuo Alessandro Conti, joka julkistettiin bändin uudeksi laulajaksi aiemmin tässä kuussa. Uutuuden viehätystä oli ilmassa puolin ja toisin, sillä Hyvinkään Rockfesteilla soitettu keikka oli Contin ensimmäinen Twilight Forcen laulajana. Joissakin välispiikeissä paistanutta hermostuneisuutta ja epävarmuutta lukuunottamatta mies suoriutui tulikasteestaan oikein hyvin ja ounasteli, että ura bändin keulakuvana tuskin päättyy ensimmäiseen keikkaan. Laulajan ohella muukaan yhtye ei paitsioon jäänyt, vaan rytmiryhmä esitti fantasiahenkistä power metalia teknistä taituruutta osoittaen. Varsinkin kitaristikaksikko Lynd ja Aerendir olivat miehiä, vai pitäisikö sanoa haltioita, paikallaan näppärine sooloineen. Kosketinsoittaja Blackwald puolestaan kunnostautui instrumenttinsa soittamisen ohella tarinankerronnallisissa välispiikeissä, jotka toimivat erinomaisina tunnelmanvirittäjinä yhtyeen fantasiateemaisille eepoksille. Twilight Forcen esittämä tunnin setti sisälsi kymmenen kappaletta, kuten ”Battle of Arcane Might”, ”Riders of the Dawn” ja ”The Power of the Ancient Force”.

Rockfest 2018

Rockfestin kolmoslavan eli Kivi Stagen korkkasi vantaalainen Shiraz Lane. Näin yhtyeen vilaukselta muutama vuosi sitten erään ruotsalaislaulajattaren lämppärinä Helsingissä, ja muistiini oli tallentunut mielikuva hardrockia suurella sydämellä veivaavasta porukasta. Muistikuvani eivät osoittautuneet vääriksi, ja kolmen vuoden kokemus ynnättynä pidempään settiin takasi tälle viisikolle hyvät puitteet näyttää festarikansalle parasta osaamistaan. Kappaleet kuten ”Carnival Days”, ”Harder to Breathe” ja ”War of Mine” kajahtivat yhtyeeltä komeasti ja saivat yleisöön liikettä. Suurta plussaa myös siitä, että Shiraz Lanen keikalla bassokitara erottui selvästi. Rockmusiikin ollessa kyseessä mikään ei ole sen tärkeämpää.

Beast In Black – Rockfest 2018.

Shiraz Lanen jälkeen oli hetki aikaa hengähtää ennen päälavalla seuraavaksi aloittanutta Beast in Blackiä. Kolmisen vuotta sitten perustetun yhtyeen alkutaival näytti ainakin ulospäin hieman takeltelevalta johtuen satunnaisista lämppäri- ja festarikeikoista, sekä pitkään venyneestä debyyttialbumin työstöprosessista. Kun kyseinen albumi ”Berserker” sitten vihdoin ilmestyi viime syksynä, oli kaikki kahleet murrettu ja yhtyeen ura on lähtenyt rakettimaiseen nousuun.

Rockfestin keikalla Beast in Black oli lähes yhtä hyvässä vedossa kuin helmikuussa näkemälläni keikalla Nosturissa. Tunnin soittoaikaansa yhtye ehti soittaa koko ”Berserker”-levyn lukuunottamatta kappaletta ”Hell for All Eternity”, runsaslukuinen yleisö oli hyvin mukana ja kappaleiden välissä yllettiin välillä jopa Sabaton-keikoilta tuttuun hurmokseen, eikä sääkään ollut aivan yhtä kolea kuin keskiviikkona. Keikan alkupuolella esityksen flow pääsi rikkoutumaan, kun laulaja Yiannis Papadopoulos sekoitti settilistassaan kappaleiden ”Go to Hell” ja ”Blood of a Lion” järjestyksen. Yiannis lähti spiikkaamaan sisään jälkimmäistä ”Go to Hellin” ollessa soittovuorossa. Tilanteesta kuitenkin selvittiin huumorilla, ja myöhemmin keikalla laulaja yllätti ainakin allekirjoittaneen yrittäessään ulkomaalaisena sanan ”Hyvinkää” lausumista varsin hyvällä menestyksellä.

Beast In Black – Rockfest 2018.

Beast in Blackin keikalta lompsin suoraan Perkele-stagelle katsomaan ruotsalaista Millencolinia. Kyseessä oli itselleni entuudestaan täysin tuntematon yhtye, jonka harmittoman ja kevyen kuuloinen punk/hard rock ei tehnyt minuun vaikutusta. Paikalle vaivautunut yleisö kuitenkin otti yhtyeen avosylin vastaan, ja circle pittiäkin viriteltiin sinä aikana mitä keikkaa katsoin. Touhua seuraillessani mieleeni juolahti, että vaikka itse en tätä nykyä minkään sortin pitissäriehuja olekaan, on vanha kunnon moshpit huomattavasti vaikuttavampi näky kuin muutaman yli-innokkaan ympyränmuotoinen hölkkäily. Millencolinin keikalta suuntasin tutustumaan festivaalin ravinto- ja virvoketarjontaan, ja tällä välin kollegani Jesse Kärkkäinen katsasti CMX-yhtyeen alkukesän kisakunnon.

Millencolin – Rockfest 2018.

Monipuolisen rockmusiikin konkari CMX valtasi Kivi Stagen torstain kääntyessä iltaan ja käynnisti samalla rysäyksellä myös kesäkiertueensa. Tyylikkäästi mustiin pukeutunut rockryhmä esitti 45-minuuttisen keikan, josta löytyi sopivassa suhteessa uutta sekä vanhempaa materiaalia. Paikalle saapunutta yleisöä hellittiin muun muassa huippukappaleilla “Punainen komentaja”, “Aivosähköä” sekä “Suljettu astia”.

Hyvästä biisikattauksesta huolimatta keikka jätti ristiriitaiset tunnelmat. Erityisesti soundipuolen epätasaisuus vaivasi yhtyeen esiintymistä läpi keikan ja tämän takia ulosanti puuroutui välillä pahastikin. Liekö sitten ollut syy vai seuraus, mutta myöskään bändin yhteensoitto ei sujunut virheettömästi. Pientä hämminkiä aiheuttivat myös epäselvyydet settilistan kanssa sekä nokkamiehenä häärivän A.W. Yrjänän vokalisointi, joka ei aina napsahtanut kohdilleen. Alkoholilla lienee ollut osuutta asiaan, sillä sen verran hilpeissä festaritunnelmissa vokalisti-basisti keikkaa vietti, että miehen touhua sai seurata jatkuvasti pieni hyväntahtoinen hymynkare huulilla.

Epäilemättä yhtyeen kiertuekone saadaan kunnolla lämpiämään lisäkeikkojen myötä, mutta torstai-illan esitys jätti toivomaan parempaa. Timanttinen settilista olisi ansainnut ympärilleen paremmat puitteet.

Children Of Bodom – Rockfest 2018.

Kotimaamme menestyneimpiin metallibändeihin lukeutuva Children of Bodom valtasi päälavan ennen illan pääesiintyjä Judas Priestiä. Bändin keikka oli varmasti monelle yksi festarin odotetuimmista, sillä yhtyeestä on vuosien varrella hioutunut tiukka livebändi, joka nakuttaa hittibiiseillä ryyditetyt keikat pakettiin varmalla ammattitaidolla ja rutiinilla.

Torstai-iltana yhtye veti homman kotiin ehkä liiankin rutiinilla, sillä bändin esitys oli varsin hajuton ja mauton. Toki bändi soitti keikan hyvällä sykkeellä ja virheettömästi huippukappaleen seuratessa toistaan, mutta rehellinen tekemisen meininki jäi uupumaan. Myöskin lavashow oli harmittavan pelkistetty, sillä yhtyeen taidokkaan soittamisen seuraamisen lisäksi muuta nähtävää ei ollut. Children of Bodomilla kun on ollut vuosien varrella jos jonkinlaista viritelmää lavalla, joten kunnon lavashow’n puute jäi harmittamaan. Paikalla ollut yleisö näytti kuitenkin nauttivan yhtyeen esityksestä ja lavan edustalla riehunut moshpit lisäsi vain kierroksia Alexi Laihon piiskatessa tähän vauhtia. Children of Bodomin perushyvä esitys täytti varmasti monen odotukset, mutta yhtyeeltä energisempiäkin keikkoja nähneenä poistuin paikalta jo ennen keikan päätöstä. (Jesse)

Children Of Bodom – Rockfest 2018.

En ole koskaan ollut Children of Bodomin suurin fani ja itselleni tärkeimpien albumeja ”Are You Dead Yet?”, ”Relentless Reckless Forever” ja ”Halo of Blood” lukuunottamatta bändin musiikki on jäänyt varsin etäiseksi. Yllätys olikin melkoinen, kun yhtye löi luun kurkkuun soittamalla heti keikan alkajaisiksi kappaleet ”Are You Dead Yet?”,In Your Face” ja ”Living Dead Beat” juurikin yhdeltä yhtyeen suosikkilevyistäni. Innostukseni keikkaa kohtaan kuitenkin laski nopeasti, johtuen osin siitä, että katsoin sen kaukana lavalta sijainneelta VIP-alueelta, ja osin edellämainitusta musiikin puhuttelemattomuudesta. Olen todistanut bändiltä huikeitakin keikkoja aiemmin, joten rutiinisuoritus ei tällä kertaa viisaria väräyttänyt. (Ossi)

Children of Bodomin jälkeen oli Sonata Arctican vuoro osoittaa kaapin paikka Perkele-stagella. ”Shitload of Money” toimi keikan avauskappaleena, ja seuraavan tunnin aikana kuultiin vielä yhdeksän lisää. Niihin lukeutui myös ”The Ninth Hour”-albumilta soitettu ”Candle Lawns”, joka sai Hyvinkäällä Suomen ensi-iltansa. Sonata Arctica oli lähtenyt rohkeasti panostamaan myös esityksensä ulkomusiikilliseen puoleen, ja pyroja ja pommeja saatiin ihmetellä keikalla muutaman biisin aikana. Viimeisenä soitettiin omiin korviin hieman vaisulta kuulostanut ”Life”, jota seurasi vielä Tony Kakkon perinteiset Vodka-huudatukset.

Judas Priest – Rockfest 2018.

Vodka-huutojen vielä kaikuessa korvissani painelin kohti päälavaa, jossa vihdoin ja viimein päivän pääesiintyjä Judas Priest näytti isännän elkein, mistä metallimusiikissa oikein on kysymys. Yhtye oli erinomaisessa vireessä, Rob Halfordin ääni kantoi loistavasti lukuunottamatta setin loppupuolen ”Metal Godsia”, ja lavalla olleet videoscreenit tukivat esitystä erinomaisesti näyttäen aina soittovuorossa olevaan kappaleeseen sopivaa kuvamateriaalia. Erityisen vakuuttavasti toimi ahdistavia tunnelmia loihtinut ”Saints in Hell”.Tyrant” puolestaan käynnisti yleisössä pitin, jollaisia on tottunut näkemään lähinnä Slipknotin tai Stam1nan keikoilla. Kestohittien ohella kuultiin harvinaisempia kappaleita, kuten ”Bloodstone” ja ”Night Comes Down”. Soundit hipoivat täydellisyyttä ja yleisö oli hyvin mukana, yltyen yhteislauluun aina Halfordin niin kehottaessa. Itselleni keikan huippukohta oli ensimmäisenä encorebiisinä kuultu ”Rising from Ruins”, ja keikka päättyi hittikaksikkoon ”Breaking the Law” ja ”Living After Midnight”. Puolitoista tuntia oli nopeasti ohi, mutta Judas Priest antoi makeaa mahan täydeltä eikä keikka varmastikaan jättänyt ketään kylmäksi. Nämä brittilegendat ovat männävuosina uhkailleet monta kertaa kulloisenkin kiertueen jäävän yhtyeen viimeiseksi, ja niin vain veri on vetänyt Judas Priestiä tien päälle vuosi toisensa jälkeen. Jos Hyvinkäällä soitettu keikka jääkin bändin viimeiseksi Suomen kamaralla, jäi paikallaolleille faneille ehdottoman positiivinen muistikuva Judas Priestin joutsenlaulusta.

Judas Priest – Rockfest 2018.

Rockfest-torstai ehti kääntyä jo perjantain puolelle, kun kinkerit vielä jatkuivat. Tämä toimittaja oli tässä vaiheessa jo aivan valmis lähtemään kotiin, mutta niin vain velvollisuudentunto vei katsomaan puoliltaöin telttalavalla aloittanutta Lost Societyä. Hyvin pian keikan alettua kävi ilmi, ettei kropassa ole virtaa edes seurata näin energistä kohkaamista, joten askeleet lähtivät kantamaan kohti Kivi-lavalla veivaavaa Klamydiaa. Väsymyksestä huolimatta olin kiitollinen, että menin näiden suomipunkkareiden keikalle ja katsoin sen loppuun saakka, sillä yhtyeen ulosanti on lähes täydellistä festarimusiikkia. Kappaleet kuten ”Krapula tulee” ja ”Älä peitä mun aurinkoo” olivat sanoituksiltaan kuin nakutettu motivaatiokuoppaan langenneelle festarikävijälle. Klamydian keikasta piristyneenä ei tuntunutkaan enää niin pahalta savotalta, että Rockfestia oli vielä kaksi päivää jäljellä.

Teksti: Ossi Kumpula, Jesse Kärkkäinen

Kuvat: Pasi Eriksson, Teemu Siikarla, Ossi Kumpula

Kommentit