Tarja – The Shadow Self
Reilun kymmenen vuoden mittaisen soolouransa aikana Tarja on ollut julkaistujen levyjen määrissä nykymittapuulla ahkera artisti, ja nyt käsillä on hänen uusin tuotoksensa ”The Shadow Self”. Annie Lennoxin haastattelusta nimensä napannutta levyä alustettiin kesän alkumetreillä johdantolevyllä ”The Brightest Void”, joka sisarteoksena on biiseiltään ja tarinoiltaan yhteydessä ”The Shadow Selfiin”. Levyn kantava teema on jokaisessa ihmisessä oleva pimeä puoli, jota levyn nimi kuvastaa. Levyn yhteydessä Tarja on puhunut mustasta tyhjiöstä, johon levyn laulut henkilökohtaisine aiheineen linkittyy.
Tarinaa on vaikea avata enempää, sillä valitettavasti levyn mukana ei tullut tekstejä eikä kansia ollenkaan. Tästä johtuen ei ole aavistustakaan, ketä levyllä soittaa, kuka on tehnyt biisit tai millainen on kansien visuaalinen ilme. Biisilista sentään levyssä oli. Onneksi verkkomaailmasta löytyy Tarjan haastatteluja, jotka hieman avaavat levyn teemaa ja sisältöä.
Levyn aloittava ”Innocence” on nätin pianomelodian sisältävä mahtipontinen biisi. Laulu kuulostaa kuitenkin sekavalta yhdistelmältä rockia ja klassista musiikkia muotoutumatta toimivaksi kokonaisuudeksi. Raskaita kitaroita ja Chopinin pianosävellystä sisältävä biisi on jostain syystä nostettu ensimmäiseksi singleksi ja videoraidaksi. Kieltämättä tuo perheväkivaltaa kuvaava video hieman jäsentää biisin sekavuutta, mutta levyllä sen palaset eivät minun korvissani jäsenny oikeaan järjestykseen.
Mainos päättyy
Toisena tuleva ”Demon’s In You” tuo mieleen ajatuksen, että nyt ollaan katastrofin äärellä. Biisi sekoittaa funkymaisia kitara- ja bassokuvioita metallisempaan ilmaisuun. Itse asiassa biisin rokkiosuudet ovat ihan toimivia, vaikka laulussa vierailevan Arch Enemy -ääni Alissa White-Gluzin örinä onkin lähinnä eläimen murinaa kuulostavaa äänimattoa. Hän kuulemma laulaa puhtaitakin osuuksia, mutta niitä en tunnista. Kokonaisuutena tämä ei siltikään mielestäni ole kovin toimiva yksilö.
Karille ajo kuitenkin vältetään, ja kurssi vaihtuu selkeästi parempaan suuntaan jo aikaisemmin julkaistun ”No Bitter End” -biisin myötä. Levyn alkuun verrattuna kysessä on selkeästi ehjempi kokonaisuus, ja kuten Tarja on biisistä sanonut, mukana on enemmän bändifiilistä. Tarjan laulu myös miellyttää enemmän korviani, ja korkealta sekä kovaa kulkeva laulu on jopa popmaisempi. Kaikkinensa miellyttävä biisi. Itse olisin suonut ”No Bitter Endin” olevan levyn avausraita.
Seuraavassa laulussa ”Love To Hate” Tarja käyttää jälleen korkeaa (klassista) laulua, mutta lähinnä mausteena, mikä toimii. Laulu tuo dramaattisia piirteitä muutenkin onnistuneeseen biisiin. Laulun monimuotoisuus ei eksy sekavuuteen vaan onnistuu siinä, missä ”Innocence” menee pieleen. Ehdottomasti levyn vahvimpia esityksiä. ”Love To Hatea” seurannut Muse-laina ”Supremacy” sulautuu hyvin kokonaisuuteen, ja myönnettäköön, että en olisi tiennyt biisiä coveriksi ilman Tarjan haastattelua.
Mainos päättyy
Balladi ”Living End” tuo akustisellä sävyllään kepeyttä muuten raskaaseen kokonaisuuteen. Itselleni tulee tahattomasti mieleen marssikompista ja biisin olemuksesta vanhan ajan laiva, aamurusko ja merellä kulku. Laulu ei varmastikaan kerro siitä, mutta sellaisen mielikuvan se loi. Ehkä Dingon ”Sata Laivaa” on luonut mieleeni marssikompin merenkäynnin taustarytmiksi. Biisi on toimiva mielikuvistani huolimatta.
Seuraavana ”Diva” vie musiikin ihan eri sfääreihin. Elokuvamainen biisi on nimenmukaisesti hyvin suureellinen ja voimakkaita mielikuvia luova (minulle tuli jostain syystä laulun tapahtumapaikaksi mieleen teatterimainen tivoli). Laulun elokuvamaisuutta korostavat biisissä olevat dialogit, jotka kuulostavat jostain elokuvasta napatuilta. Tyylillisesti biisi painii ihan omassa sarjassaan, ja sitä on mahdoton kuvailla perinteisin rocklaulun kriteerein. Hieno biisi ja levyn huippukohtia.
Perinteisempään ilmaisuun palataan seuraavassa raidassa ”Eagle – Eye”. Biisissä on tarttuvuutta, ja hieno pianomelodia kruunaa hittimäistä potentiaalia uhkuvan biisin. Tarjan kanssa duetoi miesääni (ilmeisesti Tarjan veli Tony), ja äänet hienosti soivat yhteen. Biisistä on tehty kaksi versiota eri soittajilla, ja toinen versio löytyy ”The Brightest Void” – levyltä. Tässä versiossa rumpuja soittaa RHCP-kannuttaja Chad Smith.
Alunperin mainosmusiikkiin perustuva”Undertaker” jatkaa tarttuvien biisien sarjaa, ja musiikki laulumelodioita myöten sisältää kohtalokasta dramatiikkaa. Tarjan laulu on tässä kappaleessa mielestäni erityisen hieno suoritus onnistuneessa monipuolisuudessaan.”Undertaker” ja ”Calling From The Wind” ovat ”Divan” kaukaisia sukulaisia, vaikka toteutuksessa ei samaa polkua kuljetakaan. Jälkimmäisessä on jälleen elokuvamaista otetta, eivätkä biisin raskaat osiot ole päälle liimatun oloisia vaan olennainen osa kappaleen rakennetta. Molemmista löytyy sopivaa mahtipontisuutta kertosäkeitä myöten.
Mainos päättyy
Levyn päättävä ”Too Many” kiteyttää monella tavalla levyn sisällön. Biisi toimii ikään kuin monessa kerroksessa, joista jokaisesta napataan jotain mukaan lopulliseen versioon. ”Too Many” on mahtipontinen iso laulu, joka pysyy kuitenkin yllättävän hyvin kasassa pitkän kestonsa ajan. Biisin teemana on kuulemma toivo ja hyvän tuleminen ihmisten elämään kaiken pimeän puolen jälkeen. Siinäkin suhteessa kappaleen ilmapiiri on erilainen muihin verrattuna. Toivottavasti biisi tuo toivoa sitä tarvitseville.
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen eetteriin hiipii vielä salabiisi, joka puskee raivokkaasti mäiskien eteenpäin sisältäen konemusiikkimaisen väliosan. Ehkä tämäntyylinen irrottelu voisi tehdä suuremmassakin määrin hyvää, vaikka biisihän nyt ei varmasti tarkoituksellakaan kummoinen ollut.
En ole kauhean syvällisesti Tarjan aikaisempaan soolouraan syventynyt, joten sain suhteellisen puhtain korviin heittäytyä musiikin mukaan. Mieluisana asiana otin vastaan sen, että Tarjan laulu ei ollutkaan pelkkää oopperaa vaan hän on hillinyt itseään ja klassinen laulu oli lähinnä mauste, jolloin sen tehokin on paljon väkevämpi. Levy tuntuu toimivan sitä paremmin, mitä vähemmän Tarja yrittää tarkoituksellisesti olla heavy.
Sekavan alun jälkeen albumi osoittautui kokoelmaksi hienoja biisejä, jotka tosin vaativat lisää kuuntelukertoja avautuakseen täydessä loistossaan. Levy on kaikessa monipuolisuudessaan melkoisen iso ja raskas pala kerralla haukattavaksi. Levy venyy ja paukkuu niin moneen suuntaan, että kokonaisuuden hallinta kysyy voimia. Ymmärsin, että biisejä on monelta kirjoittajalta ja osan tekeminen on aloitettu hyvän aikaa sitten. Valitettavasti omaan korvaan se suurin täsmähitti vielä puuttuu, eikä levy aiheuttanut minussa ylitsevuotavaa tunnemyrskyä. Toivottavasti silti nykyajan kiireisillä ihmisillä on kykyä antaa levylle aikaa, sillä vaivaa levyn tekemiseen on varmasti nähty. Tosin olen ymmärtänyt, että Tarjan fanit ovat intohimoista ja tunteella hänen tekemisiinsä suhtautuvaa kansaa, joten eiköhän levy löydä kuuntelijansa. ”Innocencen” valintaa levyn kärkilauluksi silti vielä ihmettelen.
Mainos päättyy
6 ½/10
Kappalelista:
1. Innocence
2. Demons In You (with Alissa White-Gluz)
3. No Bitter End
4. Love To Hate
5. Supremacy
6. The Living End
7. Diva
8. Eagle Eye
9. Undertaker
10. Calling From The Wild
11. Too Many
Kirjoittanut: Nikki Jääsalmi