Sweden Rock Festival, 3. – 6.6.2015 @ Sölvesborg, Ruotsi
Vuoden 2015 Sweden Rock festivaalin yli 30 000 lippua myytiin loppuun nopeammin kuin koskaan aiemmin. Festivaali on tullut tunnetuksi vähän vanhemman kansan festivaalina, mutta tänä vuonna yleisössä näki yllättävän paljon myös nuorempia rokkidiggareita. Kaikesta päätellen ainakin Mötley Crüen Final Tourilla oli osuutensa tähän.
Kekkereillä esiintyi neljän päivän aikana yli 80 bändiä, joten katsottavaa riitti liiaksin asti. Alue oli muutenkin kuin pieni kaupunki pankkeineen ja apteekkeineen. Myös kauppiaita oli saapunut ympäri maailmaa, joten jos bändit eivät olisi kiinnostaneet, niin ei se aika olisi silti pitkäksi käynyt.
Keskiviikko 3.6.
Mainos päättyy
Keskiviikko on perinteisesti ollut hieman lämmittelypäivä, sillä kaksi isointa lavaa Festival Stage ja Rock Stage ovat vielä poissa käytöstä. Alueelle saavuttuani 4Sound Stagella oli aloittanut juuri 
elokuussa Jalometalliinkin saapuva Hell, joka olikin erittäin oiva lähtölaukaus omille juhlilleni. Settilista oli sekoitus bändi kahta albumia ”Human Remains” sekä ”Curse & The Chapter”, ja yllättäen auringonpaisteessakin pakanallinen, traditioihin kumartava metalli toimi tehokkaasti. Bändin näkyvin jäsen on näyttelijänäkin uraa tehnyt David Bower, joka osaa ottaa yleisön huomion vahvasti itseensä ja toivotti yleisön tervetulleeksi church of Helliin. Orjantappura päässä esiintynyt maestro ei paljoa paikoillaan seisoskellut vaan hyppäsi tuon tuostakin lavan eteen pystytettyjen kaiuttimien päällä osoittelemaan sormella ja hakemaan katsekontaktia yleisön kanssa. Onnittelipa mies Ruotsia Euroviisu-voitosta, vaikka ei syytä siihen ymmärtänytkään. Hyvin toimi muunkin bändin soitto ja yhteiset liikekuviot. Hell saisi vihdoin tulla Suomeenkin omalle keikalleen, sillä festivaaleilla ja lämppärikeikoilla homma tuntuu jäävän aina kesken.
Sweden Stagella musisoinut The Quireboys ei ole juurikaan vuosien saatossa muuttunut. Laulaja Spike näyttää huivi päässään ja liivit yllään samalta kuin liki kolmekymmentä vuotta sitten. Äänikin oli samaa rohinaa, vaikka lääkärit olivat kuulemma aikanaan ennustaneet, että tuolla äänellä ei pitkään vedellä. Hyvin kuitenkin veti sekä Spike että bändi, ja tuloksena oli erittäin viihdyttävä hetki bändin parissa. Tähän päivään asti levyjä tehneen bändi kohtalo tuntui valitettavasti olevan samanlainen kuin monen muun festarilla esiintyneen bändin: vanhat biisit saivat osakseen suurimman innostuksen ja vastaanoton. Debyyttilevy ”A Bit Of What You Fancyn” biiseistä varsinkin ”Whippin’ Boy” ja balladi ”I Don’t Love You Anymore” sävähdyttivät. En tiedä, paljonko Suomessa olisi enää yleisöä bändille, mutta saisi joku sitä kokeilla buukkaamalla bändin.
Keskiviikon päättäneen D-A-D:n esiintyminen oli jo hetken katkolla, sillä basisti Stig P. katkaisi kätensä keikkaa edeltävänä viikonloppuna liukastuttuaan märällä lavalla. Keikalla tätä ei kyllä huomannut mistään, sillä pikaisella varoitusajalla paikkaajaksi saapunut Soren Andersenin olemus oli kuin hän olisi aina kuulunut bändiin. Moni saattoi jopa luulla, että mitään vaihdosta ei ole tapahtunutkaan. Kaatuvan näköisten Marshall-tornien (jotka välillä muuttuivat valotelineiksi) edessä soittanut bändi oli kyllä huisissa vireessä. Kuolleita hetkiä ei juuri keikkaan mahtunut, vaan esimerkiksi balladi ”Grow Or Pay” soi hienosti. Ainoa lievä moitteen aihe on se, että monia biisejä venytettiin turhalla sooloilulla. Joihinkin biiseihin se sopi, joihinkin ei. Siinä olisi ehkä ollut tiivistämisen paikka. Encoreissa soivat odotetusti ”Sleeping My Day Away” ja ”Bad Craziness”. Näyttävä show kruunattiin tuikkaamalla rumpusetti tuleen.
Torstai 4.6.
Torstai alkoi omalta osaltani entisen Marillion-laulajan Fishin keikalla. Farewell To Childhood – nimellä kulkeneen show’n ideana oli soittaa mainitun Marillionin ”Misplaced Childhood” -levy 
muutamilla muilla biiseillä höystettynä. ”Kayleigh”-hitin jälkeen itselleni tuli mitta täyteen. Levyltä oikeissa olosuhteissa kuunneltuna musiikki on mitä mainiointa, mutta iltapäivä aurinkoisessa festarihumussa ei ollut minun keskittymiskyvylle oikea hetki. Laulussa tai soitossa ei ollut mitään vikaa, mutta siinä tilanteessa ei vain itselleni irronnut.
Päälava Festival Stagen otti seuraavana haltuun Slash nykyisen aisaparinsa Myles Kennedyn sekä hänen johtamansa Conspiratorsin kanssa. Näin ei valitettavasti ihan täysin käynyt, sillä haltuun ottaminen jäi vähän puolitiehen. Keikassa ei ollut mitään erikoista, mikä oli samalla sen siunaus ja kirous. Slash ja bändi soittivat hyvin, Kennedy lauloi hyvin, mutta silti käteen ei jäänyt mitään erikoista. Kukaan ei oikein johtanut yhtyettä, ja tuntui, että molemmat – sekä Slash että Myles – varoivat isolla lavalla astumasta väärällä tavalla toistensa varpaille. Keikan pituus 75 minuuttia on kovin vähän herralle, jonka jokainen edellisestä kolmesta soololevystä kestää yli tunnin ja ottaen vielä huomioon kataloogit menneisyydestä. Tokihan GN’R-hittejä (joita tuli neljä kappaletta kaikesta kahdestatoista) on kiva jorailla mukana, ja yleisölle se tuntui olevan juuri se kovin juttu. Itselleni se oli ”Anastasia”, jonka soittaminen oli piristävä yllätys. Ihan kiva.
Airbourne pisti pystyyn sitten sellaisen pyörremyrskyn, että oksat pystyyn. Ei turhia lätinöitä, ei turhia sooloja, vaan homman nimi oli höyryjunan lailla puskeva rock und roll. Ei bändi mitään uutta tuonut mihinkään asiaan, mutta kun perusasiat ovat täydellisesti hallussa ja energiaa yhden kaupungin verran, ei ihmeellisempiä kikkailuja tarvita. Keulakuvana Joel O’Reefe on kyllä väsymätön vääntäjä, jolta taittuu ruotsin kieli ja kaljatölkin avaaminen näyttävästi päällään. ”Girls In Blackin” soolon hän hoiti kiipeämällä PA-tornin huipulle. Olisi siinä vakuutusäijä varmaan ollut repimässä sopimuspapereita. Hieno bändi, joka saa takuulla juhlat pystyyn.
Mainos päättyy
Päällekkäisyyksiltä voidaan harvoin näillä festivaaleilla välttyä, eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Hammerfall ja Exodus olivat pari, joka joutui jakamaan huomioni. Hammerfall sai luvan aloittaa, ja melkein jäin seuraamaan koko keikan, sen verran mielenkiintoisesti ja hyväntuulisesti keikka eteni. Vaikka viime levyjen taso on mielestäni vaihdellut, keikalla mielenkiinto saatiin ylläpidettyä aloittavasta ”Victor’s Hymnistä” aina viimeiseksi näkemääni ”Let The Hammer Falliin”. En epäile, etteikö hyvä meininki olisi kestänyt loppuun asti. Toki tässäkin show’ssa oli kaikki alan klisheet käytössä, mutta eipä se haitannut. Vokalisti Joacim Cansin ääni soi vaivattomasti ja hymy irtoili bändiltä tuon tuostakin. Paljon yhteislaulua, tarttuvia kertosäkeitä ja hyvää fiilistä.
Exodus tykitti Sweden Stagella aivan toisella innolla kuin parilla edellisellä näkemälläni keikalla. Aivan kuin kuin bändille olisi lyöty piristyspiikki perseeseen samalla, kun sikaniska-Dukes sai potkut ja vanha kettu Steve Souza palasi mikrofonin ääreen. Tosin näkemälläni biisisuoralla (”Another Lesson In Violence” – ”Bonded By Blood” – ”War Is My Sheppard” – ”Toxic Waltz” – ”Strike Of The Beast”) täytyy olla aika lahjakas sössimään, että saa homman pieleen. Pitti pyöri ja bändi päästeli nuoruuden innolla. Gary Holtia ei tosin bändissä nähty Slayer-kiireiden vuoksi. Minun puolestani Holt voisi jäädä vaikka säveltävään rooliin, sillä tuskin Slayerin aktivoiduttua kiireet ainakaan helpottavat. Exodus on ehdoton Tuska-tärppi.
Ghost on niittänyt mainetta tämänhetkisenä ruotsalaisen raskaamman rockin suurimpana nimenä. Itselleni show oli ensikosketus bändiin livenä, ja parempi myöhään kuin liian myöhään. Vaikuttavan intron jälkeen show aloitettiin ”Genesis”-kappaleella, ja bändi oli upea ilmestys pimeässä illassa tyylikkäästi valaistuna. Myös yleisö oli hyvin innokasta. Etukäteen ajattelin, lipsahdettaisiinko livenä tylsyyden puolelle, mutta näin ei ainakaan nyt käynyt. Paavin kaapuun pukeutunut ”uusi” vokalisti Papa Emeritus III (edellisen laulajan Papa Emeritus II:n kolme kuukautta nuorempi veli) johdatti nimettömät ja kasvottomat aaveensa läpi vangitsevan messun. Bändissä on vähän samaa henkeä kuin Hell-yhtyeessä, mutta ulosanti on kuitenkin aivan erilainen. Emeritus jutteli biisien välissä rauhallisella äänellä ja kyseli yleisön jaksamisia. Elokuussa ilmestyvältä kolmannelta levyltä ”Meliora” bändi soitti riskialttiisti muutaman uuden viisun, mutta hyvin ne sulautuivat muun materiaalin joukkoon.
Illan loppuun vielä pari biisiä Michael Monroeta, ja perusasiat olivat tässäkin tapauksessa kunnossa. Monroe juoksutti roudaria perässään kiipeilemällä milloin yleisön eteen barrikadeille ja milloin olemalla muuten vain mutkalla. Monroella on hyvä bändi kasassa ja herralla itsellään energiaa riittää. Hyvin upposivat yleisöön omien biisien lisäksi lopun Demolition 23 – ja Hanoi Rocks -lainat.
Perjantai 5.6.
Perjantai alkoi alkuperäisessä kokoonpanossa paluun lavoille tehneen Rock Goddessin tahtiin. Bändi kävi Suomessakin yli kolmekymmentä vuotta sitten Iron Maidenin lämppärinä, mutta suurempi suosio jäi saavuttamatta. Bändi paiskoi biisejä varsinkin ensimmäiseltä levyltään, ja kyllä hommassa rokkaava meininki oli. Silti bändi olisi kaivannut toista kitaristia ja pitkässä juoksussa vokalisti–kitaristi Jody Turnerin äänen rajallisuus kävi hieman häiritsemään. Valitettavasti biisitkään eivät ole ihan valioliigaa. Eturivin miehiä nämä asiat eivät tuntuneet haittaavan, vaan suurella antaumuksella he heittäytyivät mukaan meininkiin.
Dokkenia odotin kovasti ja pelkäsin samalla. Tieto laulaja Don Dokkenin kurkkuongelmista ja suoraan sanoen kamalalta laulun osalta kuulostava ”Anthems”-levy olivat pelon aiheina. Laulajan maine hankalana heppuna ei edesauttanut pelkojen häivenemistä yhtään. Kaikki tämä melkein turhaan. Dokkenilla on edelleen hyvä ääni, mutta korkeisiin nuotteihin ei ollut mitään asiaa. Onneksi asia oli ratkaistu palkaamalla basistiksi laulajana tunnettu Mark Boals, ja pian ongelmaa ei ollutkaan. Hänen äänensä kyllä nousi korkeuksiin. Tähän lisättynä Donin leppoisa ja naureskeleva olemus, niin kaikki oli bueno. Kruununa keikalle toimi silti uskomaton settilista; pelkkiä helmiä neljältä ensimmäiseltä levyltä. Suomeen, kiitos!
Viiden vuoden tauolta palannut Backyard Babies suoritti ensimmäisen rykäyksen kotiyleisönsä edessä. Tauko oli selvästi tehnyt sille hyvää, sillä yhtye ei ollut ollenkaan niin väsynyt kuin viimeisillä keikoillaan. Uudella singlellä ”Th1rte3n Or Nothing” käyntiin polkaistu homma ei juurikaan hyytynyt, vaan samalla energialla tempaistiin melkein kokonaan ”Total 13” -levy läpi. Tähän lisättynä täsmäiskuja muilta levyiltä, niin ei voi valittaa. Bändillä on ilmeisesti samat teknikot kuin D-A-D:llä, sillä myös nyt oli valoa loistavat Marshallit laitettu lavalle ihan vinoon. Hiljattain avierostaan ilmoittanut Dregen sai myös lauluosuuksia, mikä ei ollut huono idea ollenkaan. Valitettavasti Nicke Borgilta ei löytynyt räkää äänestä vanhaan tapaan, mutta se oli vain pieni kauneusvirhe. Tervetuloa takaisin!
Mainos päättyy
Sitten Mötley Crüe ja all bad things must come to an end. Show tai anti-show. Olen vieläkin vähän hämilläni näkemästäni. Jotenkin olin siinä käsityksessä, että Final Tourin keikkoihin olisi ladattu kaikki paukut. Jos näin oli, on todellakin syytä olla viimeisellä kierroksella. Toki on ehkä epäoikeudenmukaista odottaa liki kuusikymppisiltä loputonta dekadenssin ja rockin riemujuhlaa. Vince Neil kyllä lupasi, että olemme juhlimassa bändin liki 35-vuotista uraa. Juhlat yleensä ovat vain iloisia.
Show koostui pommeista, tulesta, valosta ja naiskauneudesta, jolle bändillä on aina ollut silmää. Kauneuden lisäksi naisilla oli huomattavasti tärkeämpikin tehtävä, sillä heidän taustalaulunsa tuntui välillä pitävän palettia kasassa. Silti tuntui, että sitä show’ta ei vain ollut. Mick Marsilta ei ihmeitä sairauden tuntien odotellut, mutta hyvin hän silti veti. Nikki Sixx taas on aina ulkoisesti edukseen. Tommy Lee oli valitettavasti alistettu täysin näkymättömäksi taustarumpaliksi ennen niin näyttävien stunttien sijaan. Heikoin lenkki löytyi bändin keulilta, sillä hra Neil lauleli välillä mitä sattuu ja liikuntapuoli lienee viime aikoina jäänyt väliin, sen verran hankalalta kaikki näytti. Tämä johti myös välillä siihen, että koko bändi oli aivan hukassa soittamansa biisin kanssa. Kyseessä saattoivat olla myös ”tekniset” viat. Biislistassa ei ollut mitään vikaa. Eihän siinä voinut olla vikaa, mutta kun ei potkinut tarpeeksi. Ei se ehkä loppujen lopuksi niin katastrofi ollut, kuin tuntuu. Kuten alussa sanoin, olen hämilläni vieläkin. Arvostelu, jota en olisi halunnut kirjoittaa. Olisin halunnut vain juhlia bändin tahdissa.
Lauantai 6.6.
Lauantaina oli aamulla ohjelmassa Mustaschin keikkaa Ruotsin itsenäisyyspäivän merkeissä, 
Exciterin alkuperäisen kokoonpanon juhlintaa ja Sirensin viehkojen naisten esiintymistä.
Ace Frehley oli kuitenkin ensimmäinen, joka otti askelmerkit kokonaisuudessa haltuun. Viimeksi nähdessä herran tositoimissa tuntui, että nuorempi bändi piti vanhaa miestä pystyssä. Toisin oli nyt, sillä Ace oli selkeästi vetreämmässä kunnossa oleva tähti. Kakkoskitaristi–laulaja Richie Scarlet tosin teki kovaa työtä varastaakseen suurimman huomion, mutta ehkä se on nähtävä vain hyvänä kilpailuasetelmana. Frehley antoi suuren osan ajasta Kiss-ralleille, mutta myös Frehley’s Cometin ja soolouran biiseille oli löydetty tilaa. Eihän keikka huonosti ala, kun ”Rocket Ride” täräytetään ensimmäisenä. Olipa Ace löytänyt sooloon vanhaan malliin savuavan Les Paulin. Ei valitettavaa.
Monen muun lailla viimeistä kiertuettaan tekevä Nuclear Assault ei ole liiemmin Pohjoismaissa käynyt. Odotukset olivat kovat, mutta kaksijakoinen fiilis jäi. Välillä fiilis oli kuin thrashin taivaassa, mutta välillä tuntui, että lavalla on huonosti treenannut kellaribändi. Arvokkaasti harmaantunut ja rumpuja miehisin ottein hakannut Glenn Evans sekä Rotten Sound -paitainen Dan Lilker muodostivat hyvän rytmiryhmän. Lilker otti muutenkin isoa roolia lavalla ja tulkitsi myös mm. ”Hang The Pope” -klassikon. Laulaja John Connellyn ulosanti oli pysynyt kireänä, mutta miinusta siitä, että ihan kuin mies olisi välillä luntannut sanoja. Toivottavasti tulkitsin tilanteen väärin. Uutta, ilmeisesti joutsenlauluksi jäävää ”Pounder”-ep:tä esilteltiin parin biisin verran, jotka oikein mainiosti upposivat vanhojen ässien kuten ”Stranded In Hell”, ”When Freedom Dies” ja keikan lopulle soitetun videobiisi ”Trail Of Tearsin” joukkoon. Toivottavasti Porispereen mennessä sekoilut biiseissä on onnistuttu karsimaan pois.
Nuclear Assault söi sen verran mehuja ja loppuillalle suunniteltu My Dying Bride joutui peruuttamaan keikkansa passisekoilujen vuoksi, joten voimien ehtyessä päätin minäkin nostaa käteni pystyyn viimeisen kerran festivaalin kunniaksi. Judas Priestin missaaminen harmittaa, mutta ei ihminen näköjään ole aina metal machine. Kiitos jälleen, Ruotsi! Säät suosivät, ihmiset festivaalin henkilökuntaa myöten olivat kivoja, palvelut ja ilmapiiri ihan loistavaq. Ensi vuonna uudestaan!
Teksti ja kuvat: Nikki Jääsalmi